Kaupunkiviljely osana kestävää kaupunkikehitystä
Pienimuotoinen viljelytoiminta kaupunkiympäristössä on kasvattanut suosiotaan viimeisinä vuosikymmeninä Suomessa. Ihmisravinnoksi kasvatettavia lajeja löytyy yhä enemmän kaavoitukseen merkattujen ja viljelykäyttöön suunniteltujen viljelypalstojen ja siirtolapuutarhojen ulkopuolelta. Kaupungeissa viljellään esimerkiksi parvekkeilla, joutomailla, kaupunkien tarjoamissa viljelylaatikoissa, tai yhteisöviljelmillä. Viljelytoiminta elävöittää asfaltin ja betonin päällystämää harmaata kaupunkimaisemaa ja tuottaa hyvinvointia kaupunkia asuttaville ihmisille ja ei-inhimillisille lajeille. Viljelmät kutsuvat kaupunkien asukkaita osallistumaan elonkirjoa ylläpitävien ekosysteemien toimintoihin. (Heikkurinen 2023; Willman 2015, 2023.)
Kaupunkien viheralueet ja puistot ovat tärkeitä sekä ympäristön, että ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Luonnolle altistumisella on todettu olevan positiivisia vaikutuksia mielenterveyden, fyysisen aktiivisuuden ja sosiaalisen yhteenkuuluvuuden kokemuksiin. Altistuksen säännöllisyydellä, pituudella ja syvyydellä on merkitystä altistumisesta koituvien hyötyjen kannalta. (Cox ym. 2018.) Viheralueen laadulla taas on merkitystä sekä luonnon monimuotoisuuden, että ihmisen kannalta. Puistojen ja lähimetsien läpi kulkevat kävelytiet houkuttelevat kulkemaan jalan tai pyörällä pitkin maisemareittejä ja puistonpenkit kutsuvat pysähtymään ja aistimaan ympäristöä. Viljelypalsta tai -laatikko taas kutsuu osallistumaan maisemaan. Se kutsuu kaupunkiviljelijän viettämään aikaa kasvillisuuden parissa säännöllisesti ja pitkiä aikoja, kädet mullassa.
Ruokaturvaa täydentämässä
Kestävän talouden tutkija Pasi Heikkurinen (2023) on käsitellyt kaupunkiviljelyn merkitystä ruokaturvan kannalta kriisiytyvässä maailmantilanteessa. Ilmasto- ja ympäristökriisin lisäksi ruokajärjestelmän haavoittuvuudesta ovat muistuttaneet ajankohtaiset poliittiset jännitteet ja koronapandemia. Pitkät toimitusketjut ja riippuvuus toisaalta tuleviin lannoitteisiin jättävät ruokajärjestelmän häiriöille alttiiksi, kun samalla suuri määrä kaupungeissa syntyvistä ravinteista valuu hukkaan. (Heikkurinen 2023, 50–51.) Nykyisen resurssi-intensiivisen ja haavoittuvan ruokajärjestelmän kestävyysmurros edellyttää radikaalia systeemistä muutosta, joka avaa mahdollisuuksia tuottavan maaseudun ja kuluttavan kaupungin välisen työnjaon, sekä energia ja materiaalivirtojen uudelleen järjestämiseen. Kaupungeissa tuotettu ruoka lyhentää tuotantoketjuja, kun ruoka tuotetaan lähellä kuluttajaa, etenkin jos kaupungeissa syntyvä orgaaninen jäte saadaan myös palautettua kiertoon paikallisesti. Ruokaomavaraisuuteen kaupunkien tarjoamat pinta-alat eivät ehkä riitä, mutta kaikki itse tuotettu sato lisää ruokaturvaa myös ylläpitämällä ja kehittämällä ruuantuottamiseen liittyvää tietotaitoa (mt. 53).
Myös yhteiskuntatieteiden tutkija Pieta Hyvärinen (2020) näkee pienimuotoisessa ruuantuotannossa potentiaalia tulevaisuuden ruokajärjestelmän ja hyvinvoinnin muokkaamisessa. Pienimuotoinen ruuantuotanto on vapaa-ajalla tehtyä palkatonta työtä, jota ei nähdä taloudellisesti tuottavana työnä. Sen voidaan kuitenkin nähdä täydentävän ruokaturvaa ja sen taustalla on usein myös aktiivinen pyrkimys ihmisen ja ei-inhimillisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Tällaista koettua hyvinvointia ei voida suoraan mitata bruttokansantuotteella. Hyvärinen korostaakin produktivistisen ja talouden kasvuun sidotun hyvinvointikäsityksen monipuolistamisen merkitystä hyvinvointivaltion systeemisessä muutoksessa kohti radikaalia energian ja luonnonvarojen kulutuksen pienentämistä. (Hyvärinen 2020, 48, 79.)
Rakenteissa ja organisaatioissa
Kaupunkien pyrkiessä kohti hiilineutraalia kestävää yhdyskuntarakennetta kaupunkeja pyritään tiivistämään, jolloin viheralueet, lähimetsät, puistot ja joutomaat nähdään täydennysrakentamisen kohteina. Kaupunkiluonnon lomassa myös viljelytoiminta hakee paikkaansa kaupunkiympäristöissä ja niitä hallinnoivissa organisaatioissa. Yhteisöllisen kaupunkiviljelyn mahdollisuuksia ja haasteita Tampereen kaupungin viranomaisten näkökulmasta tutkineen Krista Willmanin (2023) mukaan kaupunkiviljelyn tuomat hyödyt kyllä tunnistetaan kaupunkiorganisaatiossa, mutta ilmiön uutuuden takia on kuitenkin epäselvää minkä yksiköiden ja sektoreiden hallinnolliselle alueelle se kuuluu. Yhteisöllinen kaupunkiviljely siiloutuu kaupunkiorganisaatiossa kulttuuri- ja sosiaalipalveluiden, viheralueiden ylläpidon, maankäytön suunnittelun ja lupakäsittelyiden, sekä ympäristöhallinnon alueille. (Willman, 938, 940.)
Kaupunkiviljelyn mahdollisuuksia on tunnistettu etenkin isommissa kaupungeissa. Esimerkiksi Turussa kaupunkilaisilla on ollut mahdollisuus tilata kaupungilta viljelylaatikoita ja multaa vaikkapa lähipuistoon ja Helsingissä on etsitty viljelyyn sopivia tiloja yhdessä urbaanin ympäristöjärjestö Dodo ry:n kanssa. Kaupunkiviljelyn ympärillä toimii monia järjestöjä, yhteisöjä ja kaupunkiaktiiveja, jotka ovat osallistumisellaan edistäneet kaupunkiviljelyn mahdollisuuksia, sekä elävöittäneet sen ympärille syntynyttä kulttuuria. (Heikkurinen 2023; Willman 2023.) Kaupunkiviljelyn toimintatilaa ja mahdollisuuksia määrittävät kuitenkin kaupungin asettamat reunaehdot maankäytölle ja julkisen tilan toimintasäännöt, kuin myös hallintatavat ja vuorovaikutus eri toimijoiden välillä. Willman ehdottaakin, että kaupunkiviljelylle tulisi määritellä selkeä yksikkö tai työntekijä, jonka vastuualueelle asian edistäminen kuuluisi, mutta myös eri toimijoiden välistä keskusteluyhteyttä tulisi lisätä, jotta kaupunkiviljelijät pääsevät osalliseksi prosessin eri vaiheisiin. (Willman 2023, 941.)
Ruokajärjestelmän ja luontoarvojen risteyksessä
Kaupunkien viljelypalstoihin, kasvatuslaatikkoihin ja yhteisöviljelmiin kytkeytyy sellaista ekologista, sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joka voi edistää kaupunkien kestävää kehitystä pitkällä tähtäimellä. Sen lisäksi että kaupunkiviljelyllä on välittömiä ihmisen hyvinvointia ja luonnon monimuotoisuutta edistäviä vaikutuksia, se ylläpitää elämän perustarpeiden ympärille kytkeytyneitä sosiaalisia verkostoja ja ravintoon liittyvää tietotaitoa. Kaupunkiviljely tuo ruuantuotannon realiteetit lähemmäs kuluttajaa. Se mahdollistaa ihmisen, ruuaksi luokitellun kasvillisuuden, sekä muiden ekosysteemien toimintojen välisen vuorovaikutuksen, jolloin ilmastossa ja ympäristössä tapahtuvat muutokset tulevat yhä tiiviimmin osaksi ihmisen kokemusmaailmaa.
Samalla kaupunkilaisen rooli muuttuu kuluttajasta aktiiviseksi ruuantuotantoon osallistuvaksi toimijaksi. Tämä avaa mahdollisuuksia vuorovaikutteiseen, yhteisölliseen ja kestävämpään ruokajärjestelmään. Kaupunkiviljely voi toimia ruokajärjestelmää täydentävänä osana ja lisätä ruokaturvaa paikallisesti. Se voi myös lisätä ymmärrystä kausittain vaihtelevasta sadosta, ruuan alkuperästä, sekä ruuantuotantoon osallistuvasta monilajisesta verkostosta.
Salla Korkalo
Kirjoittaja on kulttuuriantropologian opiskelija Itä-Suomen yliopistossa. Teksti on laadittu osana Ihminen ja ympäristö -kurssia.
Kuvat: Elisa Calvet B ja Markus Spiske/Unsplash
Lähteet
Cox, Daniel, Fuller, Richard, Hudson, Hanna, Gaston, Kevin & Shanahan, Danielle (2018) The impact of urbanization on nature dose and the implications for human health. Landscape and Urban Planning, 179, 72–80. Elsevier. https://doi.org/10.1016/j.landurbplan.2018.07.013
Heikkurinen, Pasi (2023) Kaupunkiviljelystä ruokaturvaa? Suomalainen elämäntapa murroksessa.Maaseutututkimus, 31 (1), 49-55. https://doi.org/10.51807/maaseutututkimus.131203
Hyvärinen, Pieta (2020) Building upon, extending beyond: Small-scale food production within a Nordic welfare state. Teoksessa Eskelinen, Teppo, Hirvilammi, Tuuli & Venäläinen, Juhana (toim.) Enacting Community Economies Within a Welfare State. Mayfly Books.
Willman, Krista (2023) Tiededebatti: Missä on kaupunkiviljelyn koti. Versus-verkkojulkaisu. [https://www.versuslehti.fi/tiededebatti/missa-on-kaupunkiviljelyn-koti/] (Tarkistettu: 08.04.2024)