Arvoisat juhlavieraat, hyvät ystävät!

Oma kokemukseni Joensuun, sittemmin Itä-Suomen yliopistosta ulottuu jo 30 vuoden takaisiin aikoihin, jolloin pidin luentoja täydennyskoulutuskeskuksen järjestämillä yrittäjäkursseilla. Oikeustieteiden laitokseen tutustuin ensimmäisen kerran lähemmin oikeustieteen päivillä vuonna 1999. Noille oikeustieteen päiville oli tunnusomaista tieteen ja käytännön vuoropuhelu, jollaista tänä päivänä voi vain kaiholla muistella. Valitettavasti käytännön työelämässä toimivia juristeja ei ole oikeustieteen päivillä tuon jälkeen enemmälti näkynyt.

Opetustoimintani laitoksella alkoi 2000-luvun alussa rikosoikeuden tuntiopettajana rikos- ja prosessioikeuden peruskurssilla. Kokopäiväiseksi, aluksi määräaikaiseksi, professoriksi tulin 1.3.2003. Tässä, kuulijoiden onneksi lyhyessä, puheessani koetan hahmottaa laitoksen kehittymistä lähinnä oman kokemuksen kautta. Lupaan päästää kuulijat merkittävästi vähemmällä verrattuna siihen päivällispuheeseen, joka minulla oli kunnia pitää Olli Tiaisen majalla Joensuun yliopiston kauppa- ja oikeustieteiden tiedekunnan päättäjäisissä joulukuussa 2009. Tuolloin puhe kesti lukuisine, lähes kahteenkymmeneen nousevine kiitosmainintoineen ja niihin liittyvine asianmukaisine maljan kohotuksineen hyvinkin tunnin verran. Kantavin jaloin siitäkin selvittiin. Puheen pitäminen ei tosin ollut mitään verrattuna päivällistä seuranneeseen liki viiden tunnin mittaiseen saunomissessioon. Seuraavana päivänä syntyi kaikesta huolimatta tasokkaita referee-artikkeleita. On pakko todeta: oi niitä aikoja.

Näin joulun alla lienee sopivaa aloittaa Jeesuksen vertauksella kylväjästä. Näin vertaus kuuluu kaimani Matteuksen mukaan: Mies lähti kylvämään. Ja kun hän kylvi, osa siemenestä putosi tien oheen, ja linnut tulivat ja söivät jyvät.  Osa putosi kallioiseen paikkaan, missä jyville ei ollut paljon maata. Ne nousivat kohta oraalle, koska maata ei ollut syvälti, mutta auringon noustua oraat helteessä kuivettuivat, koska niillä ei ollut juurta.  Osa taas putosi ohdakkeisiin, ja ohdakkeet kasvoivat ja tukahduttivat oraan.  Mutta osa jyvistä putosi hyvään maahan ja antoi sadon, mikä sata, mikä kuusikymmentä, mikä kolmekymmentä jyvää.

Mitähän tämä vertaus mahtaisi tarkoittaa Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitokseen sovitettuna? Mielestäni se kuvaa varsin sattuvasti laitoksen 20-vuotista taivalta. Kuvatkoot siemenet tässä ideoita, tutkimuksellisia ja opetuksellisia innovaatioita. Tien oheen pudonneet jyvät kuvaavat ideoita, joiden itämisen ja sadoksi kehittämisen ovat estäneet ministeriön tulostavoitteet ja rahoittajien kummalliset mieltymykset. Paljon hyödyllistä on jäänyt tekemättä siksi, ettei siitä ole palkittu rahoitusmallissa.

Kallioiseen maahan putoavat jyvät kuvaavat niitä runsaita ideoita, joilla ei ole ollut kasvamisen edellytyksiä. Taannoin pohdimme pienessä piirissä sitä, miten paljon on tullut vuosien mittaan tehtyä turhia avauksia, joista ei ole käteen jäänyt kuin tekemisen vaiva, jos sitäkään. Tämä huomio koskee toisaalta merkittävää määrää turhia rahoitushakemuksia, toisaalta lukuisia, sittemmin hedelmättömiksi jääneitä, avauksia kansainvälisen yhteistyön alalla. Osittain tätä turhaa työtä selittää se, että etenkin vuoteen 2012 asti laitos joutui jatkuvasti hakemaan profiiliaan oikeustieteellisten yksiköiden joukossa. Tuolle ajanjaksolle olivat tyypillisiä erilaiset tutkintorakennekokeilut sekä pääaineiden ja hakukohteiden runsaus. Oikeustieteellisen alan tutkinnonanto-oikeus selkeytti tilannetta tässä suhteessa ratkaisevasti. On kuitenkin syytä korostaa, että laitoksella on hyvin tilaa kahdelle eri tutkintorakenteelle ja kahdelle juridiselle maisteritutkinnolle. Pulmia on aiheuttanut omalla tavallaan myös tutkimuksen ja opetuksen vapaus. Varsin paljon on rakennettu kunkin laitokselle pääainetta johtamaan tulevan tutkijan tutkimusintressien ja jopa omien mieltymysten, etten sanoisi mielihalujen varaan. Tässä on se riski, että työntekijän siirtyessä muihin tehtäviin hänen työlleen on ollut vaikea löytää luontevaa jatkajaa, kun poislähtevän kehittämä tutkimus- ja opetussuuntaus ei ole vielä ehtinyt juurtua henkilövaihdokset kestäviksi pysyviksi käytännöiksi.

Ohdakkeisiin pudonneet jyvät kuvaavat sitä valitettavaa tosiasiaa, että monet hyvin aikein pystyyn pannut hankkeet ovat hukkuneet elatuksen murheisiin ja tekijöiden puutteeseen. Kaikkeen sinänsä hyödylliseenkään toimintaan eivät yksinkertaisesti aika ja voimat riitä.

Onneksi merkittävin osa työstämme on kuitenkin saanut otolliset kasvuolosuhteet. Laitoksen saavutukset ovat kiistattomia yhtä hyvin tutkimuksen kuin opetuksenkin alalla. Laitos on tuottanut merkittävän määrän eri tasojen tutkintoja ja laitoksen menestys rahoituksen hakumarkkinoilla kestää vertailun kolmeen muuhun oikeustieteellisen alan tutkintoja tuottavaan yksikköön. Tutkimus on keskittynyt yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna relevantteihin tutkimusaloihin, ja opetuksen menetelmien puolella laitos on ollut monessa suhteessa edelläkävijä. Myös maineemme työmarkkinoilla on hyvä.

Juhlankin hetkellä on aihetta kantaa huolta juridisesta perussivistyksestä. Sen alasajo alkoi jo kauan sitten, kun oikeustieteellisen alan perustutkinnosta katosi roomalaisen oikeuden opetus. Helsingissä roomalainen oikeus on vielä yhden professorin nimikkeessä mutta opetusta roomalaisesta oikeudesta ei ole saatavilla yhdessäkään koulutusyksikössä. Oman laitoksen murheellisempaan historiaan on luettavissa filosofian oppiaineen poistuminen professoritasoisten pääaineiden joukosta. Itsekin kannan huonoa omaatuntoa siitä, etten tullut voimallisemmin puolustaneeksi yliopiston rehtorin pyrkimystä kyseisen oppiaineen alas ajamiseksi. Onneksi sentään aineopintotasoista opetusta on filosofiassa laitoksellemme tarjolla, ovathan oikeudellisenkin ajattelun perusideat peräisin juuri filosofiasta. Tulkoon selvyyden vuoksi todetuksi, että minulla ei ole mitään sitä vastaan, että laitoksen tutkimusta suunnataan aloille, jossa on hyvät rahoituksen hankkimisen näkymät, kunhan samalla huolehditaan siitä, että tutkimus ja opetus rakentuvat perinteiselle, oikeudellisen ajattelun kovan ytimen tunnistavalle, kestävälle ja laaja-alaiselle juridiselle perusosaamiselle.

Juridisen perussivistyksen merkitys ei rajoitu vain yliopistoon. Eräät asianajajat ovat saattaneet tietooni, että asianajotoimistoissa harjoittelussa olleita oikeustieteen opiskelijoita on jouduttu vapauttamaan tehtävistään kesken harjoittelun, kun harjoittelijan juridinen perusosaaminen on ollut niin puutteellista, ettei harjoittelija ole selviytynyt hänelle uskotuista varsin vaatimattomistakaan työtehtävistä. Tämä on huolestuttavaa ja pulmaan on pyritty vastaamaan työelämälähtöisiä opintojaksoja kehittämällä. Mainitsemani asianajajat ovatkin korostaneet, että meidän laitokseltamme tulevien harjoittelijoiden osaaminen on ollut parempaa kuin muista koulutusyksiköistä tulleiden. Tämä on lohdullista kuultavaa, mutta ei kuitenkaan anna vähäisintäkään aihetta tinkiä oikeudellisen perusosaamisen huolehtimisesta.

Laitos on 20 vuodessa kasvanut muutaman henkilön ydinjoukosta lähemmäs sata tutkijaa ja opettajaa käsittäväksi laitokseksi. Kasvu on tietysti pääosin myönteinen ilmiö. Sillä on kuitenkin ollut hintansa. Laitoksen alkuaikoina kaikki laitoksella työskentelevät olivat laitoksen arjessa läsnä ja tunsivat toisensa. Toisin on nyt. Laitoskokouksissa kohtaa tuon tuostakin kollegoita, joita ei muista aiemmin työmaalla tavanneensa. Ymmärrän kyllä, että tutkimustyö ei ole sidottua laitokseen fyysisenä oliona, mutta uskallan kokemuksesta väittää, että ihmisten välistä välitöntä vuorovaikutusta ei voi sosiaalisella medialla paikata ilman, että menetetään jotain korvaamatonta. Etenkin syksyisin pidettävä kaksipäiväinen laitoskokous onkin ollut omiaan tutustuttamaan laitoksen työntekijöitä toisiinsa.

Suuresti arvostamani, jo edesmennyt presidentti Mauno Koivisto korosti, ettei tärkeintä ole päämäärä vaan liike. Hän ei tarkoittanut, ettei ihmisen toiminnan tulisi olla tavoitteellista. Vapaan tieteen olemukselle on kuitenkin vierasta se, että tutkimuksen tavoitteeksi määriteltäisiin suoraviivaisesti jonkin tahdotun yhteiskunnallisen päämäärän edistäminen. Aaro Hellaakosken sanoin: tietä käyden tien on vanki, vapaa vain on umpihanki. Tieteen tekeminen on parhaimmillaan umpihangessa tarpomista, uusien urien avaamista ja vallitsevien käsitysten kyseenalaistamista. Tähän yhteyteen sopivat hyvin myös tango Satumaan sanat: aavan meren tuolla puolen jossakin on maa ja niin edelleen. Tuota kaukaista tavoitellaan, mutta sinne ei ole tarkoituskaan päästä, vain aatoksin mi kauas entää sinne käydä saamme. Jos tiede jonain päivänä löytäisi lopullisen totuuden, nimitettäköönpä sitä vaikka perusnormiksi, tieteestä katoaisi se, mikä tekee siitä kiehtovaa, salaperäistä, suorastaan lumoavaa. Jatkakaamme siis perusnormin etsintää Hans Kelsenin viitoittamaa tietä seuraten. Gutta cavat lapidem non vi, sed saepe cadendo. Ei siis murskaten vaan hitaasti uurtaen.

Rauhallista joulunaikaa arvoisat kollegat! On aika tehdä työtä ja on aika levätä. Ultra posse nemo obligatur eli varokaamme pakottamasta ketään yrittämään yli voimiensa. Levossa ajatus kypsyy.