Mikä erottaa meidät muista eläinlajeista kykyjemme tai toimintamme osalta?
Sosiaalipsykologian historiassa ihmisen sosiaalisuuden pohdinta on ollut keskeinen kysymys. Melkein kaikkien sosiaalipsykologian oppikirjojen alussa todetaan sosiaalisuuden olevan tärkeä puoli ihmisen toiminnan selittämisessä, vaikka itse kysymystä ei välttämättä avata sen laajemmin. Diskursiivisen käänteen aikana pohdinta kielen merkityksestä avaisi uudenlaisen näkemyksen ihmisen sosiaalisuuteen korostamalla vuorovaikutuksen ja kielellisten merkitysten roolia. Kehityksellisesti tärkeitä kysymyksiä ihmisen sosiaalisuuden kannalta on esimerkiksi se, mikä on biologisten tekijöiden ja ympäristön suhde tai mitä ylipäänsä tarkoitetaan ihmisen toimijuudella (eng. agency). Kehityspsykologisessa tutkimuksessa ja evoluutiopsykologisessa tarkastelussa tärkeä teema on ollut myös vuosikymmenien ajan kysymys siitä, millainen rooli kulttuurilla ja yhteiskunnallisilla tekijöillä on ihmisen kasvussa ja kehityksessä.
Viime aikoina on pohdittu myös sitä, olisiko aika päivittää ihmisen kehityksellistä tarkastelua ja tuoda tämä tutkimus uuteen vaiheeseen. Tällaisen avauksen on tehnyt esimerkiksi amerikkalainen kehityspsykologi Michael Tomasello, joka on kehitellyt Jean Piaget’n yksilötoimijaa painottavasta ja L. S. Vygotskin sosiokulttuurisesta näkemyksestä eroavaa neovygotskilaista käsitystä ihmisen ontogeneesiksestä eli evoluutiohistoriallisesta kehityksestä. Tomasello tunnetaan ennen kaikkea pienten lasten kehityksen ja ihmisapinoita koskevista tutkimuksistaan. Olennainen ero Tomasellon mukaan ihmisen kohdalla on se, että 18–24 kuukauden ikäiset lapset kykenevät jo osallistumaan vanhempiensa kanssa yhteiseen toimintaan, jossa mielet on suunnattu samaan asiaan, kuten leikkiin tai lastenohjelmien seuraamiseen televisiosta.
Tämä tarkoittaa käytännössä kykyä kollektiiviseen tai jaettuun intentionaalisuuteen. Intentionaalisuudella tarkoitetaan mielen suuntaamista ulkoiseen objektiin tai asiantilaan. Kollektiivinen intentionaalisuus tarkoittaa siten toimintaa, ajattelua tai tuntemista, jossa useat yksilöt suuntaavat mielensä samaan asiaan, toimivat yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamisen eteen ja neuvottelevat yhteisestä toiminnasta. Kollektiivisen intentionaalisuuden tutkimuksen kannalta tärkeä tutkija on ollut muutama vuosi sitten edesmennyt suomalainen filosofi ja sosiaalipsykologian teoreettisista kysymyksistä lukuisia teoksia kirjoittanut Raimo Tuomela (1940–2020), jonka ajattelu on myös vaikuttanut Tomasellon näkemyksiin. Tuomelan keskeinen väite on, että sosiaalisesta maailmasta puhuttaessa on huomioitava ryhmät itsenäisinä toimijoina, eikä ryhmien toimintaa voida palauttaa yksilöpsykologiaan tai erillisten yksilöiden toimintaan, joskin ryhmät ovat olemassa vain yksilötoimijoiden kautta.
Näkökulmia kollektiiviseen intentionaalisuuteen
Tuomela tunnetaan erityisesti sosiaalisen toiminnan, yhteistoiminnan ja yhteisten tekojen filosofisesta tutkimuksesta. Hän ei ollut ensimmäinen, joka aloitti keskustelun kollektiivisen intentionaalisuuden merkityksestä. Ensimmäisenä asiaa tarkastelleena mainitaan tavallisesti filosofi John Searle, joka tunnetaan myös sosiaalisen ontologian eli sosiaalisen maailman rakentumisen tarkastelijana. Tämä lähestymistapa on kehittynyt kollektiivisen intentionaalisuuden tutkimuksessa. Tutkimusalue tarkastelee monipuolisesti kysymyksiä siitä, miten sosiaalinen maailma tuotetaan, miten yhteinen toiminta on mahdollista ja mikä rooli kollektiivisella hyväksynnällä on esimerkiksi yhteisten uskomusten rakentumisessa. Tuomelan tutkimukset sosiaalisten ryhmien toiminnasta ja kollektiivisen intentionaalisuuden teemoista sisältävät käsitteellisesti hyvin monipuolisia, tarkkoja ja yksityiskohtaisia näkemyksiä siitä, mitä ryhmillä tarkoitetaan, miten ryhmien toimintaa voidaan sisällöllisesti analysoida tai mikä on yksilö- ja ryhmätoiminnan ero.
Miksi kollektiivisen intentionaalisuuden tarkastelua voisi pitää keskeisenä sosiaalipsykologialle? Kysymykseen on helppo antaa vastaus: kuten ihmisen kehitystä tarkastellut Tomasello, minä- ja me-aikomusten kautta ryhmän toimintaa monipuolisesti tarkastellut Tuomela tai vaikkapa sosiaalisia ryhmiä itsenäisinä monisubjekteina (eng. plural subject theory) eritellyt Margaret Gilbert painottavat kaikki sitä, että ihmisen erottaa muista lajeista nimenomaan kyky kollektiiviseen intentionaalisuuteen, joka on samalla piirre, jota ei voi palauttaa yksilöpsykologiaan. Tämä kyky tai taipumus tekee meistä poikkeuksellisia olentoja. Siinä missä muut eläimet kykenevät kyllä muodostamaan sosiaalisia ryhmiä ja toimimaan yhdessä, nimenomaan ihmisen kohdalla kyky yhteistoimintaan ja yhteisten aikomusten, uskomusten tai tunteiden muodostamiseen on pidemmälle kehittynyt. Kuten Tomasello teoksessaan väittää, esimerkiksi isot apinat toimivat kyllä ryhmissä, mutta enemmänkin aina yksilöinä kuin ryhmän jäseninä yhteisen me-ajattelun pohjalta.
Tuomelan tuotannosta ei ole juuri kirjoitettu sosiaalipsykologian oppikirjoissa, eikä edes sosiaalipsykologisia teorioita koskevissa artikkeleissa tai teoksissa. Hänen toimintafilosofinen pohdintansa sosiaalista ryhmistä, minä- ja me-ajattelun eroista (eng. I- and we-mood) tai ryhmätoiminnasta koskevat silti joka tapauksessa sosiaalipsykologian ydinkysymyksiä. Näkemysten ymmärtämistä on vaikeuttanut varmasti Tuomelan tekninen, hienojakoinen ja tarkka esitystapa, joka ei välttämättä avaudu yhdellä lukemisella. Esimerkiksi toiminnan jaetun tai kollektiivisen intentionaalisuuden määrittelyssä Tuomela käyttää useampia ehtoja, mitkä määrittelevät ryhmän toimintaa tietyissä konkreettisessa tilanteessa ajallisesti. Tällainen abstrakti ja kuivahko tekninen käsitemäärittely, joka on Tuomelan tuotannolle tyypillistä, saattaa karkottaa suurimman osan lukijoista, vaikka he ovat päässeet lukemisessaan vasta alkuun.
Tarkastelun merkitys sosiaalipsykologialle
Mitä kollektiivisen intentionaalisuuden tarkastelu voisi sitten tarjota nykysosiaalipsykologialle? Filosofinen käsiteanalyysi ei tuota empiirisiä tuloksia, mutta filosofinen tapa jäsentää käsitteellisiä kysymyksiä auttaa hahmottamaan erilaisten käsitysten käyttökelpoisuutta ja toimivuutta. Kollektiivisen intentionaalisuuden tutkimuksen pohjana on kuitenkin laaja aikaisempi tutkimus, jota erityisesti Tomasello on tehnyt paljon ja jota hän myös esittelee laajassa kirjassaan. Kollektiivisen intentionaalisuuden tutkimus voisi tarjota uusia käsitteitä jäsentää sosiaalisten ryhmien toimintaa intentionaalisuuden luonnetta (heikko vs. vahva), me-aikomusten sisältöä ja hyväksymistä, kollektiivisten ilmiöiden psykologiaa tai vaikkapa sitä, mikä merkitys yhteisillä vastavuoroisilla sopimuksilla on ryhmien toiminnassa. Tässä mielessä filosofinen tutkimus voi täsmentää ja tarkentaa näkemystä sosiaalista ryhmistä ja niiden toiminnasta.
Täysin uusi asia ryhmätasoisten me-toiminnan tai me-suhtautumisen tarkastelu ei ole ollut sosiaalitieteiden perinteessä, vaikka kollektiivisen intentionaalisuuden tutkijat eivät käsittele usein lainkaan pragmatismin perinnettä tai fenomenologista sosiologiaa, joiden piirissä on käsitelty nimenomaan yksilöiden välisiä dyadisia suhteita, toisiin suuntautumista tai ryhmässä toimimista. Nämä lähestymistavat eroavat käsitteiltään analyyttisen filosofian perinteessä kehittyneestä kollektiivisen intentionaalisuuden tutkimuksesta. Mikään ei sinänsä estä kuitenkaan sitä, että kollektiivisen intentionaalisuuden tarkastelussa otettaisiin huomioon myös nämä perinteet. Esimerkiksi Alfred Schützin ajatukset laajentavat kollektiivisen intentionaalisuuden tarkastelua aikaulottuvuuden myötä. Pragmatismin perinteessä yksilö-ryhmä-ulottuvuus on puolestaan joustava jatkumo, kuten G. H. Meadin tuotannossa.
Margaret Gilbertin usein käyttämä esimerkki jaetusta intentionaalisuudesta on kahden yksilön välinen päätös lähteä yhdessä kävelylle puistoon, jota on pitää sosiaalisuuden paradigmaattisena ilmiönä. Dyadisen sopimisen ja yhteisen aikomisen analyysiä voi pitää siinä suhteessa tärkeä, että siitä avautuu näkökulma monimutkaisempien ryhmäilmiöiden tarkasteluun. Kuten filosofi Kirk Ludwig on osuvasti todennut kollektiivisesta intentionaalisuudesta: ”Jokainen sosiaalinen instituutio, suhde, käytäntö tai vuorovaikutus perustuu yksilöistä muodostuvien ryhmien kykyyn ottaa osa erilaisiin kollektiivisen intentionaalisen käyttäytymisen muotoihin. Sosiaalisen perustavanlaatuinen ymmärtäminen edellyttää ymmärrystä kollektiivisen toimijuuden luonteesta ja siitä, miten sosiaalisen maailman eri osa-alueet perustuvat siihen.”
Tekstin kirjoittaja: Pekka Kuusela, sosiaalipsykologian yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto
Valokuva: Roine Piirainen
Lähteet:
Gilbert, M. (2014). Joint commitment. How we make the social world. Oxford University Press.
Oittinen, V. (2019). Kunnianhimoinen teoria ihmisen synnystä. Tieteessä tapahtuu, 37(4), 69-71.
Ludwig, K. (2016). From individual to plural agency: Collective action: Volume 1 (Vol. 1). Oxford University Press.
Tomasello, M. (2019). Becoming human: A theory of ontogeny. Belknap Press.
Tuomela, R. (1995). The importance of us. Stanford University Press.
Tuomela, R. (2002). The philosophy of social practices: A collective acceptance view. Cambridge University Press.
Tuomela, R. (2007). The philosophy of sociality: The shared point of view. Oxford University Press. Tuomela, Raimo (2013). Social ontology: Collective intentionality and group agents. Oxford University