Ei ole vesipuhvelin suuhun katsomista: Vesipuhvelilaidunnus perinnebiotooppien hoidossa

HiMa-blogissa julkaistaan vuoden 2026 Ihminen ja ympäristö -kurssin tiedeviestinnän kirjoitusharjoituksia. Nyt vuorossa on Katariina Keiholehti.

Ensisilmäyksellä mielikuva vesipuhvelista märehtimässä keskellä kesäistä suomalaista järvimaisemaa saattaa vaikuttaa yhtä järjenvastaiselta kuin väite Ruokolahdella vaanivasta leijonasta. Toisin kuin voisi olettaa, ei supisuomalaisen järven rannassa laiduntavien vesipuhveleiden tapauksessa kuitenkaan ole kyse niin kutsutusta mätäkuun jutusta. Nautaeläimiä on nimittäin hyödynnetty rehevöityneiden järvien kunnostuksessa niin Päijät-Hämeen Heinolassa kuin Etelä-Savon Pieksämäelläkin (Yle 18.10.2025).

Tämä blogiteksti tarkastelee vesipuhvelien vaikutusta ympäristöönsä näiden kahden kaupungin alueella sekä arvioi vesipuhvelien soveltuvuutta perinnebiotooppien hoitoon Suomessa. Aluksi teksti syventää lukijansa ymmärrystä perinnebiotoopin käsitteestä ja niihin kohdistuvista hoitotoimista, edeten keskustelemaan vesipuhvelilaidunnuksen nykytilanteesta ympäristönhoidon apuvälineenä sekä sen mahdollisesta soveltuvuudesta perinnebiotooppien ylläpitoon.

Rantaniittyjen hoitaja

Perinnebiotooppien hoidosta keskusteltaessa on olennaista määritellä, minkälaiseen luontotyyppiin termillä yleensä viitataan. Lehtomaa ym. (2018, 227) mukaan, ”perinnebiotoopit ovat perinteisen karjatalouden niitto- ja laidunkäytäntöjen muovaamia ympäristöjä, joille on kehittynyt niille ominainen, monimuotoinen lajisto”. Termi voidaan myös niin edelleen jakaa 12:sta luontotyyppiryhmään (mt., 227). Vesipuhvelien perinnebiotooppien hoitotoimissa hyödyntämisen kannalta näistä luontotyyppiryhmistä keskeisimpinä voisi erityisesti pitää järven- ja joenrantaniittyjä, sillä ne vastaavat monilta osin piirteiltään rehevöityneiden järvien ranta-alueita, joilla puhvelien laiduntamista on jo hyödynnetty. Järven- ja joenrantaniityt muodostuvat laakeille rannoille, niille tyypillisen kasvuston koostuessa muun muassa erilaisista saroista, nurmilauhasta ja mesiangervosta (mt., 228; Pykälä & Alanen 2004, 194). Linnustollisesti merkittävinä luontotyyppiryhminä ne ovat tärkeitä elinympäristöjä erityisesti monille kahlaajalinnuille (Pykälä ym. 2004, 212).

Järven- ja joenrantaniittyjen tapauksessa hoidon tarve kohdistuu etenkin niittyjen yläosien kasvillisuusvyöhykkeisiin, joiden avoimuutta niitto ja laidunnus ylläpitävät (Lehtomaa ym. 2018, 228). Nämä hoitotoimenpiteet myös hyödyttävät alueiden liiallisesta ruovikoitumisesta kärsiviä vesilintupopulaatioita (Pykälä ym. 2004, 212). Pykälä & Alanen mukaan niin niitto kuin laidunnuskin johtavat tavoiteltavaan kasvillisuuden tiivistymiseen sekä kasvien koon pienentymiseen (2004, 194). Toisaalta niiton avulla saatujen tulosten ylläpito saattaa osoittautua haasteelliseksi ilman säännöllistä laidunnusta hoidettavalla alueella, sillä alueet voivat olla kooltaan liian laajoja ihmisvoimin niitettäviksi tai maaperältään koneniitolle epäsuotuisia (Mikkola-Roos 1995, 35). Avarat ranta-alueet tai upottava, kostea maaperä tuskin osoittautuisivat kovinkaan haasteellisiksi vetisessä maastossa liikkumaan tottuneelle, jykevälle vesipuhvelille. Täten se voisi olla varteenotettava apuväline juuri niiden järven- ja joenrantaniittyjen kohdalla, joiden hoitoa ja ylläpitoa edellä mainitut haasteet vaikeuttavat.

Vesipuhvelilaidunnus onkin käynnistynyt myönteisesti niin Heinolassa kuin Pieksämäelläkin. Heinolan Isiäisellä vesipuhvelit vähensivät kasvillisuuden määrää tehokkaasti, laiduntamisen lisäksi myös lajille ominaisesti rypemällä (Mattila 2024, 3, 61). Kyseisten nautaeläinten läsnäolon ei myöskään havaittu olevan häiriöksi paikalliselle linnustolle, sen sijaan muokaten ympäristöä linnustolle otollisemmaksi ja lisäten niiden ravintonaan käyttämien hyönteisten määrää (mt., 61–62). Yle (18.10.2025) taas mainitsee verkkosivuillaan julkaisemassaan uutisessa tuuli- ja nuolihaukkojen onnistuneen pesinnässään Pieksämäen Pieksänjärvellä, jossa vesipuhvelit ovat laiduntaneet.

Vesipuhvelilaidunnuksen avulla pystytään siis saavuttamaan järven- ja joenrantaniittyjen kaltaisten perinnebiotooppien hoidonkin kannalta tavoiteltavia ympäristönmuutoksia, kuten kasvillisuuden tiivistymistä ja mataloitumista. Nämä vesipuhvelien laidunnuksesta aiheutuvat ympäristönmuutokset vaikuttaisivat myös hyödyttävän järven- ja joenrantaniittyjen luontaista linnustoa. On kuitenkin tärkeää ottaa huomioon, etteivät kaikki vesipuhvelilaidunnuksesta saadut tulokset välttämättä tue hoitokeinon soveltuvuutta perinnebiotooppien hoitoon.

Vesipuhveli on vieraslaji

Vaikka vesipuhvelien hyödyntämisestä Isiäisellä ja Pieksänjärvellä kirjatut havainnot ovat toistaiseksi olleet suurilta osin positiivisia, on huomio kiinnittynyt myös vierasperäisten nautaeläinten käytön varjopuoliin. Vesipuhveleista keskusteltaessa esille nousevat erityisesti huolet eläinten pidon eettisyydestä sekä niiden status vieraslajina Suomessa. Suurta kansansuosiota nauttineiden vesipuhvelien laidunalueille on päätetty Pieksämäellä perustaa lajin nimeä kantava vesipuhvelipuisto, uutisoi Yle (28.3.2026). Yle:n (28.3.2026) julkaisemassa jutussa on tuotu esille myös turismista eläimille aiheutuvaa stressiä sekä niiden mahdollisuudet niin halutessaan piiloutua yleisöltä.

Perinnebiotooppien tapauksessa suurista ihmisjoukoista eläimille aiheutuvien rasitteiden voisi olettaa kohdistuvan vesipuhvelien lisäksi uhanalaisten luontotyyppien muuhunkin eläimistöön. Järven- ja joenrantaniittyjen kohdalla uhka kyseisistä perinnebiotoopeista riippuvaisten lintupopulaatioiden häiriintymisestä puhuisi siis selkeästi vesipuhvelien hyödyntämistä vastaan. Toisaalta kirjassaan Lemmikkielämää: Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen, Seppo Turunen (2011, 178) esittää, ettei turistien läsnäololla ole ainoastaan negatiivisia vaikutuksia paikalliseen eläimistöön. Vuolaat turistivirrat niin karkottavat potentiaalisia saalistajia kuin tuovat mukanaan luonnonsuojeluun käytettäviä varojakin (Turunen 2011, 178). Vesipuhveliturismia ei siis voi tuomita kokonaisuudessaan negatiiviseksi ilmiöksi, vaan sitä tarkasteltaessa on pidettävä mielessään myös sen positiiviset vaikutukset.

Toisena esteenä vesipuhvelin käytölle laiduneläimenä perinnebiotooppien hoidossa voisi katsoa olevan lajin vierasperäisyys suomalaisessa maaseutuympäristössä. Turusen (2011, 156) mukaan, ”vieraslajeiksi kutsutaan ekosysteemiin alun alkaen kuulumattomia lajeja, jotka ovat tulleet kauempaa […] selvien esteiden takaa ihmisen tietoisella tai tahattomalla myötävaikutuksella”. Vieraslaji voidaan luokitella haitalliseksi tai erityisen haitalliseksi, jos lajin koetaan uhkaavaan alueen alkuperäistä lajistoa tai paikallista taloutta (Turunen 2015, 179).

Vaikka nautaeläin vieraslajiksi luokitellaankin, vesipuhveli tuskin kykenisi muodostumaan haitalliseksi suomalaiselle luonnolle. Vetisessä ympäristössä aikansa viettämään tottuneen eläimen lajityypillinen käytös rajoittuu huomattavasti luonnonvesien kylmetessä ja jäätyessä talvella (Yle 28.3.2026). Rantaluhtalaidunnuksen ei myöskään enää katsota olevan taloudellisesti kannattavaa karjataloudessa, joten nautojen korvaaminen vesipuhveleilla järven- ja joenrantaniittyjen hoidossa ei aiheuttaisi negatiivisia muutoksia karjanomistajien tuloihin (Mikkola-Roos 1995, 30). Tämän lisäksi vesipuhvelin tuotantokäyttöä on Suomessa tarkoin säädelty sallimaan ainoastaan eläimen kasvattaminen lihakarjana, rajaten sen täysin maidontuotannon ulkopuolelle (Mattila 2024, 11–12).

Vieraslajistatuksestaan huolimatta, näyttäsi vesipuhveli näiden seikkojen valossa sopeutuvan hyvin osaksi perinteistä, suomalaista maalaismaisemaa ja sen perinnebiotooppeja, uhkaamatta maaseudun talousrakennetta tai sen eliöstöä.

Lopuksi

Voidaanko vesipuhvelilaidunnusta siis pitää varteenotettavana apuvälineenä perinnebiotooppien hoidossa? Tämä blogiteksti on käsitellyt niin Suomessa rehevöityneiden järvien kunnostuksessa vesipuhvelien avulla saavutettuja menestyksiä kuin esille nousseita ongelmakohtiakin, asettaen ne perinnebiotooppien hoidon kontekstiin. Kyseisten nautaeläinten erikoistuminen järven- ja joenranta perinnebiotooppien kaltaisiin elinympäristöihin, sekä niiden laidunnuksen aiheuttamat positiiviset muutokset paikallisessa eliöstössä Isiäisellä ja Pieksänjärvellä puoltaisivat vesipuhvelien hyödyntämistä perinnebiotooppien hoidossa.

Toisaalta myös huolia vesipuhvelien kansansuosion haittavaikutuksista ja sen vieraslajistatuksen mukanaan tuomista ongelmista voi pitää ymmärrettävinä. Vesipuhvelilaidunnusta puoltavien tekijöiden voisi kuitenkin katsoa hyvittävän laidunnukseen liittyvät riskitekijät, etenkin kun hoidettavien perinnebiotooppien ylläpito saattaa osoittautua liian haasteelliseksi pelkästään ihmisvoimin toteutettavaksi. Todettakoon siis, ettei vesipuhvelin suuhun ole katsomista.

Katariina Keiholehti

Lähteet

Keiholehti, K. (2020) Merenrantalaidun Preiviikinlahdella. [Valokuva].

Lehtomaa, L., Ahonen, I., Hakamäki, H., Häggblom, M., Jutila, H., Järvinen, C., Kemppainen, R., Kondelin, H., Laitinen, T., Lipponen, M., Mussaari, M., Pessa, J., Raatikainen, K. J., Raatikainen, K., Tuominen, S., Vainio, M., Vieno, M. & Vuomajoki, M. (2018) Perinnebiotoopit. Teoksessa Kontula, T. & Raunio, A. (toim.) Suomen luontotyyppien uhanalaisuus 2018: Luontotyyppien punainen kirja: Osa 1: Tulokset ja arvioinnin perusteet 225–254. Suomen ympäristö. Ympäristöministeriö. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-11-4816-3

Mattila, J. (2024) Vesipuhveli lintuveden hoitotyössä Suomessa, case Isiäinen. Opinnäytetyö AMK. Jyväskylän ammattikorkeakoulu. https://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2024120933866

Mikkola-Roos, M. (1995) Lintuvesien kunnostus ja hoito. Metsähallitus, Vantaa.

PIX1861. (2015) Puhveli, Vesipuhveleita, Afrikan buffalo. [Valokuva]. <https://pixabay.com/fi/photos/puhveli-vesipuhveleita-840347/> Luettu 12.6.2026

Pykälä, J. & Alanen, A. (2004) Perinnebiotoopit ja niiden väheneminen. Teoksessa Tiainen, J., Kuussaari, M., Laurila, I. P. & Toivonen, T. (toim.) Elämää pelossa: Suomen maatalousympäristön monimuotoisuus 192–203. Edita Publishing Oy, Helsinki.

Pykälä, J., Pöyry, J., Kuussaari, M. & Heikkinen, R. (2004) Perinnebiotooppien kasvi- ja eläinlajisto. Teoksessa Tiainen, J., Kuussaari, M., Laurila, I. P. & Toivonen, T. (toim.) Elämää pelossa: Suomen maatalousympäristön monimuotoisuus 204–219. Edita Publishing Oy, Helsinki.

Turunen, S. (2011) Lemmikkielämää: Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen. Gaudeamus Helsinki University Press, Tampere.

Turunen, S. (2015) Valloittavat lajit: Tulokkaat ja vieraslajit tulimuurahaisista jättipalsamiin. Into, Riika.

Yle 18.10.2025. Vesipuhveleista tuli niin iso matkailuvaltti Pieksämäellä, että neljä opasta voi saada töitä ensi kesänä. <https://yle.fi/a/74-20188655> Luettu 7.4.2026

Yle 28.3.2026. Vesipuhvelit putsaavat kasveja järvestä ja ihmiset saavat katsoa — samat ongelmat kuin eläintarhoissa, varoittaa tutkija. <https://yle.fi/a/74-20217736> Luettu 7.4.2026