Ahdistus ja epävarmuus

Ahdistus (englanniksi anxiety) tulee indoeurooppalaisesta kantasanasta Angh, joka tarkoitti puristavaa, kuristavaa, painavaa tunnetta rinnan päällä tai kurkun alueella. Sanalla on siis alun perin hyvin fysiologinen merkitys. Aikojen saatossa se on muuntunut kuvaamaan psyykkistä kokemusta. Sigmund Freud erotteli psykoanalyysinsa puitteissa pelon ja ahdistuksen eroja. Pelolla on jokin täsmällinen kohde, objekti, jota pelkäämme ja jonka pystymme nimeämään. Ahdistus on taas epämääräistä pelkoa, jolla ei ole nimettävää kohdetta. Usein se liittyy epävarmuuden tunteeseen tulevaisuuden suhteen. Emme tiedä täsmällisesti, mitä tulee tapahtumaan, ja se ilmenee häiritsevänä epämääräisenä pelon tunteena. Ahdistus on tässä tulkinnassa yleistynyt epävarmuuden ja turvattomuuden tila.

Tämän ajan psykiatriassa ja psykologiassa ahdistus on saanut sairauden merkityksen. Yhdysvaltalaisessa psykiatrian diagnosointikäsikirjassa Diagnostic and Statistic Manual (DSM) sitä alettiin vuodesta 1980 alkaen määritellä oirekuvausten kautta ahdistushäiriönä. Tuolloin sen diagnostiseen erittelyyn uhrattiin käsikirjassa 15 sivua, vuoden 1987 laitoksessa 18 sivua ja 1994 jo 51 sivua. Uusimmassa vuoden 2003 DSM V -laitoksessa ahdistushäiriöille ja siihen liittyville muille diagnooseille on omistettu jo 99 sivua. Tätä laitosta on jo päivitetty sittemmin muutamaan kertaan. Ahdistusta siis tunnistetaan paremmin tai ehkäpä sen määrä on todistettavasti kasvanut. Yhdysvaltain kansallinen mielenterveysinstituutti arvioi, että jopa 31 % aikuisista kokee elämänsä aikana ahdistushäiriön. Meillä Suomessa ahdistushäiriöt ovat nousseet yleisimmiksi sairauspoissaolojen syiksi.

Ahdistus on myös filosofiaan ja erityisesti eksistentialistiseen filosofiaan olennaisesti liittyvä käsite. Tanskalaisen Søren Kierkegaardin mielestä ahdistus on erottamaton osa ihmisen olemusta, erityisesti kun tiedostamme oman vapauden ja siihen liittyvän vastuun. Ahdistus syntyy tiedostettaessa, että olemme vapaita tekemään valintoja. Tämä vapaus tuo mukanaan myös vastuun omasta elämästä ja teoista. Kierkegaardin mukaan ahdistus ei ole pelkästään negatiivinen tunnetila, vaan se voi olla myös voimakas voima, joka ohjaa meitä kohti syvällisempää elämää. Ahdistuksen kautta voimme kasvaa ihmisinä ja löytää oman paikkamme maailmassa.

Kierkegaardin ja häntä seuranneiden muiden eurooppalaisten eksistentialistifilosofien pohdintoja voi tarkastella 1800-luvulta alkaen yleistyneen maallistumiskehityksen kontekstissa. Uskonto ei enää tarjonnut modernille yksilölle selkeitä raameja elämän merkityksen pohdinnoille, vaan jokaisen oli alettava pohtia elämän merkityksellisyyden kysymyksiä omista lähtökohdistaan käsin. Tämä saattoi tuntua ahdistavalta. Eksistentialistinen filosofia on antanut erityisen paljon eväitä taiteelle ja kulttuurituotteille.

Sosiologiassa ja muissa yhteiskuntatieteissä ahdistusta käytetään enemmän metaforisessa merkityksessä. Sen avulla on voitu kuvata aikakauden henkeä, kuten esimerkiksi W.H. Audenin 1948 Pulitzer-palkitussa runoelmassa The Age of Anxiety. Ahdistusta tuolloin kulttuuriin toi erityisesti tietoisuus atomipommista ja sen mahdollistamasta sivilisaation tuhosta. Sittemmin monet aikalaisteoriaa muotoilleet sosiologit, kuten Zygmunt Bauman ja Ulrich Beck, ovat viitanneet ahdistuksen kokemukseen riskien täyteisessä nykymaailmassa.

Käsitteellä ahdistuskulttuuri (anxiety culture) viitataan nykyisessä keskustelussa tilanteeseen, jossa ihmiset tiedostavat tulevaisuususkon rapautumisen ja rakenteellisen epävarmuuden tilan. Maailmaa ei käsitteellistetä enää niinkään mahdollisuuksien, vaan uhkien ja pelkojen kautta. Elämme siis aikaa, jota leimaa monen ihmisen kokemuksessa voimakas ja jatkuva ahdistus. Meitä ympäröivät uhat – ilmastonmuutos, sodat, poliittinen epävakaus, teknologian kiihtyvä kehitys ja taloudelliset paineet – saavat monet kokemaan, että maailma on täynnä hallitsemattomia kriisejä. Tämä ei ole vain yksilöllinen kokemus, vaan ilmiö, joka muovaa koko yhteiskuntaa.

Ahdistus kietoutuu käsitteenä epävarmuuden käsitteeseen. Epävarmuus on kognitiivis-emotionaalinen tila, jossa ei tiedetä, mikä monista mahdollisuuksista on totta. Se liittyy usein ahdistukseen ja epämukavuuteen, ja ihmiset pyrkivät usein aktiivisesti välttämään epävarmuutta, vaikka sen poistaminen ei aina parantaisi lopputulosta. Epävarmuuden sietämättömyys on yhteydessä ahdistuneisuushäiriöihin, masennukseen ja jopa syömishäiriöihin. Se voi lisätä huolestuneisuutta ja negatiivisia tunteita. Ihmiset saattavat myös tehdä epäedullisia päätöksiä välttääkseen epävarmuuden. Esimerkiksi varma mutta huonompi päätös voi olla houkuttelevampi kuin epävarmempi mutta potentiaalisesti parempi vaihtoehto.

Epävarmuuden pelko voi johtaa siihen, että hyväksytään epäluotettavaa tai väärää tietoa, vain jotta epävarmuus poistuisi. Tämä tekee usein esimerkiksi salaliittoteorioista houkuttelevia. Myönteisessä mielessä pieni annos epävarmuutta voi tuoda jännitystä, motivaatiota ja iloa elämään – erityisesti, kun tilanne ei ole korkeariskinen. Tämän vuoksi jännitämme urheilukilpailuissa tai teemme lottoa. Epävarmuus voi olla elämän suola, joka tekee arjesta kiehtovaa ja palkitsevaa.

Edesmennyt tanskalaissosiologi Anders Petersen kuvasi tuotannossaan nykykulttuuriamme varsin lohduttomin sävyin. Riskitietoisuudesta, epävarmuudesta, pirstaloitumisesta, juurettomuudesta sekä jatkuvasta arvioinnin kohteena olemisesta on tullut kulttuurimme peruskokemus lähes jokaiselle. Ahdistuksen tunne on oikeastaan ihan normaali psyykkis-fysiologinen reaktio tähän, mutta olemme sen diagnosoivassa kulttuurissamme määritelleet sairaudeksi, jota yritetään lääkitä pois. Yhteiskunnan muuttaminen koetaan usein liian mahdottomaksi. Ihminen ei kykene olemaan koko ajan joustava ja aktiivinen, vaan ahdistuu. Petersenin lääke oli peräänkuuluttaa rajoja rajattomaan elämään. Ihmisten tulisi saada kuulla, että he ovat ihan riittäviä ja tarpeeksi hyviä. Se riittäisi.

Ahdistuksen kokemus liitetään usein nuorten kokemusmaailmaan. Ehkä tunnetuin kollektiivinen pyrkimys tehdä tälle nuorten pahalle ololle jotakin on niin kutsuttu Islannin malli. Vuosituhannen alussa Islannissa koettiin huolta pahoinvoivasta nuorisosta. Pahoinvointi ilmeni etenkin voimakkaana päihteiden väärinkäyttönä. Tähän puututtiin kansallisella hankkeella, jossa käytettiin kommunitaristisia yhteisöinterventioita. Nuoria alettiin integroida yhteisöön aikuisten voimin takaamalla jokaiselle esimerkiksi urheiluun, liikuntaan tai kulttuuriin liittyvä harrastus. Nuorten valvontaa myös lisättiin.

Islannin mallia on ihailtu ja toki myös kritisoitu. Sen siirrettävyydestä muihin maihin keskustellaan. Parikymmentä vuotta myöhemmin islantilaisten nuorisointerventioiden painotus on siirtynyt päihdekulttuurin suitsemisesta mielenterveyden kysymyksiin. Nuoriso on siellä raitistunut, mutta esimerkiksi ahdistushäiriöt ovat lisääntyneet. Ilmiötä on pohdittu muun muassa sosiaalisen median yleistymisen vaikutusten kautta. Islannissa tytöt ovat tilastojen mukaan ahdistuneempia kuin pojat. Havainto on, että sosiaalisen median myötä kontakteja muihin nuoriin on määrällisesti enemmän kuin parikymmentä vuotta sitten, mutta suhteiden laatu on heikentynyt. Harvempi nuori raportoi, että voi avautua ystävilleen merkityksellisistä ja omaan hyvinvointiin liittyvistä asioista. Sosiaalinen media tuo siis pinnallisia ihmissuhteita ja ruokkii vertailukulttuuria, mutta ikäkaudelle oleellista vertaisten tukea se ei tarjoa, kuten entisenlaiset kasvokkaiset vapaa-ajanviettotavat. Nuorten kulttuurin muutos ehkä tarjoaa keinoja pohtia yleisemmin sosiaalisuuden muutosten ja ahdistuskulttuurin yhteyttä ajassamme.

Sosiaalipsykologian piirissä erityisesti Yhdysvalloissa ja Kanadassa kukoistava eksistentialistisen sosiaalipsykologian suuntaus tarjoaa eksplisiittisiä keinoja pohtia tapojamme kohdata ahdistuksen tunnetta kulttuurissamme. Kulttuuri tarjoaa symbolisia kehyksiä, uskomuksia ja rituaaleja, joiden avulla eksistentiaalista ahdistusta voidaan lievittää. Kollektivistisissa kulttuureissa (esim. Itä-Aasian maat) painotetaan yhteisön arvoja, perhesiteitä ja harmonian ylläpitoa. Eksistentiaaliset kysymykset käsitellään usein yhteisön kautta, esimerkiksi osana traditioita tai sukupolvien jatkumoa. Yhteiset rituaalit, perinteet ja yhteisön tarjoama tuki ovat avainasemassa.

Kollektivistiset kulttuurit saattavat vähentää eksistentiaalista ahdistusta korostamalla yksilön roolia osana suurempaa kokonaisuutta, kuten perhettä, yhteisöä tai kansakuntaa. Individualistisissa kulttuureissa (esim. Yhdysvallat, Pohjois-Eurooppa) painopiste on yksilön itsensä toteuttamisessa ja henkilökohtaisen tarkoituksen löytämisessä. Individualistisissa kulttuureissa eksistentiaalista ahdistusta lievitetään esimerkiksi oman identiteetin vahvistamisella ja henkilökohtaisen merkityksen löytämisellä. Painopiste on yksilöllisessä selviytymisessä ja henkilökohtaisissa strategioissa, kuten oman elämänhallinnan vahvistamisessa tai omaan elämänkulkuun liittyvässä nostalgian vaalimisessa.

Uhkiin ja ahdistukseen reagoidaan usein kehittämällä omia taitoja, resilienssiä tai etsimällä ammatillista apua. Sosiaalipsykologian piirissä tämä näkökulma avaa myös mielenkiintoisia tutkimuksellisia sekä käytännön kehittämisen näköaloja myös suomalaisessa kulttuurissa. Miten esimerkiksi voimme yliopiston arjessa tuottaa ahdistusta lieventäviä puskureita yhteisöllisillä kulttuurisilla käytänteillä?

Ahdistus voi sekä lamauttaa että toimia liikkeellepanevana voimana. Yksilötasolla se voi aiheuttaa vetäytymistä ja voimattomuutta, mutta yhteiskunnallisella tasolla se voi myös johtaa aktiiviseen reagointiin ja muutospyrkimyksiin. Keskeinen kysymys on, miten käsittelemme ahdistustamme – antaudummeko pelolle vai käytämmekö sitä rakentavasti paremman tulevaisuuden rakentamiseen?

Tekstin kirjoittaja: Mikko Saastamoinen, sosiaalipsykologian yliopisto-opettaja, Itä-Suomen yliopisto

Lähteet:

Allegrante, J. P. (John P., Hoinkes, U., Schapira, M. I., & Struve, K. (2024). Anxiety culture : the new global state of human affairs. Johns Hopkins University Press.

Alquist, J. L., & Baumeister, R. F. (2024). Dealing with uncertain situations. The Journal of Positive Psychology, 19(6), 923-946.

Heine, S. J. (2025). Start making sense : how existential psychology can help us build meaningful lives in absurd times (First edition.). Basic Books.

Petersen, A., Sik, D., Bergh, B. van den, Flick, S., & Keohane, K. (2025). Enduring modernity : depression, anxiety and grief in the age of voicelessnes. Routledge.

Sullivan, D. (2016). Cultural-existential psychology : the role of culture in suffering and threat. Cambridge University Press.