Oikeudenalajaottelun merkitys nykypäivän oikeustieteessä

Maija Aalto-Heinilä ja Hanna-Maria Niemi

Aalto-Heinilä on oikeusfilosofian yliopistonlehtori ja Niemi nuorempi tutkija Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella.

Suomalaisen tiedeakatemian oikeustieteiden ryhmä järjesti Helsingissä 13.10.2021 Oikeustutkimuksen päivän aiheesta ”Oikeudenaloja vai temaattisia kokonaisuuksia?”  Seminaarissa pohdittiin, mikä merkitys perinteisellä oikeudenalajaottelulla on nykypäivänä oikeustieteellisen tutkimuksen, opetuksen, sekä oikeuskäytännön kannalta. Pystytäänkö oikeusjärjestyksen perinteisellä systematiikalla ottamaan haltuun uusia oikeudellisia ongelmia ja ilmiöitä, kuten kestävän kehityksen vaatimukset, tai yhteiskunnan digitalisoituminen? Vai olisiko syytä korvata vanhat jaottelut uusilla väljemmillä temaattisilla kokonaisuuksilla, joissa oikeutta lähestytään jonkin tietyn perspektiivin tai ongelman kautta, eikä anneta perinteisen systematiikan kahlita ajattelua?

Oikeusjärjestyksen perinteinen systematiikka edelleen perusteltua

Seminaarissa esitettiin painavia argumentteja niin vakiintuneen oikeudenalajaottelun kuin uusien lähestymistapojenkin puolesta. Esittelemme ensin syitä sille, miksi monien mielestä oikeusjärjestyksen jäsentäminen erillisiin oikeudenaloihin on edelleen perusteltua. Oikeudenalathan perinteisesti erotellaan toisistaan sen perusteella, millaisia yleisemmän tason periaatteita, käsitteitä tai arvoja jokin oikeusnormien kokonaisuus ilmentää – eli yleisten oppien avulla.

Markku Helin korosti esityksessään sitä, miten ilman oikeusjärjestyksen systematisointia erillisiksi oikeudenaloiksi, sekä ilman noiden erillisten oikeudenalojen omaa sisäistä, yleisten oppien tason koherenssia, oikeustieteilijä on kuin ”kartan hukannut suunnistaja pusikossa”. Ilman oikeuden sisäistä systematiikkaa ei kyetä erottamaan, mikä oikeudessa on tärkeää, ja mikä detaljeja. Yleiset periaatteet auttavat myös käytännön ratkaisutoiminnassa: niillä täytetään lain aukkoja ja välejä, ja saadaan vaikeallekin tapaukselle jokin oikeudellinen kiinnekohta. Myös oikeudellisen opetuksen järjestäminen vaatii oikeusjärjestyksen sisäiselle logiikalle, eli erillisille oikeudenaloille, perustuvaa jäsentelyä – ainakin opintojen alkuvaiheessa.

Janne Kaisto täydensi tätä perinteisen systematiikan puolustusta muistuttamalla, että oikeudenalojen yleiset opit ovat elastisia ja pystyvät mukautumaan moniin uusiin ilmiöihin, ja tarvittaessa yleisiä oppeja voidaan myös päivittää. Esimerkiksi siviilioikeuden yleisiin periaatteisiin voidaan ottaa mukaan ympäristöllisen kestävyyden periaate. Kaisto muistutti myös siitä, että kukaan yksittäinen tutkija ei voi syvällisesti hallita kovin laajoja, monia oikeudenaloja käsittäviä temaattisia kokonaisuuksia.

Juha Häyhä pohti oikeudenalajaottelun merkitystä tuomioistuintoiminnan kannalta. Oikeuden systematiikka näkyy esimerkiksi siinä, miten tuomioistuimet on organisoitu hoitamaan erilaisia asioita (KKO, KHO, erityistuomioistuimet), ja miten tuomareiksi valitaan monipuolisesti eri oikeudenalojen asiantuntijoita. Häyhä (kuten oikeastaan kaikki seminaarin puhujat) korosti sitä, että oikeudenalajaottelu ja siihen liittyvä yleisten oppien muotoilu on oikeustieteen tehtävä, ja käytännön tuomioistuintoiminta tulee tavallaan jälkijunassa. Tuomarinideologian kannalta keskeisintä on johdonmukaisuus ja linjakkuus oman aiemman ratkaisukäytännön kanssa, eli keskenään samanlaisten tapausten yhdenvertainen kohtelu. Oikeudenalajaottelulla on kuitenkin merkitystä esimerkiksi, kun pohditaan kiperiä tapauksia – eri oikeudenalojen keskeiset käsitteet ja periaatteet ovat keskeisessä asemassa, kun kiperää ongelmaa jäsennellään. Käytännön työssä tulee usein pohdittavaksi esimerkiksi se, edustaako käsillä oleva oikeudellinen ongelma pääsääntöä vai poikkeusta. Tällä on välitöntä vaikutusta siihen, voidaanko käyttää laajentavaa tulkintaa, vai onko valittava poikkeuksen edellyttämä suppea tulkinta.

Uudenlaisia tapoja hahmottaa oikeusjärjestystä ja oikeustieteellistä tutkimusta

Seminaarissa esiteltiin myös uudenlaisia tapoja hahmottaa oikeusjärjestystä ja oikeustieteellistä tutkimusta. Visa Kurki esitteli eläinoikeutta, jonka voi ymmärtää tietynlaisen näkökulman ottamisena oikeuteen, mieluummin kuin perinteisenä oikeudenalana. Oikeutta tutkitaan eläinperspektiivistä, jolloin perinteisen oikeudenalajaottelun näkökulmasta täytyy ottaa huomioon esimerkiksi varallisuusoikeudellista, vahingonkorvausoikeudellista, ympäristö- sekä eläinsuojeluoikeudellista normistoa. Näistä ei muodostu mitään koherenttia oikeudenalaa, mutta toisaalta näin voi paljastua, millaisia erilaisia, keskenään kenties ristiriitaisia, oletuksia oikeus sisältää eläimistä sekä ihmisten ja eläinten suhteesta.

Tiina Paloniitty puhui kestävyysoikeudesta (tai kestävän kehityksen oikeudesta), jota on myös hankala ymmärtää oikeudenalana, tai edes temaattisena kokonaisuutena. Kestävyysoikeuden voi pikemminkin ymmärtää yrityksenä ratkaista sellaisia viheliäisiä ongelmia, joihin perinteinen ympäristöoikeus ei ole kyennyt vastaamaan. Tällainen on ennen kaikkea hajakuormituksen ongelma, jossa ympäristön kuormittajaa ei voida paikantaa yhteen pisteeseen, vaan se liittyy laajoihin ilmiöihin, kuten liikenteeseen, kulutukseen, tai maa- ja metsätalouteen. Tällaisten ongelmien ratkaisuun tarvitaan fundamentaalista muutosta kaikessa oikeudellisessa ajattelussa – hieman samaan tapaan kuin perus- ja ihmisoikeudet pitää nykyisin ottaa huomioon kaikilla oikeudenaloilla. Oikeustiede ei tästä näkökulmasta ole pelkästään neutraalia tieteellistä tutkimusta, vaan sillä on selkeästi myös ”ylitieteellinen” kestävyysongelmiin liittyvä agenda.

Suvi Sankari esitteli ns. laskennallista käännettä (”computational turn”) modernissa yhteiskunnassa, joka vaikuttaa niin oikeuden tutkimuskohteisiin kuin oikeudellisen tutkimuksen tekemisen tapoihin. Oikeuden ja digitalisaation monimutkaista suhdetta ei voi ottaa haltuun perinteisillä lainopin tai oikeusteorian metodeilla, vaan siihen tarvitaan monitieteisiä tutkimusyhteisöjä, joihin täytyy sisältyä myös riittävää laskennallisen empiirisen tutkimuksen ja modernin teknologian osaamista, kuten myös yhteiskuntatieteellistä ymmärrystä digitalisaation riskeistä.

Päivi Korpisaari puhui viestintä- ja informaatio-oikeudesta. Tämän oikeudenalan (tai temaattisen kokonaisuuden) synty liittyi siihen, että jotkut ongelmat vaativat useampien oikeudenalojen normistoa ja perinteisten rajojen, kuten julkis- ja yksityisoikeuden ylittämistä. Esimerkiksi kunnianloukkaus- tai maalittamistapauksiin liittyy mm. vahingonkorvausoikeudellisia, rikosoikeudellisia ja perus- ja ihmisoikeudellisia kysymyksiä. Viestintäoikeus, kuten monet muutkin uudet oikeudenalat, ovat Korpisaaren mukaan yhteyshakuisia ja muistuttavat kudos- tai verkostorakennetta, jotka levittäytyvät perinteisten oikeudenalojen päälle.

Seminaarin eri puheenvuoroissa tuotiin esiin myös riskejä, joita liittyy uusien oikeudenalojen, tai temaattisten kokonaisuuksien, luomiseen. Varsinkin laajojen ja kattavien systematisointien kääntöpuolena voi olla ymmärryksen pinnallisuus ja tulkinta-analyysien ohuus. Toisaalta tiedostettiin, että myös liiallinen erikoistuminen ja siiloutuminen aiheuttavat ongelmia; on tärkeää pystyä kommunikoimaan yli oikeudenalarajojen. Ei ole myöskään toivottavaa, että oikeudenaloja perustetaan enemmän imago- ja brändisyistä, kuin aidosti uuden tutkimustavan tai jäsentelyn tarpeen takia. Monia uusia ongelmia voidaan tutkia perinteisten oikeudenalojen piirissä, vaikka niiden nimet eivät olisikaan niin muodikkaita.

Juha Karhu muistutti kuitenkin siitä, että pohjimmiltaan kaikki oikeudenalat, niin uudet kuin vanhatkin, ovat vain ihmisten konventioita, ja konventiot muuttuvat ajan kuluessa. Nykyiset jaottelut voivat tulevaisuuden ihmisten näkökulmasta olla yhtä hullunkurisia kuin Jorge Luis Borgesin esseessä esitelty vanha kiinalainen tapa luokitella eläimiä.[1] Mutta Karhun mukaan jotakin pysyvää voidaan nähdä kaikkien oikeudellisten konventioiden – myös tulevaisuuden ”plastisen oikeuden” taustalla – nimittäin oikeudenmukaisuuden taju. Pyrkimys oikeudenmukaisuuteen on se johtotähti, jonka pitäisi ohjata kompassin tavoin kaikkia uusia oikeudellisia konventioita ja oikeudellista ratkaisutoimintaa nyt ja tulevaisuudessa.

Erilaisia jaotteluja tärkeämpää on avoin, kriittinen keskustelu

Lopputulemana seminaarista jäi mieleen se, että asian ei tarvitse olla joko-tai, vaan sekä-että. Oikeustieteen ei tarvitse ikuisesti lukkiutua perinteisiin tapoihin systematisoida oikeutta, mutta vanhoja oikeudenaloja ei myöskään kannata liian helposti ja liian kepein perustein hylätä, eikä oikeudellista ajattelua voi oppia, ellei perinteitä ensin tunne. Uudet oikeuden jäsentelyt, esimerkiksi jonkin teeman, ihmisryhmän, tai ongelman perusteella, voivat olla hyvin perusteltuja, mutta ajan myötä myös näiden ympärille täytyy kehittyä oma asiantuntijayhteisönsä, ja niillä täytyy olla jonkinlainen oma identiteetti ja substanssi, jotta ne vakiinnuttavat paikkansa oikeustieteellisen tutkimuksen ja opetuksen kentällä. Myös yksittäisten tutkijoiden kannalta on tärkeää, että he voivat kuulua johonkin tutkijayhteisöön, jota yhdistävät samantyyppiset ongelmat ja kysymyksenasettelut. Oikeustutkimuksen päivä osoitti onneksi, että niin uusien kuin vanhojen oikeudenalojen edustajat pystyivät hyvin kommunikoimaan keskenään ja tunnistamaan molempien lähtökohtien vahvuuksia ja heikkouksia. Onhan niin, että erilaisia jaotteluja tärkeämpi edellytys kaikelle tieteentekemiselle on avoin, kriittinen keskustelu.

[1] Borgesin esseessä ”John Wilkinsin analyyttinen kieli” kerrotaan (sepitteellisestä) kiinalaisesta sanakirjasta, jossa  eläimet jaotellaan seuraaviin ryhmiin: 1) keisarille kuuluvat, 2) balsamoidut, 3) kesytetyt, 4) siat, 5) merenneidot, 6) tarunomaiset, 7) juoksukoirat, 8) tässä luokitellut, 9) ne jotka riehuvat kuin hullut, 10) lukemattomat, 11) hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, 12) ja niin edelleen, 13) juuri nahkansa luoneet, 14) etäältä kärpästä muistuttavat.