Suurella sydämellä ja rakkaudella – kolmosten isovanhemmuutta Suomessa ja Uudessa-Seelannissa
(Kuva: Eveliina Tammi / TammiKuvaus)
Kansainvälistä monikkoperheiden viikkoa vietetään 2.–8. marraskuuta 2026. Aihetta tarkastellaan eri tiedotuskanavissa maailmalaajuisesti monikkoperheiden hoitotyöhön, kulttuuriin ja tasa-arvoon liittyvien kysymysten kautta. Viikko tuo esille monikkoperheet ja heidän kanssaan toimivien eri organisaatioiden monialaiset työntekijät kuten terveys- ja sosiaalialan ammattihenkilöt. Kaksi isoäitiä, Marke Suomesta ja Heather Uudesta-Seelannista, halusivat vapaaehtoisesti kertoa ja avata kokemuksiaan kolmosten isovanhemmuudesta.
Tieto kolmosten isovanhemmuudesta ei aiheuttanut Markelle huolta, enemmänkin raskauden eteneminen hyvin toi mukanaan iloisia ja myönteisiä ajatuksia. ”Kolme lasta samaan aikaa on kuitenkin paljon ja kolmosuus oli uusia asia tuoden mukanaan ihmetystä. Ehkä oli parempi, ettei kaikkia riskejä tiennytkään, niin ei osannut hätäillä. Luottamus terveydenhuoltoon ja siihen, että asiat etenevät hyvin, oli vahva”, totesi Marke.
Heather puolestaan toi esille, miten tietoisuus riskiraskaudesta oli väistämättä läsnä ja toi mukanaan huolta ja toivetta siitä, että kaikki etenisi parhain päin. Ajatuksia herätti lisäksi ”kolmen samanikäisen lapsen hoitaminen ja perheeseen tuleva iso elämänmuutos. Kolmosuus ei ollut uusia asia, sillä suvussa on aikaisempia kolmosia, mutta suuri yllätys se kuitenkin oli.”
Marke kertoi, miten ”monikkoperhe toivoi lasten syntymän jälkeen rauhaa kotona ja vanhemmat hoitivat yhdessä lapsia, sillä Suomessa isä pystyy olemaan kotona samaan aikaan äidin kanssa ja vanhemmat voivat hoitaa monikkolapsia yhdessä”. Isovanhempana hän ei siten ollut heti alussa hoitamassa lapsia niin paljon kuin myöhemmin. Marke toi esille, miten avun tarve kasvoi enemmän kolmoslasten kasvaessa. ”Annan apuani ja tulen niin mielelläni hoitamaan lapsenlapsiani ja asun heitä lähellä. He ovat minulle kaikki kaikessa ja tärkeintä. Olen eläkkeellä ja minulla on aikaa auttaa, hoitaa heitä ja olla läsnä heidän elämässään”, avaa Marke omaa isovanhemmuuden kokemustaan. Monikkoperheen oli mahdollista saada kunnan perhehoitotyöntekijät noin kerran viikossa kaksi tuntia kerrallaan auttamamaan, kunnes lapset olivat vuoden ikäisiä.
Heather kuvasi, miten ”perheeseen järjestyi alkuun apua, jossa vanhemmille annettiin mahdollisuus päättää, missä sitä koettiin tarvittavan eniten, esimerkiksi kolmosten hoidossa tai kodin siivouksessa. Apua oli saatavilla valtiolta yhteensä 1500 tunnin verran kahden vuoden aikana. Perhe valitsi avun käytettäväksi viisi tuntia päivässä, viitenä päivänä viikossa, kunnes kaikki myönnetyt tunnit oli käytetty. Mitään muuta erillisiä rahallista apua ei saanut.” Vanhemmat ja isovanhemmat kokivat kutenkin tärkeänä hoitaa mahdollisimman paljon itse kolmoslapsia. Vietimme useimmat viikonloput perheen luona ja autoimme vanhempia öisin, jotta he saisivat hieman levätä. Myös läheiset sukulaiset tarjosivat apuaan monikkoperheelle.
Molempien monikkoperheiden ympärille tuli apua tarjoava tukiverkosto, mistä autettiin tarvittaessa vanhempia ja hoidettiin lapsia. Näin tuettiin myös vanhemmuutta ja heidän voimavarojensa säilymistä.
Molemmat isovanhemmat, Marke ja Heather, korostivat, miten ”jokainen lapsi on ainutlaatuinen ja erilainen, mutta samojakin piirteitä löytyi. Kyllä he ovat niin omia persooniaan joka tapauksessa”. Jo vauvasta alkaen lapset nukkuivat eri määriä ja eri aikoina, joku heistä söi helposti ja nopeasti, mutta toisen kohdalla syöttäminen kesti pitkään. Kun temperamentiltaan joku lapsista oli hiljainen ja rauhallinen tai herkkä, oli toinen vilkas ja eläväinen ja vahva persoona. Joukossa saattoi olla myös toisista mallia ottava ja toisaalta hyvinkin itsenäinen persoona. Kiinnostuksen kohteet lapsilla vaihtelivat liikunnasta musiikkiin, lukemiseen ja pyöräilyyn.
Kolmoslapsen yksilöllisyyden tukemisesta Marke totesi, ettei mitään erityistä ole tarvittu. ”Yksilöllisyys näkyy parhaiten lapsen ollessa isovanhemman kanssa kahdestaan”. Heather näki yksilöllisyyteen liittyvänä tärkeänä asiana ”lapseen tutustumisen, henkilökohtaisen ajan antamisen ja erilaisiin vaatteisiin pukemisen, jolloin lasten erottaminen mahdollistui kauempaakin”.
Isovanhemmat pohtivat myös monien kokemustensa joukosta mieleenpainuvaa merkityksellistä hetkeä. Heather koki, että ”kyllä isovanhemman ja jokaisen lapsen yksilöllisen vuorovaikutussuhteen ja lapsen kehityksen näkeminen on ollut merkittävä ja iloinen asia”. Marke puolestaan kertoi, miten ”läsnäolo isovanhempana on ollut erittäin merkittävää lapsen sairastellessa. Tällöin on ollut mahdollista hoitaa yhtä lasta ja antaa huomiota vain hänelle ja tehdä rauhassa asioita yhdessä.” Molemmat isovanhemmat nauttivat yhdessäolosta kolmoslasten kanssa, mutta henkilökohtaisen ajan antaminen lapselle myös erikseen oli tärkeää.
Marke ja Heather, lähettävä terveisiä tuleville kolmosten isovanhemmille. Marke haluaa kannustaen tuoda esille, että ”kaikesta selviää ja asiat voivat mennä oikein hyvin. Kannattaa edetä päivä kerrallaan ja omaan tahtiin.” Heather muistuttaa ”tulevista upeista hetkistä kolmoslasten kanssa ja heidän kasvunsa seuraamisen, mikä tuo mukanaan valtavasti iloa ja onnellisuutta” ja jatkaa ”lasten kasvaessa tulee myös uusia asioita ja elämä helpottuu”. Jos kolmosten isovanhemmuutta pitäisi kuvata kolmella sanalla, ne olisivat Heatherin mielestä ”rakkaus, väsymys ja kehityksen seuraaminen”. Marke puolestaan toteaa ”onnellisuus, ihaileva ja ainutlaatuisuus”. Ystävät ihastelevat, kun on kerralla saanut useamman lapsenlapsen. Ainutlaatuista on se, kuinka pääsee läheltä seuraamaan kolmen lapsen kasvua. ”Kolmosten isovanhemmuus on jotain aivan erityistä”, painottaa Marke.
Mikä Suomesta ja Uudesta Seelannista tulevia isovanhempia aivan erityisesti tuntui yhdistävän, oli suuri sydän ja rakkaus kolmea samanikäistä lastenlasta kohtaan. Kolmosten Isovanhemmuus on etuoikeus ja ainutlaatuista läsnäoloa monikkoperheen elämässä. Kiitämme lämpimästi Heatheria ja Markea heidän antamastaan haastattelusta rikastuttamaan maailmanlaajuista ja kansainvälistä monikkoperheiden viikkoa.