Koronteeni ja maallikkojen talousviisaudet: Tule apuun Anja eli kyllä valtionraha kelpaa….
A-studiossa 22.4.2020 käsiteltiin koronakriisin yritystukia. Ylen toimittajat kysyivät Nina Kopolalta, Business Finlandin pääjohtajalta, kohdistuvatko yrityksille koronan takia jaettavat tuet oikein? Kopola vastaisi, että yrityskentässä oli paljon niitä, jotka kärsivät tilanteesta, mutta että Business Finland oli jakanut yritystukia vallitsevassa tilanteessa sääntöjensä mukaisesti. Meille maallikolle yritystukien jakautuminen ja listat siitä, ketkä tukia saivat, aiheuttivat epäuskon ja epäoikeudenmukaisuuden tunnot. Ei voinut olla oikein, että suuret vientiyritykset, jotka eivät kärsineet akuutista kassavajeesta, saivat tukia. Oliko oikein, että jo valmiiksi konkurssikypsille yrityksille tai niin sanotuille kassakaappiyrityksille, joilla ei ole ollut minkäänlaista liikevaihtoa, myönnettiin tukia. Maallikkokatsojina katsomme tahoillamme oikeustajuamme loukatun. Nina Kopolan esiintyminen vaikutti molemmista ylimieliseltä ja se edelleen lisäsi ärtymystä. Miksi hermostua? Mistä oli kyse?
(Hyvinvointi)valtio kelpaa sittenkin?
Markusjänttiläistä maalikkotalousajattelijaa kummastutti, miksi myöntää yritystukia vakavaraisille yrityksille, jotka eivät kärsineet akuutista kasavajeesta. Business Finlandin kautta jaettavat valtion rahat ovat jo lainsäädännön kautta luonteeltaan kehittämistukia, eivätkä ne siten ole edes tarkoitettu perustoiminnan ylläpitämiseen. Kysymys on siitä, miksi koronteenin aikaisia yritystukia sitten on laajamittaisesti jaettu Business Finlandin kehittämisinstrumentin kautta. Miksi myönnetyt summat olivat tähtitieteellisiä verrattuina niihin muutamiin tuhansiin euroihin, joita tuttavien ja tuttavan tuttavien pikkuyritykset kuuluivat saaneen.
Koronteenikeväänä hyvinvointivaltion tuen perään huutelijoita on tuntunut riittävän, ja sen nämä suurten yritysten tekemät yritystukien hamuamiset osoittavat. Samat yritykset, jotka normaalioloissa pitävät valtiota talouden kehittymisen ja talousajattelun hidasteina, markkinoita häiritsevinä mekanismeina, ovat nyt yllättäen sitä mieltä, että kun jokin riski sattuu yrittäjän kohdalle, ja vieläpä tällainen ennalta-arvaamaton riski, johon yrittäjä ei ole osannut vakuutustenkaan kautta varautua, niin tottahan valtiolla on oltava keinot tästä selviämiseen – ja yrittäjille on tukea löydyttävä.
Jopa rakennusteollisuuden tulevaisuudesta ollaan huolissaan. Mielessä häilähtää ohikiitävä ajatus, että eikö markkinoilla vallitsekaan kysynnän ja tarjonnan laki. Senhän pitäisi tarkoittaa sitä, että jos asunnot eivät mene kaupaksi, rakentaminen hyytyy ja rakennusteollisuus sakkaa, niin tuotteiden eli asuntojen hintoja tulee silloin laskea, jotta kauppa taas käy. Näin kuviteltiinkin tapahtuneen, kun uusien taloyhtiöiden lainoitusjärjestelmä 2010-luvulla muuttui. Virheellisesti jotkut uuden asunnon ostajat erehtyivät luulemaan että, uusien asunto-osakkeiden hinnat laskivat, koska niiden myyntihinnat laskivat. Kyse oli suurentuneista taloyhtiölainoista, joissa riski asuntolainoista siirtyi taloyhtiölle, ja kaikille sen osakkaille yhteisesti, entisten (pelkkien) henkilökohtaisten pankkilainojen sijaan. Valtio tuli apuun ja muutti sääntöjä, jotta rakentaminen jatkuisi.
Taloyhtiölainojen määrä on 2010-luvulla kasvanut merkittävästi. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että uusiin asuntoihin pääsee käsiksi maksamalla noin 30 % (myyntihinta) asunto-osakkeensa kokonaishinnasta (velattomasta hinnasta). Timo Metso on todennut, että uusien asuntojen kaupankäynti on saatu kiihdytettyä uusille kierroksille, juuri tällä järjestelmällä, jossa pankit ja rakennusliikkeet tarjoavat kuluttajille ja sijoittajille asuntoja myyntihinnalla ts. asuntokauppaa alettiin vauhdittaa suurilla taloyhtiölainoilla. Yhtiölainoituksen taustalla oli verotuksellinen muutos, jossa asunnosta maksetaan varainsiirtovero asunnon velattoman hinnan mukaan aikaisemman myyntihinnan sijaan. Samaan aikaan erityisesti asuntosijoittaja hyötyy siitä, jos taloyhtiölainan rahoitusvastikkeet luetaan tuloksi taloyhtiön kirjanpidossa, niin asuntosijoittaja voi vähentää koko taloyhtiölainan lyhennyksensä asunnon vuokratuotosta. Tällainen verotusmuutos hyödyttää siis ensisijaisesti asuntosijoittajia, jotka tällä hetkellä ovat keskeinen osa uudisasuntomarkkinoita, tietenkin tämä järjestely myös kiihdyttää rakentamista ja hyödyntää näin rakennusteollisuutta, tavallista kuluttajaa järjestelmä ei varsinaisesti hyödytä, mutta se antaa illuusion edullisesta uudisasunnosta.
Timo Metsola on kritisoinut itseään tähän tapaan: ”Tässä yhteydessä täytyy valitettavasti myöntää, että aikanaan itse keksin ja ajoin läpi mallin, jossa tämä kirjanpidossa tulouttaminen kirjataan myös näiden taloyhtiöiden yhtiöjärjestyksiin, jotta sijoittaja uskaltaa varmemmin laskea verovähennysoikeuden varaan.” Ylen uutisten mukaan: ”Metsola pitää uusien kerrostaloasuntojen myynnissä yleistynyttä suurta yhtiölainaosuutta venäläisenä rulettina, joka uhkaa romuttaa asunto-osakeyhtiöiden vakaan luottoaseman. Lisäksi Metsolan mielestä asunto-osakkeita sijoitusmielessä ostaneet saavat turhan anteliaan veroedun, jos taloyhtiö tulouttaa lyhennykset kirjanpidossaan.” (Ks. myös http://asuntosijoituskokemuksia.blogspot.com/2014/10/yhtiolainan-verokohtelu.html)
Kuka valvoo virkakoneistoa?
Koronteenin aikaisten yritystukien jakamisen ohella huomiomme kiinnittyy myös siihen, että se valvonta, joka ennen hoitui virkamieskoneiston sisäisenä toimintana, näyttää siirtyneen erilaisille kansalaisjärjestöille, aktiivisille kansalaisille ja toimittajille. Yleisradion rooli kriittisen journalismin ja koronteeniajan uutisoinnin tuottajana on selkeästi korostunut ja myös painettua sanaa luetaan tarkemmin. Suomalainen hyvinvointivaltio, kuten suurin osa länsimaisista yhteiskunnista, pohjautuu vallankolmijakoon ja ”weberiläiseen” byrokratiaan, jossa virkamiestyönä valvotaan kansalaisiin kohdistuvia muun yhteiskunnan ja myös toisten virkamiesten toimenpiteitä. Kun suomalaisen yhteiskunnan toimintarakenteita on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan kevennetty ja ns. byrokratiaa purettu, niin tämä on tarkoittanut samalla valvonnan vähentymistä. Virkamiesvalvontana ennen tapahtunut toiminta on osin luisunut poliittisille päättäjille. Tästä kertoo se, että pääministeriä tai muita ministereitä on koronteenin aikana kuulusteltu asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti ole poliittisia vaan perinteisesti virkamiesten virkavastuulla tekemiä päätöksiä ja hankintoja, joiden valvonta hoidettiin aikaisemmin myös toisten virkamiesten taholta. Nyt vastuu on epämääräistynyt, samoin valvonta.
Politiikan ja byrokratian välistä suhdetta voimme tarkastella myös kansainvälisen vertailun kautta – vertailemalla tilannetta Ruotsiin. Siellä koronteenin aikaiset päätökset on tehty pitkälti virkamiesten päätöksillä, joihin hallitus ja kruunu ovat sotkeutuneet vain vähän, jos lainkaan. Suomessa Business Finlandin taloustuet ja niiden jaoissa tapahtuneet eettiset ja juridiset virheet nähdään hallituksen vastuulla oleviksi. Hassua, mutta Ruotsissa ei kukaan ole syyttämässä hallitusta ja vaatimassa Kalle Kustaan eroa.
Koronteenissa riittää ihmettelemistä vielä pitkäksi aikaa, ja maallikkoajattelija saa pohtia monenlaisia teemoja taloudesta juridiikkaan. Esimerkiksi koulujen avautumiskeskustelu huhtikuun lopulla antoi lisäpohtimisen aihetta. Siinä näyttivät olevan vastakkain Opettajien ammattijärjestön intressit ja Suomen perustuslain takaama oikeus lasten koulunkäyntiin. Samaan aikaan, kun OAJ vastusti koulujen avaamista, niin perustuslain nojalla tuli nähdä peruskoululaisten oikeus koulunkäyntiin. Demokraattisessa valtiossa määrittelykamppailut ja intressien ristiriidat ovat keskeinen osa ”koneiston toimivuutta” – niinpä kaikista edellä esitetyistäkin ajatuksista voi olla montaa mieltä … se, mikä meille ”markusjänttiläisille” tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ei kenties olekaan sitä jollekin toiselle.
Kirjoittajat
Ismo Björn
erikoistutkija
Karjalan tutkimuslaitos
