Digitaalisen kuilun paluu?

Keväällä 2020 otsikot hätkähdyttivät- digitaalinen eriarvoisuus oli jälleen puheenaiheena. Koronakevät toi esiin, ettei etäkoululaisilla ollutkaan sopivaa digitaalista varustusta, opettajilla ei ollut riittäviä digitaalisia taitoja, koulujen digiloikka tapahtui eritahtisesti, opetus eriarvoistui digitaalisuuden myötä. Lapset ja nuoret istutettiin päiviksi sekä koulun että harrastusten osalta digitaalisten laitteiden äärelle. Huoli ruutuajasta kääntyi yhtäkkisesti huoleksi siitä, ettei nuorilla ollut riittäviä laitteistoja tai mahdollisuuksia toimia digitaalisessa ympäristössä. Keskustelussa palattiin digitaalisen kuilun perusasioiden äärelle, jossa nimenomaan laitteiston ja pääsyn kysymykset nousivat keskiöön.

Digitaalisesta kuilusta (digital divide) ja epätasa-arvosta keskusteltiin niin julkisessa keskustelussa kuin tutkimuksessakin runsaasti 2000-luvun vaihteessa. Sen jälkeen kuilun on lähinnä katsottu olevan jossakin kehittyneiden ja kehittymättömien maiden välillä ja kuilun olevan tältä osin – ainakin länsimaisissa ”tietoyhteiskunnissa” siloiteltu.

Jan Van Dijkin mukaan digitaalinen kuilu kuitenkin syvenee. Samalla kun sen laajeneminen on vähentynyt, kuilu on syventynyt varsinkin sellaisissa maissa, missä fyysinen pääsy (access) teknologisiin laitteistoihin on muuttunut itsestäänselvyydeksi. Erot käytössä ja osaamisessa ovat samanaikaisesti syventyneet. Kun tieto- ja kommunikaatioteknologiat ovat sulautuneet saumattomaksi osaksi yhteiskuntaa, ne ovat kiinnittyneet yhä vahvemmin olemassa oleviin sosiaalisiin jakoihin. Laura Robinson kollegoineen on eritellyt digitaalista jakautumista. Ensimmäisen tason jaolla tarkoitetaan tieto- ja kommunikaatioteknologioiden levinneisyyttä ja pääsyä, eli teknologisen infrastruktuurin olemassaoloa. Toisen asteen jaolla tarkoitetaan taitoja ja osallistumista, eli käyttäjien kesken olevia jakoja. Kolmantena tasona digitaalisen kuilun tarkasteluun astuvat sosiaaliset, taloudelliset ja kulttuuriset kontekstit. Jaot eivät siis ole irrallisia sosio-kulttuurisista konteksteistaan, ja tästä syystä digitaalinen eriarvoisuus voi jopa voimistaa olemassa olevia eriarvoistumisen muotoja.

Viime vuosina digitaalinen kuilu on sijoitettu siis enemmänkin osaamisen kuilun (knowledge gap), medialukutaidon ja osallistumisen kentille.  Henry Jenkins on tutkinut laajasti nuorten teknologian ja median käyttöä ja erittelee tätä erityisesti osallistumisen kulttuurin (participatory cultures) käsitteen kautta. Kulttuurinen osallistuminen leikkaa koulutuksen, luovuuden, yhteisöjen ja kansalaisuuden piirit. Jenkinsin mukaan nuoria tulisi kannustaa kehittämään osaamista, eettisiä taitoja sekä itseluottamusta, jotka ovat edellytyksiä nuorten täysivaltaiseen nykykulttuuriseen osallistumiseen. Jenkinsin tulkinnan mukaan on yhtäältä nuoria, jotka ovat uuden digitaalisen mediamaailman eliittiä ja puoliammattilaisia, jotka pystyvät hyödyntämään sen uudet osallistumisen mahdollisuudet niin luovuuden kuin oppimisenkin kentillä. Toisaalta on nuoria, jotka putoavat tämän kulttuurisen ja osallisuuden jaon väärälle puolelle muodostaen uudenlaisen ”kulttuurisen alaluokan”. He ovat nuoria, joiden resurssit ovat niukemmat, joilla ei ole aikaa, ei rahaa, eikä tietoa tai taitoa siitä, kuinka navigoida uudenlaisessa kulttuurisessa ja digitaalisessa maailmassa.

Sari Tuuva-Hongisto

Viitteet:

Jenkins, Henry et. al 2009. Confronting the challenges of participatory culture. Media education for the 21^st century. The John D. and Catherine T. MacArthur Foundation reports on Digital Media Learning.

Robinson, Laura et. al. 2015. Digital inequalities and why they matter. Information, communication and society 18:5, 569-582.

Van Dijk, Jan, G. M. 2005. The deepening divide: Inequality in the information society. Sage Publications.

Artikkelikuva: HaticeEROL / www.pixabay.com