Ylirajainen hoiva ja koronteeni
Globaali maailma, avautuvat rajat, vapaa liikkuvuus, vapaa kauppa jne. Ei tarvitse tietysti muistuttaa, mitä tälle kaikelle on tapahtunut viimeisen viikon aikana. Uusi tilanne prekaarissa maailmassa on toisaalta meille kaikille yhteinen, mutta samaan aikaan myös hyvin henkilökohtainen ja erilainen. Päätin avata tässä blogitekstissä tilannetta oman tutkimukseni näkökulmasta.
Olen tarkastellut muuttoliikettä transnationaalin perheen ja hoivan kautta (esim. Pöllänen 2013; Davydova-Minguet & Pöllänen 2020). Kun tarkasteluni on keskittynyt Suomessa asuvien venäjänkielisten transnationaaliin hoivaan, niin ”fiktiivissä” konstruktioissa rajojen sulkeutumisen mahdollisuus on potentiaalisena uhkana arjen turvallisuuden tunteelle ollut jo pitkään läsnä. Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen on ollut aikaisemminkin totta Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja potentiaalinen mahdollisuus esimerkiksi ns. Georgian sodan yhteydessä. Nyt tilanne on kuitenkin totaalinen, ja toisaalta se koskee Suomesta käsin katsottuna myös muita rajoja kuin Suomen ja Venäjän välistä rajaa.
Miten Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen sitten liittyy hoivaan? Suomessa asuu noin 80 000 venäjänkielistä henkilöä, heistä suurella osalla on hoivavelvollisuuksia Venäjällä asuviin sukulaisiinsa: vanhempiinsa, appivanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä, lapsiinsa, lapsenlapsiinsa jne. Nämä hoivavelvollisuudet ovat monen tasoisia, ja monenlaisia: osa on vastuussa lastenlastensa satunnaisesta hoivasta esimerkiksi vanhempien työmatkojen aikana, toiset taas huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa taloudellisesta ja materiaalisesta selviämisestä säännöllisen perille kuljetun ruoka- tai raha-avun kautta, jotkut puolestaan huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa jokapäiväisestä hoivasta säännöllisten hoivavierailujen kautta. Olemme yhdessä Olga Davydova-Minguet’n ja Teemu Oivon (Oivo ym. tulossa; ks. myös Lehto ym. 2019) kanssa konstruoineet tutkimusaineistoista ja aikaisemmasta tutkimuksesta tyyppitarina-analyysin kautta Veran tarinan. Veran tarinan kautta teemme tutkimusanalyysiä. Veran tarina ei siis ole kenenkään yksittäisen informantin tarina, eikä se sinällään ole totta yksittäisen todellisen henkilön elämässä, vaan Veran tarina on konstruktio etnografisesta tutkimusaineistosta ja aikaisemmasta kirjallisuudesta, ja se tai osa siitä on lopulta totta hyvin monen Suomessa asuvan venäjänkielisen elämässä.
Olen kirjoittanut Verasta aikaisemmin muun muassa näin (teksti on kopioitu aikaisemmasta artikkelista (Lehto, Rokkonen, Pöllänen 2019):
Veran ajatuksia kesällä 2019….
”Mie oon Vera, ja minä oon muuttanut Venäjän Karjalasta Suomeen 1995. Se oli sitä aikaa, kun Neuvostoliitto oli juuri hajonnut, ja naisten tilanne uuden Venäjän alkuvuosina oli – no, sanottakoon hankala. Sieltä meitä lähti paljon nuoria naisia ”länteen” – Suomeen, monet aika paljon kauemmaskin. Minä tapasin Villen, joka oli kiteeläinen yrittäjä, ja teki tuohon aikaan Venäjän kauppaa. Minä olen koulutukseltani kielenkääntäjä ja tein tuolloin usein myös keikkatöitä tulkkina. Yhdellä tällaisella tulkkauskeikalla tapasin Villen, ja muutaman vuoden päästä me menimme naimisiin. 1990-luku Kiteellä oli hankalaa aikaa venäläistaustaiselle naiselle, se oli sellaista huoran varjossa elämistä (ks. Uimonen 2010), ja töitä oli tarjolla vain vähän. Työvoimatoimistosta minut ohjattiin lähihoitajakoulutukseen (ks. Könönen 2011). Aluksi se tuntui oudolta, mutta sitten ajattelin, että Suomessa on pulaa hyvistä hoitajista etenkin vanhushoivassa, ja minulla oli kuitenkin kokemusta hoivaamisesta – koska Venäjällä me hoidamme ikääntyvät vanhukset itse, perhepiirissä. Kun muita töitä ei ollut tarjolla, niin mikäpä ettei – voin minä olla lähihoitajakin. Välillä tuli sellainen olo, että suomalaiset ajattelivat, että ratkaisu suomalaisen yhteiskunnan hoivapommiin olisi Venäjältä muuttaneet maahanmuuttajanaiset. Ikään kuin me olisimme jotenkin etnisen taustamme vuoksi sopivia hoivaajanaisia (Jokinen & Jakonen 2011). En mie sitä silloin sen tarkemmin miettinyt, kahdessa vuodessa sain lähihoitajan pätevyyden ja koko 2000-luvun alun ajan riitti keikkatöitä Keski-Karjalan alueen hoivakodeissa.
Vuosituhannen taitteessa olin jopa kunnan palkkalistoilla hetken aikaa, mutta sittenhän se yksityistäminen alkoi Keski-Karjalassakin. Lieksassa, Pohjois-Karjalassa, hoivaa oli yksityistetty rajusti jo vuodesta 1993 alkaen. Aluksi se oli sekavaa aikaa minulle, kun piti olla monen hoivakodin listoilla yhtä aikaa ja työvuoroja tarjottiin usein lyhyillä varoajoilla, ja monesti oli tarjolla vuoroja useista paikoista samaan aikaan ja sitten taas pitkiä aikoja, kun ei tarjottu mitään. Kaikki työt piti ottaa vastaan, oman jaksamisenkin kustannuksella. Se oli sitä prekaarin julmaa optimismia (Berlant 2011). 2010-luvulla tilanne muuttui, kun Pörriäinen alkoi tuottaa hoivaa koko alueella, ja nämä pienet hoivakodit lopettivat toimintansa yksi toisensa jälkeen, koska eiväthän ne pärjänneet kilpailutuksissa. Kyläläiset – suomenkieliset – olivat kauhuissaan, sanoivat että palvelun laatu kärsii. Minä en sitä niin ajatellut. Minusta oli ylipäänsä kummallista, miksi suomalaiset halusivat laittaa omia läheisiään muiden hoidettavaksi – eihän sellainen ole arvokasta vanhuutta. Vanhuksen kuuluu saada olla perheen parissa, ja lapsilla on velvollisuus hoitaa omat vanhempansa. Venäjällähän tilanne on edelleen tämä, asia on legitimoitu ihan lainsäädännön tasolla. Minulle se Pörriäinen oli tavallaan pelastus – oli yksi työnantaja, jolle jatkoin keikkatöiden tekemistä, mutta ei tarvinnut säntäillä useamman paikan välillä.
Toisaalta, koko ajanhan minä säntäilen usean paikan väliä. Samalla kun teen keikkaa Pörriäiseen palkkatyönä Keski-Karjalan alueella eri hoivakodeissa, niin minä myös hoidan mieheni vanhempia Kiteellä, omaa iäkästä äitiäni Sortavalassa, ja lapsenlapsenihan asuvat edelleen Petroskoissa – tietysti minä autan näitä kaikkia, niinhän me olemme Venäjällä tottuneet tekemään jo Neuvostoliiton aikoina. Sosialistisessa ja post-sosialistisessa ympäristössä perhe on laaja ja yhtä pidetään. Kuten Eeva Jokinen (2005) on osoittanut, toisinaan tämä tekee arjen rytmistä sekavaa ja raskasta. Kyllähän minä olen välillä väsynytkin tähän jatkuvaan moneen suuntaan repeämiseen ja palkkatyön epävarmuuteen, mutta jotenkin sitä on aina tippunut jaloilleen ja selvinnyt. Sitä vaan olen monesti miettinyt, että onneksi meillä ei ole Villen kanssa yhteisiä lapsia, niin ei ole tarvinnut elää väsyneen äidin elämää, ja olla kiinni siinä väsyttävässä pikkulapsihoivassa ympärivuorokautisesti.
Tulevaisuuttani en ole osannut ajatella. Äiti asuu edelleen Sortavalassa ja kaipaa koko ajan enemmän ja enemmän minun apuani. Nykyään ei enää riitä, että maksan hänen laskujaan ja käyn siivoamassa. Hän tarvitsee nykyään apua jo ihan peseytymisessä ja monessa muussakin asiassa. Pyrin käymään hänen luonaan viikoittain, ja onneksi äitini naapurissa asuva keski-ikäinen perheetön Vanja pitää äitiä silmällä ja auttaakin, ja ilmoittaa minulle aina, jos tulee jotain äkillistä. Sen minä kuitenkin tulevaisuudestani tiedän, että Keski-Karjalasta en voi muuttaa minnekään. Eikä se olisi mahdollistakaan, koska asuntojen myyminen tältä alueelta on vaikeaa. Minun on myös asuttava lähellä rajaa ja minulla on oltava mahdollisimman mutkaton rajan ylitys mahdollisuus Karjalan Tasavaltaan, äitini, lasteni ja lastenlasteni luokse. Ja korostan nyt, että mahdollisimman mutkaton, koska eihän tämä Suomen ja Venäjän välinen raja koskaan mikään kevyt ja helppo ylitettävä ole. Ja vuoden 2014 jälkeen, kun Venäjä valtasi Krimin, niin tämä lännen ja idän vanha kylmänsodan aikainen vastakkainasettelu on tavallaan tullut takaisin, ja kyllä se näkyy tässä meidänkin rajanylityspaikalla, rajamuodollisuudet muuttuvat ja aina saa varautua uusiin tilanteisiin. Eniten tämä uusi geopoliittinen tilanne vaivaa minua kuitenkin sen vuoksi, että siinä missä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen me entiset neuvostokansalaiset pidettiin yhtä asiassa kun asiassa, niin nyt ihmiset ovat muuttuneet varovaisiksi ja ihmissuhteisiin on tullut jännitteitä. Toiset ovat pro-Putin väkeä ja toiset pro-EU porukoita, ja se näkyy ihan siinäkin keneltä kehtaa apua arjen askareisiin kysyä. Toivon vain, että jonkin ratkaisun löytäisivät (ne, jotka asioista päättävät) tähän tilanteeseen, ettei se varjostaisi koko minun loppuelämääni.” (Lehto, Rokkonen & Pöllänen 2019.)
Näin tuumi Vera siis vielä kesällä 2019. Mutta vuonna 2020 Veran elämään, kuten meistä jokaisen elämään astui musta joutsen, jollaista meistä kovin moni ei ollut osannut konstruoida edes fiktiivisissä tarinoissa – jotain, minkä selättäminen ei ollut pelkästään edes EU:n tai muun kansainvälisen tai kansallisen päätöksenteon vallassa – musta joutsen oli eräänlainen epäorgaaninen uhka, jonka hallitseminen osoittautui vähintäänkin ”haasteelliseksi” – näyttää, että emme lopulta voi hallita koronteenin laajuutta, pituutta tai kovin montaa muutakaan siihen liittyvää seikkaa. Miten tämä koronteeni vaikuttaa Veraan vuonna 2020?
Päällimmäisinä Veran mielessä ovat pelko ja huoli tai huoli ja pelko. Hänen on lopulta hankala määritellä, että mikä sen huolen suurin lähde on. Toisaalta Vera pelkää itse virusta, sitä että mitä jos hänen Venäjän puolella asuva iäkäs äitinsä sairastuu virukseen ja menehtyy, ja entäs jos kuolema on tässä tilanteessa peräti kivulias ja piinaava. Toisaalta Vera on peloissaan siitä, että raja on kiinni – se aiheuttaa hänessä myös ärtymystä. Hän ei voi mennä auttamaan äitiään, hän ei voi viedä äidilleen lääkkeitä, ruokaa, puhtaita vaatteita – eikä, sitä inhimillistä läsnäoloa ja rakkautta. Äiti on rajan takana melko lailla yksin, eristyksissä, pakotetussa koronteenissa, kuten miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Suomessa käsketään kaikkien yli 70-vuotiaiden pidättäytyä sosiaalisista kontakteista. Veran äiti Venäjän puolella ei voi tätä ohjetta noudattaa, hän tarvitsee apua talon lämmitykseen, kantoveden kuljetukseen tupaan ja ruokahuoltoon. Äidillä ei ole mahdollista saada apua julkisen sektorin palveluna (kotihoidon kautta), kuten monilla vanhuksilla Suomessa. Äiti on naapuri- ja tuttava-avun varassa. Veran huoli ja pelko ovat konkreettisia – kenties hyvin aiheellisiakin.
Äidin lisäksi Vera on tietenkin huolissaan myös lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Huoli on hiukan erilaista kuin huoli äidistä. Lastensa ja lastenlastensa hengen puolesta Vera ei tässä vaiheessa pelkää, mutta pelko kohdistuu taloudelliseen toimeentuloon ja siihen, kuinka lapset perheineen selviävät tästä – ja, kuinka pitkäksi aikaa tämä tilanne jättää jälkensä hänen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa – kuukausiksi, vuosiksi vai vuosikymmeniksi? Kyllähän Vera muistaa sen, millaista Suomessa oli 1990-luvun laman jälkeen – ja jotkuthan puhuvat jopa 1970-luvulla syntyneistä suomalaisista, että he ovat laman traumauttama sukupolvi.
Toinen kysymys, joka on Veralle kenties kaikkein konkreettisin, koska hänen arkensa sijoittuu transnationaalin perheen ympärille – mitä rajoille tapahtuu, milloin hän pääsee tapaamaan äitiään Venäjän puolelle? Vera pohtii sitäkin, että kun kerrotaan rajojen ylittämisen olevan edelleen mahdollista riittävän tärkeästä syystä, niin onko hoiva tällainen riittävän tärkeä syy saada ylittää raja? Ja mitäpä jos Vera pääseekin ylittämään rajan Venäjän puolelle äitinsä ja muiden transnationaalin perheensä jäsenten luo – pääseekö hän myös takaisin Suomeen?
Lopulta Vera toivoo myös solidaarisuutta, toistemme ymmärtämistä, ja sitä ettemme tuomitsisi toistemme ratkaisuja ja valintoja, emmekä sortuisi polisoimaan (Björn, Pöllänen & Saarti 2018) toinen toistamme. Meillä kaikilla on omanlaiset ja omat tilanteemme, joiden puitteissa yritämme tehdä vastuullisia ratkaisuja tilanteesta selviämiseksi. Meillä kaikilla on erilaiset tarpeet ja tilanteet, vastuut ja velvollisuudet – huolet ovat kollektiivia, mutta viime kädessä henkilökohtaisia. Ovatko nämä sittenkin minun toiveitani – ehkä lopulta sekä Veran että minun.
Lähteet:
Berlant, Lauren (2011). Cruel optimism. Durham: Duke university press.
Björn, Ismo, Pöllänen, Pirjo & Saarti, Jarmo. Tiedeyhteisöön rakennetut poliisit: analyysi 2000-luvun yliopistoyhteisön vallankäytön mekanismeista. Teoksessa Koulu ja menneisyys. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian vuosikirja. Vol 56/2018. https://journal.fi/koulujamenneisyys/article/view/77698
Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (2020). Everyday transnational Russian-Finnish family relations in a Finnish rural border area. Teoksessa Johanna Hiitola, Kati Turtiainen, Sabine Gruber and Marja Tiilikainen (toim.) Family Life in Transition. Borders, Transnational Mobility, and Welfare Society in Nordic Countries. Routledge.
Jokinen, Eeva & Jakonen, Mikko (2011). Rajaton Hoiva. Teoksessa Eeva Jokinen, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Helsinki: Tutkijaliitto.
Jokinen, Eeva (2005). Aikuisten arki. Helsinki: Gaudeamus.
Könönen, Jukka (2011). Valttikorttina Venäjä. Teoksessa Jokinen, Eeva, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Tutkijaliitto, Helsinki, 97-117.
Lehto, Iiris, Rokkonen, Lilli Aini & Pöllänen, Pirjo (2019). Hoiva paikallaan. Teoksessa Helena Hirvonen, Antero Puhakka & Pirjo Pöllänen (toim.). Arjen rihmastot – Eeva Jokisen juhlakirja. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3206-8/urn_isbn_978-952-61-3206-8.pdf
Oivo, Teemu, Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (tulossa). Puun ja kuoren välissä: Suomen venäjänkielisten arjen turvallisuus transnationaalissa tilassa.
Pöllänen, Pirjo (2013). Hoivan rajat – venäläiset maahanmuuttajanaiset ja ylirajainen perhehoiva. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D57/2013, Helsinki. https://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/035ffc129c47ec5ee0e985f2b0f1fc42/1584951290/application/pdf/3258914/P%C3%B6ll%C3%A4nen%20Pirjo_hoivan%20rajat.pdf
Uimonen, Pirjo (2010). Keep the Nation Clean! Negotiating the Norms of Female Purity. Teoksessa Joni Virkkunen, Pirjo Uimonen, Pirjo & Olga Davydova (toim.) Ethnosexual Processes. Realities, Stereotypes and Narratives. Aleksanteri Series 6/2010. Helsinki: Kikimora Publications, 121–137.
