Tiede – yhdessä leikkimistä vai toisten voittamista?

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Suomalaista yliopistolaitosta, kuten koko yhteiskuntaamme hallitsee jatkuvan kilpailun eetos. Sosiologit vetävät tässä yhteydessä esille Weberin protestanttisen etiikan. Nykyaikaan kuuluu tapa puhua hobbesilaisittain globaalista kilpailukyvystä ja siinä menestymisestä. Kilpailun eetos määrittelee yhteiskunnallista toimijuuttamme ja työelämää. Kilpailun läsnäoloa yliopistotyössä pidetään nykyisellään jo itsestään selvänä, ja ainoana oikeana, tapana olla mukana akateemisessa yhteisössä. Kilpailemme apurahoista, vakinaisista työsuhteista, julkaisupisteistä ja huomiosta internetin erilaisissa ympäristöissä. Ja ennen kaikkea me pelkäämme häviötä tässä kilpailussa – sitä, että meitä ei huomata omana itsenämme.

 

Kilpailu johtamisen välineenä

Kilpailuretoriikka on johtamisen väline, jolla yhteisöön luodaan rakenteita kilpailemiselle ja sille, että kaikki sen jäsenet pakotetaan mukaan kilpailupeliin. Siihen, jossa on voittajia ja voitettuja.

Koronakevään 2020 suurin huoli on ollut siinä, kuinka nopeasti “me” pystymme palaamaan normaaliin: yhteiskunnassa globaaliin ja kiihtyvään kuluttamiseen, yliopistossa ulkopuolisen rahoituksen kasvattamisen peliin ja omassa elämässämme palaamaan selvään jakoon työajan ja oman ajan välillä.

Jotkut visionäärit ovat ehdottaneet, että koronatilanne voisi muuttaa yhteiskunnallisen kehityksen suuntaa. On jopa ennakoitu, että poikkeustilanne vaikuttaisi tapaamme kuluttaa. Onko koronteeni tehnyt meistä analyyttisempiä ja vastuullisempia kansalaisia? Muuttivatko matkustuskiellot kenties matkatottumuksiamme? Osaammeko paremmin erotella nyt sen, mikä elämässä lopulta on tärkeää.

Kilpailu ja yksilöiden selviäminen ”eloonjäämiskamppailussa” eivät kuitenkaan näyttäisi häviävän koronteenikevään myötä. Kilpailu pikemmin lisääntyy kaikilla yhteiskunnan eri sektoreilla, kun toimintoja ja resursseja jaetaan uudelleen. Ravintolat, tapahtumajärjestäjät, matkatoimistot, lentoyhtiöt, joukkoliikenne, asuminen jne. kaikki hakevat paikkaansa elpyviltä markkinoilta. On suorastaan liikuttavaa seurata keskustelua, jossa yhteiskunnan rakenteita toisaalta ylläpidetään vahvoilla tukitoimilla, ja jossa haaveilijat uneksivat paremmasta maailmasta omissa etäkoloissaan. Kysymys kuuluu: keitä ovat he, jotka tulevat pärjäämään koronan jälkeisessä kilpailussa?

Kilpailu vaikuttaa vahvana siis myös yliopistotyön arjessa ja henkilösuhteissa. Akateemiset työläiset – me, jotka olemme yliopisto – on saatu kilpailemaan jatkuvasti toinen toistamme vastaan. Armotonta taistelua käydään vakansseista, rahoituksesta, julkaisujen määristä, huomiosta, twiittien seuraajista.

 

Kilpailu vai kilvoittelu luovan toiminnan lähteenä

Toinen näkökulma ihmisyyteen tulee huizingalaisesta ajatuksesta ihmisestä leikkivänä ja uutta luovana oliona. Tämä ajattelutapa on kulttuurissamme vanhaa juonnetta, jossa yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisiamme kunnioittava kehittyminen nähdään olennaisena kulttuurin kehittymisen välineenä. Leikkivä ihminen on haasteellinen vallalle, koska hän luo omat sääntönsä, kehittää jatkuvasti uutta ja hylkää sen, mikä ei ole kivaa ja toimivaa. Lisäksi luovuuteen kuuluu olennaisena osana luova laiskuus, aika joka vaaditaan aidon uuden luomiseen, ja joka on pois selkeästi määriteltävästä suorittamisesta.

Akateemisen kilpailun ohella meidän pitäisi pystyä tekemään enemmän yhteistyötä, koska kukaan ei pärjää tässä kilpailussa itsekseen. Eikä pärjää laitoksemme, joka kamppailee omassa sarjassaan toisia laitoksia vastaa, ei tiedekunta tiedekuntien tappelussa määrärahoista, eikä yliopisto toisia vastaan olemassaolosta ja opetusministeriön suosiosta, eikä kukaan kansakunta pärjää yksin – ei edes taistelussa koronaa vastaan.

 

Millaisia tyyppejä jatkuva akateemisen maailman taisto vaatii, suosii tai kehittää?

Retoriikka näkyy tietysti myös rekrytoinnissa ja puheessa hyvistä tyypeistä rekrytoinnin yhteydessä. Puheessa keskiössä ovat ensinnäkin ne eteenpäin pyrkivät, menestystä huokuvat huippututkijat, joilla on leveät hartiat ja strategisen pelin taju, he, jotka tuntevat oikeat tyypit verkostoissaan. He, jotka seisovat niin konferenssien kuin työpaikan kahvijonossa aina strategisesti järkevällä tavalla, heti siinä sen tärkeän välittömässä läheisyydessä. He, jotka sitten “huippuseminaarista” palatessaan kertovat tavanneensa Sarahin, Jean-Paulin, Nissen tai jonkun muun kansainvälisen gurun. Nämä tyypit osoittavat menestyksensä myös ulkoisesti, eikä hius- tai partakarva sojota, housut ovat suorat ja hame on juuri sopivan pitkä.

Sitten ovat ne työhönsä sitoutuneet ja siitä aidosti innostuneet (ja tämä ei tarkoita, että edellinen ryhmä ei olisi työstään innostunut, päinvastoin), jotka keskittyvät omaan aihealueeseensa, toivovat että oikeat päällystakit huomaavat heidät, ottavat siipiensä suojaan ja sitä kautta akateeminen ura etenisi. Näille tyypeille kahvijonojen ja cocktailkutsujen sosiaaliset tilanteet eivät ole työntekemisen tai itsensä esittämisen paikkoja, vaan pikemminkin ikävä velvollisuus. Heidän pukeutumistaan säätelee pikemmin mukavuus, edullisuus ja “kuha on”.

Kolmannen ryhmän muodostavat tyypit, jotka voivat olla hiljaisia tai hyvin kovaäänisiä. He, joiden tehtävä on toimia kittinä tai sienirihmastona muun henkilöstön keskuudessa. Heidän tekemänsä työ on usein näkymätöntä, ja heihin usein kiinnitetään huomiota muusta syystä kuin akateemisista ansioista (riippumatta siitä millaiset heidän akateemiset ansionsa ovat). He eivät hakeudu valokeilaan, mutta heillä on tärkeä näkymätön tehtävä toimia akateemisten yhteisöjen kittinä/liimamateriaalina, heidän verkostot ovat laajat, eikä tuo verkosto koostu ainoastaan huipuista. Mukana on ihan tavallisia huilajanheikkejä ja jarmovalkosia eri yliopistoista ja niiden liepeiltä. Tämä porukka suosii seuratakkeja, bändipaitoja ja marimekkoa – myös no logo -toimii.

Ja sitten ovat he, uransa huipulla olevat ”päällystakit”, jotka valikoivat näistä edellä esitetyistä tyypeistä ne, joiden kanssa hakevat rahoitusta, järjestävät rahoituksen ja osoittavat avoimen tehtävän. He, jotka neuvottelevat rahasta, tuovat rahaa, puhuvat rahaa ja elävät sitä. He, joilla ura on ja on ollut yli kaiken. Nämä iättömät, pikkutakkijakkupukutyypit muodostavat oman kansainvälisen yhteisönsä, sen seminaarien ykköspöydän väen. Heidät tunnistaa iättömästä muodista pikkusalkkuineen ja käsilaukkuineen.

Todellisuudessa lienee kuitenkin niin, että menestyvä ja hyvin toimiva akateeminen yhteisö tarvitsee monimuotoisuutta onnistuakseen yhä kovenevassa kilpailussa. Kilpailun tiimellyksessä yhteistyön, yhdessä leikkimisen ja sen joutoajalla tapahtuvan yhteisen lorvailun arvo kilpailussa menestymiseen lienee lopulta suurempi kuin ensi alkuun osaisi ajatellakaan. Taivas on kaukana kaikkialta ja joukkue voittaa pelaamalla yhdessä.

Koronakevät ja työn uudet luokkajaot – kuka saa altistua, ketä pitää suojata

Kirjoittajat: Ismo Björn, Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos) ja Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto)

Koronakaranteenin purku on Suomessa nyt toukokuun myötä aluillaan. Mutkatonta tai yksioikoista ei koronteenista irtautuminen ole, kuten ei ollut siihen sulkeutuminenkaan. Karanteenikevät 2020 on ollut eräänlainen yhteiskunnallinen koe. Korona nosti pinnalle yhteiskunnassa piileviä rakenteita. Se paljasti monenlaisia hierarkioita, tai luokkia, kuten sosiologit tapaavat sanoa.

Myös yksilön elämä ja sen loppuminen on tullut päätöksenteon kohteeksi, vaikka sillä on hyvin vahva juridinen suoja länsimaisissa hyvinvoinnin yhteiskunnissa. Julkiseen keskusteluun ovat nyt nousseet ihmishengen taloudellinen arvo ja erilaisten työntekijöiden ja yrittäjien lähtökohtaisesti eriarvoiset asemat. Samalla on selkeästi tullut näkyväksi se, että työntekijyys ja yrittäjyys eivät ole enää samanlaisia luokkia kuin savupiipputeollisuuden aikana.

Koronteenikevät on osoittanut, että kaikki meistä, heistä ja teistä eivät ole yhtä arvokkaita, eivät yhtä tuottavia, eivätkä ansaitse samanlaista kohtelua, jos julkiseen puheeseen on uskomista. Yksilöt nähdään eriarvoisina, ja mikä kummallisinta, ihmiselämälle lasketaan rahallinen arvo – hintalappu, joka yhteiskunnan on joko varaa maksaa tai sitten ei ole. Näennäisesti kyse on siitä, kuinka paljon kunkin koronapotilaan hoito saisi maksaa, mutta samalla taloudellista lisäarvoa hakeva väestönosa laskeskelee ja optimoi sitä, ketkä ovat yhteiskunnan palveluiden arvoisia ja ketkä eivät ja erityisesti sitä, milloin yksilön tai jopa joidenkin ihmisryhmien arvo ja elämä voidaan täysin alistaa elinkeinoelämän tarpeille.

 

Eriarvoiset työntekijämme

Työntekijöitä ja työnteon tapoja tarkastelemalla yhteiskunnallinen eriarvoisuus tulee kirkkaana ilmi. Samaan aikaan, kun etätyöstä ja etäkoulusta oli tulossa monelle rutiini ja asiaan oltiin alistumassa, ilmoitti hallitus, että lapset aloittavat lähiopetuksen toukokuun puolivälissä (14.5). Tämä ei Akavan suurimmalle ammattijärjestölle OAJ:lle sopinut. Järjestön puheenjohtaja Olli Luukkainen ilmoitti järjestönsä vastustavan hallituksen päätöstä.

Vaarassa olivat niin lapset kuin opettajat, painotti Luukkainen. Opetusministeri Li Anderssonin oli muistutettava, että sellainen perustuslaillinen oikeus kuin lasten oppivelvollisuus ja oikeus koulunkäyntiin ovat muuta kuin Luukkaisen ajama edunvalvontakysymys. OAJ:n näkökannalla on kannattajansa ja vastustajansa. Toiset pitävät peruskoulujen avaamista liian suurena riskinä, toiset ja etenkin lastenlääkärit katsovat, että koulut olisi tullut avata jo ennen toukokuun puoliväliä.

Oli kyse edunvalvonnasta tai huolesta terveydestä, niin keskustelu toi esiin sen, kuinka eriarvoisessa asemassa työntekijät suomalaisessa yhteiskunnassa ovat. Viimeistään se teki näkyväksi, kuinka toiset ammatit ovat arvostetumpia ja arvokkaampia kuin toiset, sillä samaan aikaan toisaalla…

”Siwan kassasta” on tullut ilmiö, sanonta ja toteamus, jossa yhdistyvät ylemmyydentunne, vähättely ja pienipalkkaisen pilkka. ”Siwan kassa” on henkilö, joka on näkymätön ihmisenä, mutta joka on itse kunkin pakko kohdata. Hän voi olla bussikuski, myyjä, laitosapulainen, siivooja, mutta yhtä hyvin akateemisen koulutuksen saanut puurtaja, jonka odotetaan olevan valmiina palvelemaan ilman omia vaateitaan tai omaa olemustaan. ”Siwan kassa” on ensisijaisesti näkymätön parialuokan edustaja, jonka elämä on alistettu kuluttamisen ja sitä ylläpitävien rakenteiden logiikalle. Hänen työnsä, työpanoksensa tai korona-altistuksensa ei näytä olevan laajamittaisen keskustelun aiheena. Siwan tai pienyrittäjänä toimivan lähikioskin kassa ei myöskään edusta koronataistelun eturintamaa, toisin kuin sairaanhoidon ja hoivan parissa työskentelevät sankariruumiit, joita on tänä keväänä muistettu julkisesti kiittää. ”Siwan kassat” vain ovat.

Kun hallitus oli ilmoittanut koulujen avaamisesta, niin osattiin odottaa uusia ”paluu arkeen”- suunnitelmia. Kulttuuri- ja sivistystoimen tehtäväksi näytti yhtäkkiä tulevan koronakaranteenissa olevien kansalaisten hyvinvoinnin tukeminen. Yhteiskunnallinen halpa hoitotyö sisältää siis myös henkisen hoitotyön – se on mittaamattoman arvokasta, monella tavalla, mutta siitä ei haluta maksaa käypää korvausta.

Kirjastojen avaamisesta kuultiin, ja OAJ vs. Siwan kanssa keskustelu siirtyi samalla kirjastotoimen sisälle ja siitä sitten laajemmin kulttuuritoimeen. Tosin näkymättömäksi ja varsin vähän median kiinnostusta herättäneeksi. Käytännössä kaikki avaamisratkaisut tarkoittavat aina myös kannanottoa siitä, kuka ja miksi voidaan uhrata koronalle avaamisessa. Esimerkiksi yliopistojen sisällä tämä tarkoittaa henkilökunnan eriarvoistumista ja eriarvoistumisen linjana näyttää olevan ihmisten fyysisen – suoran tai välillisen – kohtaamisen kontrollointi. Tänäkään päivänä kirjastot eivät toimi ilman henkilökuntaa ja fyysiset kirjakappaleet liikkuvat ihmiseltä toiselle. Ihmisen kohtaamisen pakosta ja tähän pakottamisesta näyttää olevan koronakontrollissa kyse: kuka määrätään eturintamaan ja kuka tekee tätä uhraamalla oman terveytensä ja henkensä.

 

Tervetuloa länteen ”Andrei” – mutta muista olla ahkera

Korona paljasti Suomesta uusia hyvinvointiin ja talouteen liittyviä rajalinjoja kuin perinteisen rikkaan myyttisen etelän ja juurevan, mutta köyhän muun Suomen. Suomalainen hyvinvointi ja perustuotanto on rakentunut erityisesti EU:n aikana kasvavalle siirtotyöläisyydelle. Suomalainen rakentaminen ja ruokatuotanto, erityisesti perusraaka-ainetuotanto, tapahtuu ulkomaisen työvoiman tekemänä. Yhtäkkiä suomalaisen elämän jatkuvuuden takeeksi tarvittiin erityisjärjestelyjä ukrainalaisten ”Irinoiden” ja ”tervetuloa länteen Andreiden” Suomeen saamiseksi ahkerasti pelloilla ahertamaan entisten renkien, piikojen, muonamiesten ja kausityöläisten tapaan. Suomalaisessa puheessa tämä romantisoitiin ihanaksi paluuksi peltotyöhön, mutta varsin pian päästiin retoriikassa taistelemaan siitä, osaavatko perussuomalaiset enää tehdä töitä ja kelpaako marjanpoiminta koronan työttömäksi tekemälle suomalaiselle ollenkaan.

Koska sosiologiseen hyvään tapaan kuuluu piirtää nelikenttä aiheesta kuin aiheesta, niin sellainen on tähänkin tekstiin saatava. Näyttää siltä, että koronaluokat tuovat esille sen, että perussuomalaisen kansalaisuuden tilalle Suomessakin on muodostunut uudenlainen taloudelliseen hyötyyn perustuva kansalaisuus. Se määrittää lopulta yksilön ihmisarvon – ei se, minkä maan passia henkilö kantaa.

kansalaisuus
ihmisarvo ulkomaalaiset uhrattavat työntekijät (ns. marjan- ja tomaatinpoimijat) ulkomaalaiset säästettävät työntekijät (digiasiantuntijat)
kotimaiset uhrattavat työntekijät (Siwan kassat, hoiva-hoivaajat ja kulttuuriset hoivaajat) kotimaiset säästettävät työntekijät (virkamiehet, konsultit, yrittäjät ja luova luokka)

Taloudellista lisäarvoa tuottava, osaava tai erilaisia pääomia omistava luokka saa tukiaisia ja heidän olemassaolonsa turvataan. Se osa ihmisistä, joilla on vain tuotannollinen välinearvo tai joiden työtehtävät liittyvät pakolliseen ihmisten hoitamiseen korona-aikana ovat puolestaan uhrattavissa – ilmeisesti ilman sen suurempia subventioita.

Linnansa lukeneet muistavat räätäli Halmeen puheen Täällä Pohjantähden alla-romaanista, jossa Aadolf Halme puolusti Pentinkulman navettapiikoja. Mielenkiintoista onkin ollut nähdä, että korona-aika on paljastanut nyky-Suomesta samanlaisen raa’an luokkajaon niihin, joilla on ihmisarvo ja niihin, joiden ihmisarvo on uhrattavissa tai jota ei ole olemassa. Olemmeko palaamassa 1900-luvun alkuun, jossa valtaapitäville on kädestä pitäen opetettava, että ihminen se on köyhäkin ja köyhäkin on ihminen ja ihmisarvonsa ansainnut?

 

Pelko ja pelottelu eriarvoisuuden käyttövoimana

Korona herätti pelkäämään tuntematonta tai palautti tuntemattomaksi unohtuneen kuolevaisuuden arkeemme. Jokaisen on tietenkin pelättävä ja varottava altistumista ja sairastumista, mutta kauhulla on kannettava huolta myös markkinoista ja niiden toimivuudesta ja siitä, että pystymme palamaan normaaliin mahdollisimman nopeasti. Ja normaali tässä puheessa on globaali kulutusyhteiskunta ja sen tavat tuottaa kulutushyödykkeitä. Kukaan ei tosin ole aidosti kyseenalaistanut sitä, haluammeko palata siihen.

Kriisitietoisuuden punaisena lankana ja uhkana on markkinoiden totaalinen romahdus, oven takana vaaniva lama ja kaamea taantuma. Nyt pitää olla varuillaan. Nyt tulee pelätä. Nyt on hyvä muistuttaa valmistautumisesta. Niin tulisi, niin pitäisi, niin olisi hyvä. Tuo kova kolmikko (tulisi, pitäisi ja olisi hyvä) on kovin tuttua kuultavaa, ja vielä tutumpaa on korvissa puhe nurkan takana vaanivasta taantuman uhkasta ja maailman(talouden) romahtamisesta.

Jos nyt meneekin hyvin, niin on varauduttava, sillä uhka avaruudesta tai ties mistä on täällä ehkä jo huomenna ja se vaatii vahvistamaan nykyisiä rakenteita, jotka ehkä ovat syynä siihen, kuinka valmistaudumme näiden uhkien kohtaamiseen ja kuinka jaamme yhteistä hyvää uhkien tullessa todellisuudeksi. Ja nyt se tuntematon onkin pöllähtänyt, ilmeisesti Kiinasta maailmalle – nyt pitää pelätä: työntekijän ja jopa yrittäjän – ihan kirjaimellisesti henkensä edestä.

OECDläis-eekolainen talouspuhe uhkakuvineen hallitsee keskustelua koko yhteiskunnassa. Joku laskeskelee rahalla mitattavaa hoivasuhdetta, toinen kaupungistumisen ja keskittämisen kustannusvaikutuksia ja joku intoilee kilpaillusta rahasta yliopistoilla tai yritysmaailmassa. Tässäkään tilanteessa harvempi lopulta puhuu tasa-arvosta, yhteiskunnan rakentamisesta ja yhteisestä hyvästä. Vaan on toki myös heitä, jotka pohtivat, että kuinka kantaa huolta heikommasta, kuinka luoda myös tuolle toiselle turvallinen elämä ja mahdollistaa hänelle edes jollain tapaa normaali ihmisarvoinen elämä, työ ja arki. Ja kuinka saavuttaa se niin sanottu kestävä kehitys.

Koronteenikevään aikana on yhteiskunnan sisälle iskeytynyt kiiloja eri ihmis/työntekijä/elinkeinoryhmien välille – ikään kuin toiset olisivat toisiaan arvokkaampia. Sitäkö me oikeasti haluamme? Keinotekoisia rajoja työelämän sisään on myös yritetty tehdä jaottelemalla työtä tekeviä suorittaviin ja suorittamista avustaviin tai sitä tukeviin tekijöihin. Konstit ovat monet. Kenen etu on saada työntekijät kamppailemaan keskenään, liitot tukkanuottasille ja ammattijärjestöt kilpailemaan keskenään ja työantajat kiivailemaan siitä, kuka tarvitsee eniten tukea selvitäkseen?

Yhteiskunnallisessa keskustelussa pitäisi keskiössä olla yhteisen hyvän rakentaminen. Eikö kaikilla pitäisi olla kuitenkin oikeasti yhteinen tavoite, yhteinen hyvä, jossa oma ja yhteinen ovat liitoksissa? Jossa hyväksytään se, että koronteenin seurauksena kaikki ottavat osumaa, kukaan ei säästy ilman menetyksiä tai muutoksia. Ja muutos voi olla myös hyväksi, yhteiseksi sellaiseksi.

 

Yhteiskunnassa eletään yhdessä toimien!

Yhteiskunnan toiminta perustuu joukkovoimaan ja yhdessä tekemiseen. Yhteiskunnan jäsenet toimivat joukkona, eivät yksilöinä. Kaikki työt yhteiskunnassa ovat tärkeitä. Monet työt, kuten omamme, ovat yksittäistä ajattelutyötä, jossa ei näennäisesti näytä tapahtuvan mitään. Oivallukset, uuden löytämiset, tiedonvälitys tai muukaan arkinen työ eivät näy konkreettisesti arjessamme. Tavara liikkuu, tehtaat pyörivät ja kauppa käy, mutta ei ilman näkymättömien työpanosta. Näkymättömyydestään huolimatta yliopiston vaikutus yhteiskuntaan on valtava.

Sivistyksen merkitys näkyy julkisuudessa ennen kaikkea sen puutteena ja nopeana paluuna jopa väkivaltaiseen oman edun puolustamiseen, kuten maailmalla on jo havaittu. Julkinen keskustelu, oli se netissä tai eduskunnassa, kääntyy hetkessä ala-arvoiseen ja tietoiseen vääristelyyn ja oman edun tavoitteluun. Toisinaan se kääntyy jopa fyysiseksi uhkaksi, kun ajattelu ei riitä, eikä koulussa annettu oppi ole mennyt perille ja kun ihmishenki alkaa olla halpaa muutenkin. Koulu ja koulutus on kaikkia yhdistävä tekijä ja siitä on helppo puhua oman kokemuksen kautta. Mutta koulun lisäksi yhteiskunta on myös paljon muuta yhdessä tekemistä ja kokemista ja luottamusverkostoja, jossa arvostetaan toisten asiantuntemusta ja otetaan siitä opiksi myös vaikeina aikoina.

https://uefconnect.uef.fi/tutkimusryhma/nollatutkijat/

Koronteeni ja maallikkojen talousviisaudet: Tule apuun Anja eli kyllä valtionraha kelpaa….

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

A-studiossa 22.4.2020 käsiteltiin koronakriisin yritystukia. Ylen toimittajat kysyivät Nina Kopolalta, Business Finlandin pääjohtajalta, kohdistuvatko yrityksille koronan takia jaettavat tuet oikein? Kopola vastaisi, että yrityskentässä oli paljon niitä, jotka kärsivät tilanteesta, mutta että Business Finland oli jakanut yritystukia vallitsevassa tilanteessa sääntöjensä mukaisesti. Meille maallikolle yritystukien jakautuminen ja listat siitä, ketkä tukia saivat, aiheuttivat epäuskon ja epäoikeudenmukaisuuden tunnot. Ei voinut olla oikein, että suuret vientiyritykset, jotka eivät kärsineet akuutista kassavajeesta, saivat tukia. Oliko oikein, että jo valmiiksi konkurssikypsille yrityksille tai niin sanotuille kassakaappiyrityksille, joilla ei ole ollut minkäänlaista liikevaihtoa, myönnettiin tukia. Maallikkokatsojina katsomme tahoillamme oikeustajuamme loukatun. Nina Kopolan esiintyminen vaikutti molemmista ylimieliseltä ja se edelleen lisäsi ärtymystä. Miksi hermostua? Mistä oli kyse?

(Hyvinvointi)valtio kelpaa sittenkin?

Markusjänttiläistä maalikkotalousajattelijaa kummastutti, miksi myöntää yritystukia vakavaraisille yrityksille, jotka eivät kärsineet akuutista kasavajeesta. Business Finlandin kautta jaettavat valtion rahat ovat jo lainsäädännön kautta luonteeltaan kehittämistukia, eivätkä ne siten ole edes tarkoitettu perustoiminnan ylläpitämiseen. Kysymys on siitä, miksi koronteenin aikaisia yritystukia sitten on laajamittaisesti jaettu Business Finlandin kehittämisinstrumentin kautta. Miksi myönnetyt summat olivat tähtitieteellisiä verrattuina niihin muutamiin tuhansiin euroihin, joita tuttavien ja tuttavan tuttavien pikkuyritykset kuuluivat saaneen.

Koronteenikeväänä hyvinvointivaltion tuen perään huutelijoita on tuntunut riittävän, ja sen nämä suurten yritysten tekemät yritystukien hamuamiset osoittavat. Samat yritykset, jotka normaalioloissa pitävät valtiota talouden kehittymisen ja talousajattelun hidasteina, markkinoita häiritsevinä mekanismeina, ovat nyt yllättäen sitä mieltä, että kun jokin riski sattuu yrittäjän kohdalle, ja vieläpä tällainen ennalta-arvaamaton riski, johon yrittäjä ei ole osannut vakuutustenkaan kautta varautua, niin tottahan valtiolla on oltava keinot tästä selviämiseen – ja yrittäjille on tukea löydyttävä.

Jopa rakennusteollisuuden tulevaisuudesta ollaan huolissaan. Mielessä häilähtää ohikiitävä ajatus, että eikö markkinoilla vallitsekaan kysynnän ja tarjonnan laki. Senhän pitäisi tarkoittaa sitä, että jos asunnot eivät mene kaupaksi, rakentaminen hyytyy ja rakennusteollisuus sakkaa, niin tuotteiden eli asuntojen hintoja tulee silloin laskea, jotta kauppa taas käy. Näin kuviteltiinkin tapahtuneen, kun uusien taloyhtiöiden lainoitusjärjestelmä 2010-luvulla muuttui. Virheellisesti jotkut uuden asunnon ostajat erehtyivät luulemaan että, uusien asunto-osakkeiden hinnat laskivat, koska niiden myyntihinnat laskivat. Kyse oli suurentuneista taloyhtiölainoista, joissa riski asuntolainoista siirtyi taloyhtiölle, ja kaikille sen osakkaille yhteisesti, entisten (pelkkien) henkilökohtaisten pankkilainojen sijaan. Valtio tuli apuun ja muutti sääntöjä, jotta rakentaminen jatkuisi.

Taloyhtiölainojen määrä on 2010-luvulla kasvanut merkittävästi. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että uusiin asuntoihin pääsee käsiksi maksamalla noin 30 % (myyntihinta) asunto-osakkeensa kokonaishinnasta (velattomasta hinnasta). Timo Metso on todennut, että uusien asuntojen kaupankäynti on saatu kiihdytettyä uusille kierroksille, juuri tällä järjestelmällä, jossa pankit ja rakennusliikkeet tarjoavat kuluttajille ja sijoittajille asuntoja myyntihinnalla ts. asuntokauppaa alettiin vauhdittaa suurilla taloyhtiölainoilla. Yhtiölainoituksen taustalla oli verotuksellinen muutos, jossa asunnosta maksetaan varainsiirtovero asunnon velattoman hinnan mukaan aikaisemman myyntihinnan sijaan. Samaan aikaan erityisesti asuntosijoittaja hyötyy siitä, jos taloyhtiölainan rahoitusvastikkeet luetaan tuloksi taloyhtiön kirjanpidossa, niin asuntosijoittaja voi vähentää koko taloyhtiölainan lyhennyksensä asunnon vuokratuotosta. Tällainen verotusmuutos hyödyttää siis ensisijaisesti asuntosijoittajia, jotka tällä hetkellä ovat keskeinen osa uudisasuntomarkkinoita, tietenkin tämä järjestely myös kiihdyttää rakentamista ja hyödyntää näin rakennusteollisuutta, tavallista kuluttajaa järjestelmä ei varsinaisesti hyödytä, mutta se antaa illuusion edullisesta uudisasunnosta.

Timo Metsola on kritisoinut itseään tähän tapaan: ”Tässä yhteydessä täytyy valitettavasti myöntää, että aikanaan itse keksin ja ajoin läpi mallin, jossa tämä kirjanpidossa tulouttaminen kirjataan myös näiden taloyhtiöiden yhtiöjärjestyksiin, jotta sijoittaja uskaltaa varmemmin laskea verovähennysoikeuden varaan.” Ylen uutisten mukaan: ”Metsola pitää uusien kerrostaloasuntojen myynnissä yleistynyttä suurta yhtiölainaosuutta venäläisenä rulettina, joka uhkaa romuttaa asunto-osakeyhtiöiden vakaan luottoaseman. Lisäksi Metsolan mielestä asunto-osakkeita sijoitusmielessä ostaneet saavat turhan anteliaan veroedun, jos taloyhtiö tulouttaa lyhennykset kirjanpidossaan.” (Ks. myös http://asuntosijoituskokemuksia.blogspot.com/2014/10/yhtiolainan-verokohtelu.html)

Kuka valvoo virkakoneistoa?

Koronteenin aikaisten yritystukien jakamisen ohella huomiomme kiinnittyy myös siihen, että se valvonta, joka ennen hoitui virkamieskoneiston sisäisenä toimintana, näyttää siirtyneen erilaisille kansalaisjärjestöille, aktiivisille kansalaisille ja toimittajille. Yleisradion rooli kriittisen journalismin ja koronteeniajan uutisoinnin tuottajana on selkeästi korostunut ja myös painettua sanaa luetaan tarkemmin. Suomalainen hyvinvointivaltio, kuten suurin osa länsimaisista yhteiskunnista, pohjautuu vallankolmijakoon ja ”weberiläiseen” byrokratiaan, jossa virkamiestyönä valvotaan kansalaisiin kohdistuvia muun yhteiskunnan ja myös toisten virkamiesten toimenpiteitä. Kun suomalaisen yhteiskunnan toimintarakenteita on viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan kevennetty ja ns. byrokratiaa purettu, niin tämä on tarkoittanut samalla valvonnan vähentymistä. Virkamiesvalvontana ennen tapahtunut toiminta on osin luisunut poliittisille päättäjille. Tästä kertoo se, että pääministeriä tai muita ministereitä on koronteenin aikana kuulusteltu asioista, jotka eivät lähtökohtaisesti ole poliittisia vaan perinteisesti virkamiesten virkavastuulla tekemiä päätöksiä ja hankintoja, joiden valvonta hoidettiin aikaisemmin myös toisten virkamiesten taholta. Nyt vastuu on epämääräistynyt, samoin valvonta.

Politiikan ja byrokratian välistä suhdetta voimme tarkastella myös kansainvälisen vertailun kautta –

vertailemalla tilannetta Ruotsiin. Siellä koronteenin aikaiset päätökset on tehty pitkälti virkamiesten päätöksillä, joihin hallitus ja kruunu ovat sotkeutuneet vain vähän, jos lainkaan. Suomessa Business Finlandin taloustuet ja niiden jaoissa tapahtuneet eettiset ja juridiset virheet nähdään hallituksen vastuulla oleviksi. Hassua, mutta Ruotsissa ei kukaan ole syyttämässä hallitusta ja vaatimassa Kalle Kustaan eroa.

Koronteenissa riittää ihmettelemistä vielä pitkäksi aikaa, ja maallikkoajattelija saa pohtia monenlaisia teemoja taloudesta juridiikkaan. Esimerkiksi koulujen avautumiskeskustelu huhtikuun lopulla antoi lisäpohtimisen aihetta. Siinä näyttivät olevan vastakkain Opettajien ammattijärjestön intressit ja Suomen perustuslain takaama oikeus lasten koulunkäyntiin. Samaan aikaan, kun OAJ vastusti koulujen avaamista, niin perustuslain nojalla tuli nähdä peruskoululaisten oikeus koulunkäyntiin. Demokraattisessa valtiossa määrittelykamppailut ja intressien ristiriidat ovat keskeinen osa ”koneiston toimivuutta” – niinpä kaikista edellä esitetyistäkin ajatuksista voi olla montaa mieltä … se, mikä meille ”markusjänttiläisille” tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ei kenties olekaan sitä jollekin toiselle.

Rajatutkija Uudenmaan rajalla

Kirjoittaja: Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

Niiralan rajanylittäjissä ehdotettiin Uudenmaan rajanylittäjät -keskustelupalstan avaamista, siis välittömästi sen jälkeen, kun Uudenmaan rajan yli kulkua ryhdyttiin rajoittamaan. Pian seurasivat viestit, joissa kyseltiin viisumin hinnasta, jonojen pituuksista, odotusajoista ja bensan hinnoista, siis samoista konkreettisista arkipäivän kysymyksistä, joita Niiralan kohdalla Suomen ja Venäjän rajalla jokapäiväisessä nettikirjoittelussa käydään. Milloinka oot viimeksi käynyt?  Onko hirsitalossa hyvä kurssi ja kannattaako ajaa Öljymäelle saakka, vai tankata jo ”Puuttinilla”? Arvattavasti kirjoitteluun osallistuivat pian myös he, joiden mielestä tämänkaltaisilla vakavilla asioilla ei pidä leikkiä, eikä koronakriisi ole huumorin asia. WhatsApp-viesteissä levisivät erilaiset meemit, joissa Uudenmaan raja esitettiin milloin Yhdysvaltain ja Meksikon, milloin Ceutan ja Marokon tai Koreoiden rajana. Mukaan tulivat myös kansallisista SA-kuvista, Tuntemattomasta sotilaasta ja Vänrikki Stoolin tarinoiden kuvituksista muokatut kuvat, joissa muu Suomi puolusti aluettaan asein, aidoin ja piikkilangoin maahan vyöryviä uusimaalaisia vastaan. Meemeissä oli niin Rokkaa kuin Sven Tuuvan ”Äl´yli päästä perhanaa”. Uudeltamaalta lähettivät kaverit kuvia, joissa itsenäisen Uudenmaan lippu heilui uusmaalaisessa maisemassa merenlahden yllä kirkkaan auringon hehkussa. Nettikauppaan tulivat T-paidat, joissa julistettiin ”Make Uusimaa great again” ja muuta uus-uusmaalaista nationalismia. Historiasta kaivettiin esille Uudenmaan maakunnan synty 1831 ja muita merkkitapauksia maakunnan myyttisistä varhaisvaiheista.

Uudenmaan rajan sulkeminen ja ennen kaikkea armeijan osallistuminen sen valvontaan herätti akateemisessa viestittelyssä puolestaan keskustelun yhteiskunnan militarisoitumisesta ja kansalaisten valvonnan tiukkenemisesta. Armeijan virka-apu kulkureittien valvonnassa tarkoitti muutamien kannanottojen mukaan väkivaltakoneiston tuomista kaduille ja jokaisen ihmisen arkeen. Suomi oli ajautumassa sotilaiden valtaan, ja pian olisivat tankit kadulla ja hävittäjät taivaalla. Uudenmaan raja rakensi nopeasti rajaa myös ihmisten välille. Uusimaalaiset olivat yhtä-äkkiä muita. He olivat vaarallista tautia kantava uhka, jotka olivat levittäytymässä ”Suomeen”.  Uusimaalaisille se muu, kehäkolmosen takainen Suomi oli saavuttamaton turva, jonne ei ollutkaan enää pääsyä.

Rajan historian tutkijan silmin tilanne – todellisen ja kuvitellun rajan rakentaminen – oli herkullinen, pakko myöntää. Ylitin rajan maaliskuun lopulla. Lähestyin Uuttamaata Hämeen suunnasta. Liikenne oli kohtalaista, rekkoja, kuorma- ja tavara-autoja ja muutama henkilöauto. Rajan lähestyessä tulivat ensin nopeutta rajoittavat liikennemerkit, sitten kaistaesteet ja ohjausmerkit levikkeelle.  Rajavyöhyke? Varsinaisella pysäytyspaikalla oli puolenkymmentä poliisiautoa. Avasin auton ikkunan ja nuori konstaapeli kysyi matkan syytä, ohjasi takaisin moottoritielle ja toivotti hyvää matkaa Espoon suuntaan. Sotilaita ei näkynyt, ei aseitakaan. Mikä raja tässä nyt ylitettiin? Missä oli varsinainen rajaviiva? Missä olivat vallan merkit, valtiolliset symbolit. Missä tulli? Raja-aukkoa, rajapaaluja, rajaviivaa, mitään ei näkynyt. Ei ylitetty jokea, ei mäkeä ei minkäänlaista maantieteellistä muodostelmaa. Ennemmin tämä toi mieleen ison ratsian, ei ainakaan valtiollista rajan ylitystä, johon olisi sisältynyt siirtyminen toiseen valtapiiriin.

Paluu samana päivänä tapahtui Itä-Uudenmaan kautta Lapinjärveltä Kymenlaaksoon ja Kouvolaan. Rajan ylitys sujui vielä Hyvinkään, Hämeen ja Uudenmaan rajaa kätevämmin. Poliisin pysäytyspaikka oli pitkällä suoralla, jossa oli tilaa mahdollisesti kääntyville ajoneuvoille. Tällä kertaa pysäyttäjä oli nuori konstaapeli, joka tuumi, että ”jostain varmaan tulossa ja jonnekin menossa?” Kerroin matkan syyn ja edelleen hymyilevä (nais-) konstaapeli toivotti, että ajakaahan kotia varovasti. Poliisin seurana oli myös varusmies, mutta hän pysyi taustalla. Kaikki sotilaallinen oli täälläkin minimoitu, vallan merkit karsittu. Aseita, joukko-osastotunnuksia, arvomerkkejä tms. ei ollut esillä. Jos Uudellemaalle tullessa meni rajan ylitykseen kahdeksasta kymmeneen minuuttia, niin nyt kului navigaattorin mukaan neljä. Molemmissa valvontapaikat olivat hyvin sijoitettuja, suunniteltuja ja kummassakin toiminta oli ystävällistä, tehokasta ja sujuvaa. Eikä rajan takana mikään muuttunut. Sama räntäsade jatkui. Muu Suomi oli yhtä ankea ja innoittava kuin Uusimaa. Tie pysyi samanlaisena, talot yhtä rumina ja viljavat pellot, männikkömetsät ja rantojen raidat yhtä suloisina. Eivät odottaneet Uudeltamaalta tulijaa halpaa bensaa myyvät asemat, eivät valtuutan vaihtajat, ei näkynyt jalkojen heiluttajia, ei kaupattu nuuskaa, tupakkaa tai viinaa. Kahvikin oli ihan samaa bensa-asemalta saatavaa take away -kahvia molemmin puolin rajaa. Raja toimi, kuten sen on suunniteltu toimivan, se laskee lävitseen toivotut, ja pitää takanaan ei-toivotut. Valvonta on mahdollisimman huomaamatonta ja ylitys heidän kohdallaan, jotka täyttävät oikeat kriteerit, niin helppoa kuin mahdollista. Raja on tarkastuspiste, jossa valta ja voima tulevat esiin vasta mahdollisen väärän henkilön kohdalla, jos asiakirjoissa olisi jotain epäilyttävää, jos henkilö olisi profiloitu epäilyttäväksi, hän näyttäisi tai käyttäytyisi jotenkin poikkeavasti, olisi vieras.

Uudenmaan raja oli esimerkki nykyajan valikoivasta rajasta, jossa väkivallan ja pakkovallan merkkien näkyvää esittämistä kartetaan. Valvonta pyritään suorittamaan sallimalla tilan suurin mahdollinen avoimuus. Hyvin toteutettu lajittelu on näkymätöntä siksi, että se on pehmeää ja siksi, että se ei laske ohitseen niitä, joita ei haluta päästää sisään.  Ja minä olin aika harmiton ja oikeilla asioilla liikkeellä.

Kirjoittaja ajamassa autoa

Koronteeni ja etätyö

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

Koronakaranteenista johtuva koronteenikevät 2020 muuttaa jatkuvasti muotoaan, ja sen yhteiskunnallisia vaikutuksia ja seurauksia voidaan tässä vaiheessa (8.4.2020) vain ounastella. Vaikka emme kristallipalloa omistakaan, voimme siitä huolimatta yrittää miettiä niitä seurauksia, joita koronteeni mahdollisesti tulee yhteiskuntaan jättämään, ja kuinka se tulee yhteiskuntaa muuttamaan. Mitä korona tarkoittaa työnteon ja -jaon kannalta? Mitä korona tarkoittaa maaseudun kannalta? Entä asutuksen ja palvelujen keskittämisen? Kääntääkö korona suurten koulujen ja sairaaloiden rakentamisen politiikkaa? Mitä voimme oppia koronteenikeväästä SOTE-uudistuksen näkökulmasta? Kysymysten lista on loputon, ja näihin kysymyksiin joudutaan etsimään vastauksia vielä useiden vuosien ajan.

Suomalainen työelämä ja hyvinvointivaltio ovat koronteenin seurauksena suurten haasteiden edessä. Työpaikkojen säilyminen on yksi kevään 2020 keskeisin haaste. Elinkeinoelämän Keskusliitto arvioi: puoli miljoonaa suomalaista on lomautus- tai irtisanomisuhan alla ja noin viidennes suomalaisista yrityksistä pelkää ajautuvansa pikaiseen konkurssiin. Koronakriisin seurauksena myös EK ilmoitti omasta säästöohjelmastaan. Se tarkoittaa henkilöstön tilapäisiä lomautuksia ja jopa johtoryhmän palkan menettämistä lomautuksia vastaavaksi ajaksi. Kukapa tässä tilanteessa ilkeää tai ylipäätään kehtaa ruikuttaa etätyöhön liittyvistä epäkohdista.

 

Etätyöstä

Monet asiantuntija-ammateissa olevat henkilöt ovat koronan myötä ryhtyneet tekemään työtään etänä. Tämä on asiantuntijatyötätekevien etuoikeus ja mahdollisuus, siis työskennellä täysipäiväisesti ja kokonaan kotoa käsin.  Kaikki eivät voi siirtyä etäkonttorin suojiin koronavirukselta ja sen aiheuttamalta COVID 19-taudilta. Etäkonttoriin eivät siirry päivittäistavaraliikkeiden työntekijät, eivät bussikuskit, päiväkotien, sairaaloiden tai hoivakotien henkilöstöt, eivät poliisit tai palomiehetkään, mutta meille keille se on mahdollista, etätyö on tässä tilanteessa erinomainen optio.

Monissa asiantuntija-ammateissa etätyö on jo muutaman vuosikymmenen ajan ollut potentiaalinen työnteon muoto, usein jopa suositeltu. Meillä yliopistoissa monet hoitivat kohtalaisen osan työtehtävistään etänä jo ennen koronaa, jotkut kokonaan. Tutkimuspainotteisessa kirjoitustyössä tämä on ollut varsin yleistä etenkin käsikirjoitusvaiheessa, jolloin on haluttu rauhoittua laitosrutiineilta. Nyt on toisin ja olemme kaikki pakotettuja etätyöhön työtehtävistämme riippumatta. Koronteenin seurauksena myös opetus ja yliopiston hallinto siirtyivät etäyhteyksien varaan.

Samaan aikaan, kun työ siirtyi etätyöksi, niin se myös väistämättä digitalisoitui. Koronteenin aikana digiloikka on ollut melkoinen: toisilla suurempi ja toisilla pienempi, sen mukaan, kuinka paljon digitalisaatiossa kukin oli ollut mukana ennen maaliskuuta 2020.  Nyt siinä on pakko olla mukana. Tahtoi tai ei. Samalla etätyötä tehdessä tekniikasta, tietotekniikasta ja digitalisaatiosta on tullut työntekijän omalla vastuulla oleva asia: laitteiden, ohjelmien ja ohjelmistojen toimivuus ja toiminta ovat viime kädessä käyttäjän itsensä vastuulla.

Yhtä-äkkiä edessäsi on valtava joukko aivan uusia ohjelmia, uutta sanastoa, käytäntöjä, jotka sinun pitäisi hallita. Mikä VPN ei ole päällä? Mitä ovat zoom, teams, class room tai moodle? Miksi tämä kaikkien mielestä niin yksinkertainen ja helppo zoom ei minulla toimi? Mikä video minulla muka on päällä? Miksi koneeni sotkee muiden kokousyhteyden? Nyt hävisi kuva, mutta mistä pääsen pois tästä kokouksen chat-tilasta. Tässä on yhteinen teksti, miten pääsen siihen kiinni. Tässä on tuhat valikkoa! Mikä keskustelupainike siinä yläkulmassa? Mikä punainen puhelin? Tallentuuko tämä?  Read only! Ja niin käyttäjä yrittää itse selvittää, mistä on kysymys. Hän soittaa kaverilleen, jolle uskaltaa kertoa, että en edes tiedä, mikä on software center tai vohvelivalikko. Ja yhtä ymmällään on se toinen, mutta hänellä on puoliso tai lapsi, joka saattaisi tietää, jos omilta töiltään ennättäisi, ellei sitten pilkkaa yliopistoa vääristä ohjelmista. Pahimman hädän tullen tietotekniikkatohelo ottaa yhteyttä tietotekniikka-asiantuntijoihin (mikäli ”ilkeää” heitä häiritä muutenkin kiireisenä aikana).

Tästä kaikesta seuraa, että asiantuntijoille, jotka eivät lähtökohtaisesti ole tietotekniikan asiantuntijoita, valuu myös uusia työtehtäviä – nyt pitää oman työn sisällön lisäksi hallita myös digitalisaation uusimmat virtaukset, jos ei omasta halusta, niin siitä syystä, että pystyy osallistumaan työyhteisön toimintaan ”etänä”. Me, jotka emme näitä hallitse, tunnemme huonommuutta ja epäpätevyyttä – olkoonkin, että kuvittelemme omalla asiantuntija-alallamme olevamme ihan kelvollisia tai ainakin uutteria työntekijöitä. Asiantuntijuutta ei enää mitata pelkästään oman alan tuntemuksella, vaan nyt asiantuntijuuteen on tullut uusi kierre – digitaidot. Miten selviämme me, joille jokainen uusi ohjelma on kauhun paikka ja uusi kone järkytys. Paniikki! Työntekijä tuntee syyllisyyttä ja huonommuutta, koska hän ei hallitse uutta sanastoa, uusia ohjelmia, ei uutta teknologiaa. Nyt punnitaan, kuka osaa, kuka pystyy, kuka jaksaa… ja kuka osaa hymyillä. Ja samaan aikaan pitäisi sitä työtäkin tehdä, siis tutkia, kirjoittaa ja opettaa. Mutta kun vähintään kerran päivässä itkettää avuttomuus tietotekniikan edessä.

Uusien vastuualueiden lisäksi myös työsuorituspaikka – työtilat, toimisto, työpiste ja muut oheislaitteet kunnossapitoa, siivousta ja vartiointia myöten siirtyvät työnantajan vastuulta työntekijän vastuulle. Hän myös vastaa ergonomiasta ja vakuutuksista. Asiantuntijatyö on ulkoistettu virastoista ja oppilaitoksista, sekä monilta yksityisiltä työpaikoilta ihmisten yksityisiin koteihin – joissa huolehditaan työn ohella nyt siis myös työtiloista niiden siivouksesta ja ylläpidosta. Näitä asioita, eivät kaikki välttämättä pohdi tai pidä merkityksellisinä, mutta toisille – niille, joille työpaikan yhteisöllisyys ja ilmapiiri, konkreettiset, fyysiset tilat ovat tärkeitä – olisi kauhu, jos etätyö jäisi vallitsevaksi olotilaksi, ikään kuin uuden työn status queksi, työntekemisen paikkana.

 

Työtä on ulkoistettu ennenkin…

Työn ulkoistaminen yksittäisille yrittäjille, alihankkijoille ei tietenkään ole uusi ilmiö, vaan se on otettu käyttöön heti, kun mahdollisuus on tullut. Aikoinaan suuret teollisuusyritykset olivat yhteiskuntia yhteiskunnassa. Ne hoitivat kaiken päiväkerhoista hautaan. Hyvinvointivaltion kehittyminen mahdollisti sosiaalihuollon siirron yhteiskunnalle, samoin koulutukset, yhdyskuntapalvelut jne. Ydintehtäväänsä keskittyvät yritykset halusivat eroon myös kaikista työn sivutehtävistä. Se puolestaan tarkoitti muun muassa kunnossapidon, kuljetusten ja laiterakennuksen ulkoistamista yksityisille yrittäjille. Ne saivat huolehtia laitteidensa kunnosta, omien työtekijöiden palkasta ja turvasta. Riski konerikoista ja sairaspoissaoloista siirrettiin muualle yksityisten huoleksi.

Outokummussa kaivosyhtiö luopui 1960-luvulta lähtien vähitellen omasta kuljetuskalustostaan. Kaivoksiin ajaviin vinotunneleihin ilmestyivät paikallisten autoilijoiden autot. Tehdasalueen suljetussa tilassa oli mahdollisuus käyttää maantieajoon kelpaamattomia kuorma-autoja, ja sellaisia sinne todella tuotiin. Räsäsen Seppo oli yksi palkatuista kuskeista, ja Sepi kertoi illalla meille naapurin lapsille, kuinka hän säikähti kaivokseen alas ajaessaan, kun jarruja ei autosta löytynyt. Kaivosyhtiön luottamus alihankkijan itsevalvontaan oli ollut liian vahva. Yrittäjän halu rikastua oli ajanut työntekijöiden turvallisuuden yli. Toivotaan, että koronteenin seurauksena ”nyky-yrittäjät” ja työnantajat ymmärtävät sen, ettei jarruttomia autoja kannata kaivokseen ajossa käyttää, vaan että me asiantuntijatyötätekevät tarvitsemme ympärillemme fyysiset työtilat, toimivat digipalvelut ja ne asiantuntijat, jotka meitä digitoheloita osaavat auttaa – ja ennen kaikkea lihaa ja luuta olevat työkaverit, joiden seurassa ne mahdolliset tulokset siinä tyhjänpuhumisen ohessa kypsyvät.

Ylirajainen hoiva ja koronteeni

Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos

Globaali maailma, avautuvat rajat, vapaa liikkuvuus, vapaa kauppa jne. Ei tarvitse tietysti muistuttaa, mitä tälle kaikelle on tapahtunut viimeisen viikon aikana. Uusi tilanne prekaarissa maailmassa on toisaalta meille kaikille yhteinen, mutta samaan aikaan myös hyvin henkilökohtainen ja erilainen. Päätin avata tässä blogitekstissä tilannetta oman tutkimukseni näkökulmasta.

Olen tarkastellut muuttoliikettä transnationaalin perheen ja hoivan kautta (esim. Pöllänen 2013; Davydova-Minguet & Pöllänen 2020). Kun tarkasteluni on keskittynyt Suomessa asuvien venäjänkielisten transnationaaliin hoivaan, niin ”fiktiivissä” konstruktioissa rajojen sulkeutumisen mahdollisuus on potentiaalisena uhkana arjen turvallisuuden tunteelle ollut jo pitkään läsnä. Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen on ollut aikaisemminkin totta Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja potentiaalinen mahdollisuus esimerkiksi ns. Georgian sodan yhteydessä. Nyt tilanne on kuitenkin totaalinen, ja toisaalta se koskee Suomesta käsin katsottuna myös muita rajoja kuin Suomen ja Venäjän välistä rajaa.

Miten Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkeutuminen sitten liittyy hoivaan? Suomessa asuu noin 80 000 venäjänkielistä henkilöä, heistä suurella osalla on hoivavelvollisuuksia Venäjällä asuviin sukulaisiinsa: vanhempiinsa, appivanhempiinsa, setiinsä, täteihinsä, lapsiinsa, lapsenlapsiinsa jne. Nämä hoivavelvollisuudet ovat monen tasoisia, ja monenlaisia: osa on vastuussa lastenlastensa satunnaisesta hoivasta esimerkiksi vanhempien työmatkojen aikana, toiset taas huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa taloudellisesta ja materiaalisesta selviämisestä säännöllisen perille kuljetun ruoka- tai raha-avun kautta, jotkut puolestaan huolehtivat ikääntyvän sukulaisensa jokapäiväisestä hoivasta säännöllisten hoivavierailujen kautta. Olemme yhdessä Olga Davydova-Minguet’n ja Teemu Oivon (Oivo ym. tulossa; ks. myös Lehto ym. 2019) kanssa konstruoineet tutkimusaineistoista ja aikaisemmasta tutkimuksesta tyyppitarina-analyysin kautta Veran tarinan. Veran tarinan kautta teemme tutkimusanalyysiä. Veran tarina ei siis ole kenenkään yksittäisen informantin tarina, eikä se sinällään ole totta yksittäisen todellisen henkilön elämässä, vaan Veran tarina on konstruktio etnografisesta tutkimusaineistosta ja aikaisemmasta kirjallisuudesta, ja se tai osa siitä on lopulta totta hyvin monen Suomessa asuvan venäjänkielisen elämässä.

Olen kirjoittanut Verasta aikaisemmin muun muassa näin (teksti on kopioitu aikaisemmasta artikkelista (Lehto, Rokkonen, Pöllänen 2019) https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3206-8/urn_isbn_978-952-61-3206-8.pdf):

Veran ajatuksia kesällä 2019….

”Mie oon Vera, ja minä oon muuttanut Venäjän Karjalasta Suomeen 1995. Se oli sitä aikaa, kun Neuvostoliitto oli juuri hajonnut, ja naisten tilanne uuden Venäjän alkuvuosina oli – no, sanottakoon hankala. Sieltä meitä lähti paljon nuoria naisia ”länteen” – Suomeen, monet aika paljon kauemmaskin. Minä tapasin Villen, joka oli kiteeläinen yrittäjä, ja teki tuohon aikaan Venäjän kauppaa. Minä olen koulutukseltani kielenkääntäjä ja tein tuolloin usein myös keikkatöitä tulkkina. Yhdellä tällaisella tulkkauskeikalla tapasin Villen, ja muutaman vuoden päästä me menimme naimisiin. 1990-luku Kiteellä oli hankalaa aikaa venäläistaustaiselle naiselle, se oli sellaista huoran varjossa elämistä (ks. Uimonen 2010), ja töitä oli tarjolla vain vähän. Työvoimatoimistosta minut ohjattiin lähihoitajakoulutukseen (ks. Könönen 2011). Aluksi se tuntui oudolta, mutta sitten ajattelin, että Suomessa on pulaa hyvistä hoitajista etenkin vanhushoivassa, ja minulla oli kuitenkin kokemusta hoivaamisesta – koska Venäjällä me hoidamme ikääntyvät vanhukset itse, perhepiirissä. Kun muita töitä ei ollut tarjolla, niin mikäpä ettei – voin minä olla lähihoitajakin. Välillä tuli sellainen olo, että suomalaiset ajattelivat, että ratkaisu suomalaisen yhteiskunnan hoivapommiin olisi Venäjältä muuttaneet maahanmuuttajanaiset. Ikään kuin me olisimme jotenkin etnisen taustamme vuoksi sopivia hoivaajanaisia (Jokinen & Jakonen 2011). En mie sitä silloin sen tarkemmin miettinyt, kahdessa vuodessa sain lähihoitajan pätevyyden ja koko 2000-luvun alun ajan riitti keikkatöitä Keski-Karjalan alueen hoivakodeissa.

Vuosituhannen taitteessa olin jopa kunnan palkkalistoilla hetken aikaa, mutta sittenhän se yksityistäminen alkoi Keski-Karjalassakin. Lieksassa, Pohjois-Karjalassa, hoivaa oli yksityistetty rajusti jo vuodesta 1993 alkaen. Aluksi se oli sekavaa aikaa minulle, kun piti olla monen hoivakodin listoilla yhtä aikaa ja työvuoroja tarjottiin usein lyhyillä varoajoilla, ja monesti oli tarjolla vuoroja useista paikoista samaan aikaan ja sitten taas pitkiä aikoja, kun ei tarjottu mitään. Kaikki työt piti ottaa vastaan, oman jaksamisenkin kustannuksella. Se oli sitä prekaarin julmaa optimismia (Berlant 2011). 2010-luvulla tilanne muuttui, kun Pörriäinen alkoi tuottaa hoivaa koko alueella, ja nämä pienet hoivakodit lopettivat toimintansa yksi toisensa jälkeen, koska eiväthän ne pärjänneet kilpailutuksissa. Kyläläiset – suomenkieliset – olivat kauhuissaan, sanoivat että palvelun laatu kärsii. Minä en sitä niin ajatellut. Minusta oli ylipäänsä kummallista, miksi suomalaiset halusivat laittaa omia läheisiään muiden hoidettavaksi – eihän sellainen ole arvokasta vanhuutta. Vanhuksen kuuluu saada olla perheen parissa, ja lapsilla on velvollisuus hoitaa omat vanhempansa. Venäjällähän tilanne on edelleen tämä, asia on legitimoitu ihan lainsäädännön tasolla. Minulle se Pörriäinen oli tavallaan pelastus – oli yksi työnantaja, jolle jatkoin keikkatöiden tekemistä, mutta ei tarvinnut säntäillä useamman paikan välillä.

Toisaalta, koko ajanhan minä säntäilen usean paikan väliä. Samalla kun teen keikkaa Pörriäiseen palkkatyönä Keski-Karjalan alueella eri hoivakodeissa, niin minä myös hoidan mieheni vanhempia Kiteellä, omaa iäkästä äitiäni Sortavalassa, ja lapsenlapsenihan asuvat edelleen Petroskoissa – tietysti minä autan näitä kaikkia, niinhän me olemme Venäjällä tottuneet tekemään jo Neuvostoliiton aikoina. Sosialistisessa ja post-sosialistisessa ympäristössä perhe on laaja ja yhtä pidetään. Kuten Eeva Jokinen (2005) on osoittanut, toisinaan tämä tekee arjen rytmistä sekavaa ja raskasta. Kyllähän minä olen välillä väsynytkin tähän jatkuvaan moneen suuntaan repeämiseen ja palkkatyön epävarmuuteen, mutta jotenkin sitä on aina tippunut jaloilleen ja selvinnyt. Sitä vaan olen monesti miettinyt, että onneksi meillä ei ole Villen kanssa yhteisiä lapsia, niin ei ole tarvinnut elää väsyneen äidin elämää, ja olla kiinni siinä väsyttävässä pikkulapsihoivassa ympärivuorokautisesti.

Tulevaisuuttani en ole osannut ajatella. Äiti asuu edelleen Sortavalassa ja kaipaa koko ajan enemmän ja enemmän minun apuani. Nykyään ei enää riitä, että maksan hänen laskujaan ja käyn siivoamassa. Hän tarvitsee nykyään apua jo ihan peseytymisessä ja monessa muussakin asiassa. Pyrin käymään hänen luonaan viikoittain, ja onneksi äitini naapurissa asuva keski-ikäinen perheetön Vanja pitää äitiä silmällä ja auttaakin, ja ilmoittaa minulle aina, jos tulee jotain äkillistä. Sen minä kuitenkin tulevaisuudestani tiedän, että Keski-Karjalasta en voi muuttaa minnekään. Eikä se olisi mahdollistakaan, koska asuntojen myyminen tältä alueelta on vaikeaa. Minun on myös asuttava lähellä rajaa ja minulla on oltava mahdollisimman mutkaton rajan ylitys mahdollisuus Karjalan Tasavaltaan, äitini, lasteni ja lastenlasteni luokse. Ja korostan nyt, että mahdollisimman mutkaton, koska eihän tämä Suomen ja Venäjän välinen raja koskaan mikään kevyt ja helppo ylitettävä ole. Ja vuoden 2014 jälkeen, kun Venäjä valtasi Krimin, niin tämä lännen ja idän vanha kylmänsodan aikainen vastakkainasettelu on tavallaan tullut takaisin, ja kyllä se näkyy tässä meidänkin rajanylityspaikalla, rajamuodollisuudet muuttuvat ja aina saa varautua uusiin tilanteisiin. Eniten tämä uusi geopoliittinen tilanne vaivaa minua kuitenkin sen vuoksi, että siinä missä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen me entiset neuvostokansalaiset pidettiin yhtä asiassa kun asiassa, niin nyt ihmiset ovat muuttuneet varovaisiksi ja ihmissuhteisiin on tullut jännitteitä. Toiset ovat pro-Putin väkeä ja toiset pro-EU porukoita, ja se näkyy ihan siinäkin keneltä kehtaa apua arjen askareisiin kysyä. Toivon vain, että jonkin ratkaisun löytäisivät (ne, jotka asioista päättävät) tähän tilanteeseen, ettei se varjostaisi koko minun loppuelämääni.” (Lehto, Rokkonen & Pöllänen 2019.)

**********************

Näin tuumi Vera siis vielä kesällä 2019. Mutta vuonna 2020 Veran elämään, kuten meistä jokaisen elämään astui musta joutsen, jollaista meistä kovin moni ei ollut osannut konstruoida edes fiktiivisissä tarinoissa – jotain, minkä selättäminen ei ollut pelkästään edes EU:n tai muun kansainvälisen tai kansallisen päätöksenteon vallassa – musta joutsen oli eräänlainen epäorgaaninen uhka, jonka hallitseminen osoittautui vähintäänkin ”haasteelliseksi” – näyttää, että emme lopulta voi hallita koronteenin laajuutta, pituutta tai kovin montaa muutakaan siihen liittyvää seikkaa. Miten tämä koronteeni vaikuttaa Veraan vuonna 2020?

**********************

Päällimmäisinä Veran mielessä ovat pelko ja huoli tai huoli ja pelko. Hänen on lopulta hankala määritellä, että mikä sen huolen suurin lähde on. Toisaalta Vera pelkää itse virusta, sitä että mitä jos hänen Venäjän puolella asuva iäkäs äitinsä sairastuu virukseen ja menehtyy, ja entäs jos kuolema on tässä tilanteessa peräti kivulias ja piinaava. Toisaalta Vera on peloissaan siitä, että raja on kiinni – se aiheuttaa hänessä myös ärtymystä. Hän ei voi mennä auttamaan äitiään, hän ei voi viedä äidilleen lääkkeitä, ruokaa, puhtaita vaatteita – eikä, sitä inhimillistä läsnäoloa ja rakkautta. Äiti on rajan takana melko lailla yksin, eristyksissä, pakotetussa koronteenissa, kuten miljoonat ihmiset ympäri maailmaa. Suomessa käsketään kaikkien yli 70-vuotiaiden pidättäytyä sosiaalisista kontakteista. Veran äiti Venäjän puolella ei voi tätä ohjetta noudattaa, hän tarvitsee apua talon lämmitykseen, kantoveden kuljetukseen tupaan ja ruokahuoltoon. Äidillä ei ole mahdollista saada apua julkisen sektorin palveluna (kotihoidon kautta), kuten monilla vanhuksilla Suomessa. Äiti on naapuri- ja tuttava-avun varassa. Veran huoli ja pelko ovat konkreettisia – kenties hyvin aiheellisiakin.

Äidin lisäksi Vera on tietenkin huolissaan myös lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Huoli on hiukan erilaista kuin huoli äidistä. Lastensa ja lastenlastensa hengen puolesta Vera ei tässä vaiheessa pelkää, mutta pelko kohdistuu taloudelliseen toimeentuloon ja siihen, kuinka lapset perheineen selviävät tästä – ja, kuinka pitkäksi aikaa tämä tilanne jättää jälkensä hänen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa – kuukausiksi, vuosiksi vai vuosikymmeniksi? Kyllähän Vera muistaa sen, millaista Suomessa oli 1990-luvun laman jälkeen – ja jotkuthan puhuvat jopa 1970-luvulla syntyneistä suomalaisista, että he ovat laman traumauttama sukupolvi.

Toinen kysymys, joka on Veralle kenties kaikkein konkreettisin, koska hänen arkensa sijoittuu transnationaalin perheen ympärille – mitä rajoille tapahtuu, milloin hän pääsee tapaamaan äitiään Venäjän puolelle? Vera pohtii sitäkin, että kun kerrotaan rajojen ylittämisen olevan edelleen mahdollista riittävän tärkeästä syystä, niin onko hoiva tällainen riittävän tärkeä syy saada ylittää raja? Ja mitäpä jos Vera pääseekin ylittämään rajan Venäjän puolelle äitinsä ja muiden transnationaalin perheensä jäsenten luo –  pääseekö hän myös takaisin Suomeen?

Lopulta Vera toivoo myös solidaarisuutta, toistemme ymmärtämistä, ja sitä ettemme tuomitsisi toistemme ratkaisuja ja valintoja, emmekä sortuisi polisoimaan (Björn, Pöllänen & Saarti 2018) toinen toistamme. Meillä kaikilla on omanlaiset ja omat tilanteemme, joiden puitteissa yritämme tehdä vastuullisia ratkaisuja tilanteesta selviämiseksi. Meillä kaikilla on erilaiset tarpeet ja tilanteet, vastuut ja velvollisuudet – huolet ovat kollektiivia, mutta viime kädessä henkilökohtaisia. Ovatko nämä sittenkin minun toiveitani – ehkä lopulta sekä Veran että minun.

Lähteet:

Berlant, Lauren (2011). Cruel optimism. Durham: Duke university press.

Björn, Ismo, Pöllänen, Pirjo & Saarti, Jarmo. Tiedeyhteisöön rakennetut poliisit: analyysi 2000-luvun yliopistoyhteisön vallankäytön mekanismeista. Teoksessa Koulu ja menneisyys. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian vuosikirja. Vol 56/2018. https://journal.fi/koulujamenneisyys/article/view/77698

Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (2020). Everyday transnational Russian-Finnish family relations in a Finnish rural border area. Teoksessa Johanna Hiitola, Kati Turtiainen, Sabine Gruber and Marja Tiilikainen (toim.) Family Life in Transition. Borders, Transnational Mobility, and Welfare Society in Nordic Countries. Routledge.

Jokinen, Eeva & Jakonen, Mikko (2011). Rajaton Hoiva. Teoksessa Eeva Jokinen, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Helsinki: Tutkijaliitto.

Jokinen, Eeva (2005). Aikuisten arki. Helsinki: Gaudeamus.

Könönen, Jukka (2011). Valttikorttina Venäjä. Teoksessa Jokinen, Eeva, Jukka Könönen, Juhana Venäläinen & Jussi Vähämäki (toim.) Yrittäkää edes! Prekarisaatio Pohjois-Karjalassa. Tutkijaliitto, Helsinki, 97-117.

Lehto, Iiris, Rokkonen, Lilli Aini & Pöllänen, Pirjo (2019). Hoiva paikallaan. Teoksessa Helena Hirvonen, Antero Puhakka & Pirjo Pöllänen (toim.). Arjen rihmastot – Eeva Jokisen juhlakirja. https://epublications.uef.fi/pub/urn_isbn_978-952-61-3206-8/urn_isbn_978-952-61-3206-8.pdf

Oivo, Teemu, Davydova-Minguet, Olga & Pöllänen, Pirjo (tulossa). Puun ja kuoren välissä: Suomen venäjänkielisten arjen turvallisuus transnationaalissa tilassa.

Pöllänen, Pirjo (2013). Hoivan rajat – venäläiset maahanmuuttajanaiset ja ylirajainen perhehoiva. Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D57/2013, Helsinki. https://vaestoliitto-fi-bin.directo.fi/@Bin/035ffc129c47ec5ee0e985f2b0f1fc42/1584951290/application/pdf/3258914/P%C3%B6ll%C3%A4nen%20Pirjo_hoivan%20rajat.pdf

Uimonen, Pirjo (2010). Keep the Nation Clean! Negotiating the Norms of Female Purity. Teoksessa Joni Virkkunen, Pirjo Uimonen, Pirjo & Olga Davydova (toim.) Ethnosexual Processes. Realities, Stereotypes and Narratives. Aleksanteri Series 6/2010. Helsinki: Kikimora Publications, 121–137.

Visiting Researcher Aytaç Yürükçü

Aytaç Yürükçün kasvokuva

Turkista kotoisin oleva historiantutkija Aytaç Yürükçü on ollut vierailevana tutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella syyskuusta lähtien. Aytacin tutkimusprojekti käsittelee vuosina 1877 – 1878 käytyä Turkin ja Venäjän välistä sotaa (Balkanin sota), johon osallistui myös suomalaisia sotilaita osana Venäjän armeijaa. Aytaçia kiinnostavat etenkin sotakirjeenvaihtajien raportit ja sotilaiden päiväkirjat sekä niiden sodasta välittämä kuva. Sensuuri ja propaganda vaikuttivat siihen, mitä sodasta eri maissa kirjoitettiin. Suomessa Aytaç opiskelee suomen kieltä, taustaltaan historianopettajana hän haaveilee Balkanin sotaa käsittelevän näyttelyn järjestämisestä Suomessa.

Could you introduce yourself to us briefly?

My name is Aytaç Yürükçü. I am a Visiting Researcher in the Karelian Institute and I will be in Joensuu for 9 months from September, 2019, to mid-June, 2020, under the supervision of Professor Jeremy Smith. I am a specialist at the Turkish Historical Society. My research is about the “First Encounter of Two Nations in Balkans in the History of Relations between Finland and Turkey; Finnish Soldiers and War Reports During the Russo-Turkish War of 1877-78” and I want to compare war reports and diaries of soldiers and war correspondents and newspapers in that period.

Your study deals with the work of the war correspondents in the 1870s Balkan war from the perspective of propaganda and censorship. How did you come to this topic and how did you interested in war history – or is this more a history of media communications?

First of all, I’d like to thank to my supervisor Professor Jeremy Smith and Karelian Institute for their warm welcome. My study is related to both journalism and history, although I am a historian rather than a journalist. I chose this topic mainly because I wanted to understand the Russo-Turkish war 1877-1878 with all aspects and my family history. My great-grandfather was born near the city of Plevna, Bulgaria, and his family moved to the Ottoman Empire to live near the Bulgarian border and Edirne after the Russo-Turkish war. When I was a child, I often thought about the history of my ancestors, wondering about where they travelled and what they experienced.

When I was writing my master thesis, I mentioned this to one of my secondary school teachers, who had also migrated from Bulgaria. He recommended to me a book written by a Russian war correspondent Vasili Ivanovich Nemirovich-Danchenko. During my master studies, I focused on the diaries of this Russian war correspondent, and compared his writings to those of British correspondents of the time. As I proceeded in my research, I accessed a lot more newspapers and journals as well as the diaries of other war correspondents, and decided to continue with that topic.

Map presenting changing borders of Bulgaria in the Russo-Turkish War of 1877-78
The Russo-Turkish War and Bulgaria. Source: The Bad War, The Truth Never Taught About World War II by M. S. KING, 2015 3rd Edition 2018, p.19.

Could you tell something about your research material and the objectives of your study?

My objective is to make a detailed analysis of the Balkan war and learn about what really happened there. I would like to focus on the conflict and understand the complexity of the war, objectively study the differing opinions of the war correspondents from Russia and other European countries such as Great Britain, Germany, France and Finland. Due to propaganda and censorship, the war received little media coverage. Writings of the war correspondents of the time were largely influenced by their background and knowledge about history and international relations.

Map presenting with arrows, how Finnish soldiers moved in the Russo-Turkish War
Finns in the Balkan Peninsula. Source: Венелин Цачевски, Финландското “Участие В Руско-Турската Война През 1877-1878 г.” Понеделник, Vol, 1-2, 2012, Sofya, p.51. (Venelin Charevski, Finnish Participation in the Russo-Turkish War in 1877-78).

Unlike newspapers of the time, which lack impartiality, diaries of soldiers give us a more liberal and comprehensive account of the war. For example, Russia used such war reports to influence the opinions of the major states of Europe and make allies. Russian war correspondents were subject to a hard censorship. They had to submit their notes to Russian authorities before publishing them. Currently I am focusing on Russian and Finnish materials, but one should take into account the fact that Finnish newspapers relied on French and German sources, so they had a rather impartial point of view.

Why do you think that the Finnish viewpoint is interesting in your study?

The reason why I am here is that many Finnish soldiers were sent to the Balkan war with the Russian army. It was a time when Finnish people tried to find their national identity, and in my personal view, they did not care very much about the war itself since they were not in agreement with Russia. I think the diaries and documents kept by Finnish soldiers are more impartial than those which were kept by their Russian counterparts.

Finland is also the most appropriate country to focus on for Russian and Eastern European Studies. I have been here for about two months now, and I have managed to find the relevant sources and learn some Finnish. For instance, newspapers are available online and I have visited the Slavic Library to find other sources, microfilms, books and first-hand accounts of Finnish soldiers. I am planning to cooperate with Russian researchers studying the same topic, browse Russian archives and read original research materials.

Old photo, behind a tent and in front of it camels and groups of people.
The Finnish Red Cross military hospital in Yerevan during the Russo-Turkish war.
Source: https://www.kuvakokoelmat.fi/pictures/view/HK19540707_81 20.11.2019

You have a background and education of history teacher. How do you see your study from that perspective?

I would like to organize a survey, an interview, for history teachers, because Finnish people, in my opinion, are not sufficiently informed about the Balkan war. I would like to assess their level of knowledge. In Turkey I organized a lot of symposiums and exhibitions, and perhaps, If I have time, I could organize an exhibition about the paintings and diaries of soldiers to give the audience an idea of how Finnish soldiers viewed the war. I met a history teacher in Espoo, and we planned to compare Turkish and Finnish history books to see whether it would be possible to add new materials about the war to Finnish history textbooks. I would also be interested in making publications about Finnish history in Turkey. I consider it important to make contributions to the general knowledge about the past and help people understand their own history.

What kind of plans do you have for your research period in Joensuu?

I like Finland and its friendly and helpful people, and this is the reason why I am planning to apply for a scholarship for the next year to improve my Finnish language to read diaries easily. It will also allow me to improve my command of Finnish further. It is good to have a lot of documents to work on as the outline of my research takes shape. Here I can find a lot of courses on Russian history and border studies to improve my knowledge about Russian and East European Studies, which are not available in Turkey.

Old medals with emblems of orthodox cross and crescent moon.
Finnish Soldiers’ emblems and rosettes from Balkan War.
Source: http://sarensukuseura.fi/keskushenkilot.htm and http://www.eskoff.net/turkinst.htm 20.11.2019.

More information: aytac.yurukcu(at)uef.fi

Interviewer: Alina Kuusisto, alina.kuusisto(at)uef.fi

 

Researching Territorial Identifications Using Mental Maps

How do young people understand and represent Finland’s borderline and the Finnish-Russian borderland?

Chloe Wells, Early Stage Researcher, Department of Geographical and Historical Studies
Virpi Kaisto, PhD Researcher, Department of Geographical and Historical Studies, Karelian Institute

Väitöskirjantekijät Chloe Wells ja Virpi Kaisto kirjoittivat yhdessä artikkelin mielikuvakarttametodista Journal of Borderlands Studies -lehteen. Idea yhteisestä artikkelista syntyi, kun he huomasivat molemmat tutkineensa nuoria ja käyttäneensä mielikuvakarttametodia tutkimusmenetelmänään. Chloe tutki menetelmällä suomalaisten lukiolaisten suhdetta Suomen toisen maailmansodan jälkeisiin rajamuutoksiin, ja Virpi Suomen ja Venäjän raja-alueella asuvien suomalaisten ja venäläisten nuorten mielikuvia rajasta ja raja-alueesta. Yhteisen artikkelin tavoitteena oli pohtia menetelmän soveltuvuutta nuorten alueellisten identifioitumisprosessien tutkimiseen, ja nimenomaan siihen, millainen merkitys rajoilla ja rajanvedoilla (bordering) on näissä prosesseissa. Artikkelissa todetaan, että mielikuvakarttamenetelmä sopii hyvin nuorten alueellisten identifioitumisprosessien tutkimiseen eri aluetasoilla. Valittu metodologia kuitenkin määrittää sen, mitä rajoihin ja rajanvetoihin liittyviä ulottuvuuksia voidaan saada selville ja miten syvällisesti alueellista samaistumista voidaan tutkia mielikuvakartoilla.

Drawing: First, map of Finland pictured as a laughing body with both arms. Second, map of Finland pictured as a sad and slimmer body, only with one arm. Viborg included in Finland in the first map, in the second map, marked outside the eastern border.
A pair of anthropomorphic maps of the outline of Finland ‘before and after World War II’ drawn by a high school student in Joensuu.

 

Drawing: Finnish-Russian border. In Russia, bear in “valenki”, Olympic rings of Sochi, Russian flag, Matroshka doll, spoon, written names of cities. In Finland, bicycle, Finnish flag, moose, forest, written names of towns, written e.g., “very beautiful country, very clean”
A map of the Finnish-Russian borderland drawn by an 8th grade student in Vyborg, Russia. The map is an example of how participants in Kaisto’s study perceived and constructed the borderland as a place of both similarity and difference.

When discussing our PhD projects roughly two years ago, we realized that we were both doing research with young people and had both been using the same method of data collection – that of mental mapping. Chloe’s PhD focuses on the Finnish postmemory of the city of Vyborg (Russia), and she had collected mental maps from Finnish high school students (aged 16–19) to discover how they relate to Finland’s borders and territorial shape, and how they understand and represent the changes to Finland’s borders which occurred as a result of World War II (WWII). Virpi studies the Finnish-Russian borderland in her PhD, and she had used the mental mapping method to study Finnish and Russian young people’s (aged 9–15) perceptions of the Finnish-Russian border and borderland, in collaboration with Olga Brednikova of the Centre for Independent Social Research, St. Petersburg. Our mental mapping approaches differed from one another, and we decided that it would be beneficial to compare our methodologies and to engage in writing a joint paper.

Our fruitful collaboration began with a joint presentation given at the BoMoCult/CultChange Conference held at UEF in October 2018. After this we worked on an article for publication in the Journal of Borderlands Studies. Our article, ‘Mental mapping as a method for studying borders and bordering in young people’s territorial identifications’ was published online by the journal in February this year.

The main questions which motivated us, as Human Geographers, were: How are borders and territorial identifications intertwined in young people’s spatial imaginations? How do young people engage in the social, cultural and mental construction of borders and the negotiation of territorial identities? How to use the mental mapping method to investigate these questions?

In the article, we state that identity processes related to borders have been well studied among adults, whilst the study of borders in young people’s territorial identification processes is only beginning to develop. Our aim was to contribute to filling this knowledge gap, because we believe that studying young people’s engagement with borders and their social, cultural and mental construction of borders (‘bordering’) has the potential to enrich the understanding of borders in general.

In our studies, mental mapping proved a suitable method to examine borders in young people’s territorial identification processes. Mental maps reflect both individual and collective world-views, and mental mapping can be used as a standalone method or combined with other methods which provide more explanatory power. In Chloe’s study, participants drew on a blank piece of paper two outline maps of Finland, one ‘before WWII’ and one ‘after’ (see fig. 2). The maps were an ‘ice breaker’ exercise for focus group discussions and, thus, could be supplemented with focus group transcripts and feedback forms collected after the focus groups. Virpi got participants to add drawings and text to a base map showing the south-east section of the Finnish-Russian border and borderland (see fig. 1). The maps served as the only research data.

Chloe’s study provided insight into the role and significance of a nation’s borders and shape in young people’s territorial identifications. It showed how young people perceive ‘Finland’ as an outlined territorial entity and relate to the changes to its borders and ‘geo-body’. The study also illustrated how the mental mapping method worked in combination with other methods. Virpi’s study foregrounded borderlands as central sites for exploring processes of bordering and the construction of national and other collective identities. Her study illustrates the possibilities and limitations that mental mapping as a standalone method has for examining territorial identifications in borderlands.

Our collaboration and the comparison of our two studies highlighted how the mental mapping method can be fruitfully used to study territorial identifications at different scales, and as part of different methodologies. We also showed in our article however, how the research methodology, including the mapping scale and the complementary data collection methods, determine what aspects of borders and bordering in young people’s territorial identifications can be discovered, and how profoundly identification processes can be studied with mental maps. Combining quantitative and qualitative analysis techniques in both studies led to an understanding that the young people had both socially shared and individual ways of relating to and mapping national borders and borderlands.

Kaisto, V. and Wells, C. (2020) ‘Mental Mapping as a Method for Studying Borders and Bordering in Young People’s Territorial Identifications’, Journal of Borderlands Studies. doi: https://doi.org/10.1080/08865655.2020.1719864

Other references:

Kaisto, V. and Brednikova, O. (2019) ‘Lakes, presidents and shopping on mental maps: children’s            perceptions of the Finnish – Russian border and the borderland’, Fennia, 197 (1), pp. 58–76.  doi: https://doi.org/10.11143/fennia.73208

Kaisto, V. and Wells C., (2018) ‘The mental mapping method and the spatial socialization of young          people’ , paper given at the 5th Annual BoMoCult /CultChange Conference, University of   Eastern Finland, Joensuu, Finland, 4-5 October 2018.

Maija Halosen väitös

Maija Halosen kasvokuva

Maija väitteli lokakuussa 2019. Tässä Maijan haastattelu.

The doctoral dissertation of M.Sc. Maija Halonen, entitled “Booming, busting – turning, surviving?: socio-economic evolution and resilience of a forested resource periphery in Finland” was examined at the Faculty of Social Sciences and Business Studies on 18 October 2019. The Opponent in the public examination was Associate Professor Linda Lundmark, University of Umeå, and the Custos was Professor Markku Tykkyläinen, University of Eastern Finland.

“In short, my doctoral thesis is about phases of transformation and adaptation in a resource-based community, more precisely in the town of Lieksa, North Karelia. I scrutinise, how this resource community has adapted to significant shocks over a time period of about 100 years. One aim, of course, was to make predictions for future development: what can we learn from Lieksa’s past”

Väitöskirjasi tarkastettiin 18.10.2019. Mikä on sen aihe pähkinänkuoressa?

”Ihan lyhykäisyydessään se kertoo luonnonvaraperusteisen resurssiyhdyskunnan muutos- ja sopeutumisvaiheista, eli miten Lieksa on sopeutunut jopa turbulenttisiin impulsseihin 1900-luvun taitteesta tähän päivään. Se pyrkii myös tekemään ennustuksia siitä, että mitä voisi kenties oppia tulevaan”.

Väitöskirjasi käsittelee Lieksan toimialojen kehitystä noin sadan vuoden aikavälillä. Mikä tekee Lieksasta mielenkiintoisen tutkimuskohteen?

”Lieksa on aika lailla tyyppiesimerkki luonnonvaraperustaisesta yhdyskunnasta, jossa on jossain vaiheessa ollut todella voimakas kasvuvaihe ja sitä seurannut laskuvaihe. Siellä on myös ollut eri tyyppisiä, jälkikäteen tulleita pienempiä kasvuvaiheita ja laskuvaiheita. Jos nyt puhutaan tällaisista käppyröistä ja käyristä niin Lieksa tavallaan jo niitä käppyröitäkin seuraamalla tekee aika mielenkiintoisia kerrostumia ja käännekohtia, joiden selittäminenkin on hyvin mielenkiintoista”.

Tutkimuksesi kohteena on Lieksa. Miten olet määritellyt tutkimuksessasi paikan käsitteen?

”Se on paikkana ihan muodollisesti aluepaikka, koska se on Suomessa oleva kunta. Se paikka on kuitenkin myös hyvin liikkuva käsite siinä mielessä, että se muuttuu, miten Lieksa on suhteessa muuhun maailmaan. Esimerkiksi se, että minkälaiseksi se paikan rooli muodostuu eri aikoina tässä suuremmassa kontekstissa, kuten Suomen kontekstissa. Miten se linkittyy esimerkiksi muihin resurssiperiferioihin ja markkinoihin? Se paikka on liikkuvainen siinä mielessä. Viime kädessä ne paikalliset ihmiset ovat niitä, jotka konstruoivat, eli rakentavat mielikuvaa siitä paikasta erilaisilla termeillä ja kuvailuilla siitä. Väitöskirjassani paikka määrittyy myös fyysisenä että sijainnillisena terminä. Se on hyvin monimerkityksellinen, joka muuttuu ajassa”.

Korostat väitöskirjassasi yhtenä havaintona, että paikkakuntien kehityskulkuihin eivät vaikuta pelkät paikkakunnan sisäiset tekijät. Kuinka nämä havainnot asemoituvat aikaisempiin aiheeseen liittyviin tutkimuksiin?

”Mielestäni tämä aika lailla jatkaa sitä restrukturaatiotutkimuksen perinnettä, ja se on nimellisestikin mukana. Täällä on ollut vahvasti lokaliteettitutkimusta, mutta se ei ole ollut termillisesti väitöskirjassa. Se kuitenkin menee mielestäni hyvin lähelle sitä, mitä aiemminkin on tehty. Katsotaan paikasta päin, ja tässäkin Lieksan tapauksessa katson, että mitä Lieksassa on tapahtunut ja sitten pyrin huomioimaan sitä, että mitä on ulkoisesti tapahtunut. Siinä mielessä se kiinnittyy siihen perinteeseen, että ei vain kaadeta jotain käsitettä ja oteta sellaisenaan käyttöön, vaan katsotaan paikasta päin ja miten se sopii siihen paikkaan”.

Jatkatko Lieksan parissa työskentelyä ja millä tavalla?

”Itse asiassa kyllä jatkan, olen saanut puolen vuoden kirjoitusapurahan. Tulevaisuuden suunnassa on erityisesti asukasnäkökulma, eli miten paikalliset asukkaat näkevät luonnonvarat, erityisesti siellä alueella missä on hyvin monikäyttöistä metsää, eli on suojelualuetta, talousmetsää, yksityistä maanomistusta, matkailua ja asumisen ympäristöä. Eli miten nämä paikalliset ihmiset arvottavat, ja myös keskustelevat niistä arkielämän pienistä konflikteista. Myös että, miten niitä ratkaistaan, kun on erilaiset arvot siellä arjessa läsnä”.

Haastattelija: Janne Sinerma janne.sinerma(at)uef.fi

Lisätietoja: maija.halonen(at)uef.fi

 

Ismo Björn 40 vuotta yliopistolla

Lue Ismon haastattelu.

Ismon kuva lierihatussa heijastettuna seinälle seminaarisalissa

Miten tuo 40 vuotta yliopistolla jakaantuu, kauanko olet ollut töissä, ja miten kauan opiskellut?

Minulla meni seitsemän vuotta valmistumiseen. Olisin valmistunut neljässä vuodessa, mutta sitten tajusin, miten kivaa opiskelu oli, ja yksi vuosi meni ihan vanhan päätalon kuppilassa istumiseen Jari Ehrnroothin, ”Pappi” Ratilaisen, joka on nyt jo edesmennyt, Risto Patrikaisen, Elina Pajulan ja Vesukka Puurosen ynnä muiden mielenkiintoisten kanssa. Siinä innostuksessa otin sitten myös sosiologian opinnot ohjelmaani. Minulla on sellainen laaja tutkinto, joka pitää sisällään kulttuuriantropologiaa, yhteiskuntapolitiikkaa, kirjallisuutta, etnologiaa, jota suoritin Jyväskylän yliopistoon ja tiedotusopin appro Tampereen yliopiston vaatimusten mukaisesti. Sitten oli Suomen historia pääaineena, ja yleisestä historiasta tein sivulavin.

Virkamiesharjoitteluun menin sitten lääninhallitukseen, ja siihen aikaanhan siellä olisi saanut heti töitä esimerkiksi alkoholitarkastajana, mutta tiesin, että virkamiesura ei minua olisi innostanut. Menin stipendiaatiksi Afrikka Instituuttiin, Upsalaan. Siihen aikaan kaikki Afrikan tutkijat kävivät siellä. Ei minusta Afrikan tutkijaa tullut kuitenkaan (haastattelijan huomautus: liekö noilta ajoilta peräisin Ismon poikkeuksellisen hyvä ruotsin kielen taito). Ensimmäinen artikkeli tuli gradusta ja opiskeluaikoina mukaan tuli muutenkin vahva kirjoittamisen kulttuuri. Alkoi sanomalehtikirjoittelu, ylioppilaskunnan hallituksessa olin mukana, ja toimintaan kuuluivat nämä niin sanotut erilaiset vaihtoehto-/pienlehdet, joihin opiskelukavereiden kanssa kirjoiteltiin. Sellaisia olivat mm. Aino, Pakanan huuto ja F´emakko.

Työnteko puolestaan alkoi siten, että ensin olin Helsingin yliopiston palkkalistoilla, Helsingin yliopiston Kansanrunouden laitoksella asutustoimintatutkimusta tekemässä tutkimusavustajana. Olisivat odottaneet, että olisin alkanut tehdä jatkotutkintoani sinne, mutta se ei kiinnostanut tarpeeksi. Niinä aikoina alkoi myös valjeta ristiriita yliopistoissa sen suhteen, että käytäntö ja puheet ovat eri asioita. Jotkut professorit teettivät paljon töitä ilman, että niistä olisi maksettu palkkaa, esim. seminaarien järjestämisiä odotettiin ilman korvausta. Tai esimerkiksi ensimmäinen ulkomaanmatka Siperiaan, vanhauskoisten seminaariin, niin ei kerrottu, että matkaa varten tulee itse hommata rahoitus. Sitten tämän asutustoimintatutkimuksen kautta tutustuin maaseutututkimusta tekeviin (Jukka) Oksaan, (Pertti) Rannikkoon, Keijo Kantaseen, (Seppo) Knuuttilaan ja Eero Vataseen.

Varsinainen ensimmäinen oma työ oli Suur-Ilomantsin historia, tuolloin 1980-luvun lopulla tulin töihin tutkimuslaitokselle. Tuossa työssä oli mukana saloheimolainen ajattelu, jossa kirjoitetaan maakuntahistoriaa ja eri kuntien historioita alueidentiteetin luomiseksi. Seppo Sivonen minut houkutteli mukaan tuohon hankkeeseen. Vaikka olin nuori, niin kuntien johtajillekin olin sitten sopiva henkilö tuota tutkimusta tekemään, koska minulla oli kokemusta haastattelujen tekemisestä. Tuohon aikaan minua kiinnosti ortodoksinen kirkko vanhauskoisuuden ja myös kirkkojen välisen rinnakkaiselon kautta. Silloin puhuttiin paljon mikrohistoriasta. Ajatuksena oli, että alkuperäisaineisto kertoo jotakin tutkimuskohteesta, ja toisaalta on sitten yhteiskunnallinen rakenne, siis lainsäädäntö ja yhteiskunnallinen tilanne, missä arkistoista esiin kaivetut asiat tapahtuvat. Yhteiskunnallinen tilanne ja lähteiden kautta esiin tuleva sitten yhdessä muodostavat sen käsityksen, mitä elämä on ollut. Tämä oli yritys katsoa paikallislähteiden kautta historiaa, ja siitä tuli minun, hieman pieleen mennyt lisuri.

Sitten Pertti Rannikko pyysi minua mukaan Elämisen taika taigalla hankkeeseen, koska arveli, että voisin tehdä myös muuta kuin perinteistä historian tutkimusta. Tutkimusryhmässä toimiminen oli minulle ensimmäinen kerta ja uutta, ja se tuli nimenomaan tämän Rannikon ryhmän kautta. Tässä ryhmässä oli mukana nohevia tutkijoita, mm. arvostettu kollega Ilkka Eisto, jonka ajattelu teki suuren vaikutuksen. Sitten toisaalla oli ensin opettajana ja sitten laitoksella kollegana Kaija Heikkinen, joka ajatteli asioista jotenkin toisin, ja hän sai minutkin katsomaan maailmaa eri tavoin, hän antoi jo kulttuurinantropologian kursseilla erilaisia, toisinaan kummallisilta tuntuneita kirjoja luettavaksi. Kaija oli mukana hyvin erilaisissa yhteiskunnallisissa keskusteluissa, joista kaikista en edes ymmärtänyt, mistä niissä lopulta oli kyse. Myöhemmin olen näihin keskusteluihin törmännyt ja tajunnut niiden merkityksen, ja voin sanoa, että olen oppinut teoreettiset klassikotkin ei-sosiologisessa kontekstissa ja viitekehyksessä vaan Kaijan esittelemän kulttuurisen viitekehyksen kautta.

Oletko ollut yliopistolla muualla töissä kuin KTL:llä?

En ymmärtääkseni ole kyllä ollut, tai eka työhuone mulla oli kemian laitoksen alakerrassa, jossa 1984/85 joulun aikaan litteroin haastatteluja.

Mikä nykymuotoisessa yliopistossa on parempaa kuin 40 vuoden takaisessa yliopistossa?

Jaa-a. No, omasta näkökulmastani ymmärrän yliopistoa nykyään paremmin, sen miten yliopisto toimii. Yliopiston raadollisuus, ja tavoitteet näkyvät selvemmin. Elämme aikaa, jossa säätyjen palautus on tapahtumassa yliopistoon, ja sen kyllä tyhmempikin näkee. Tässä ajassa eri työntekijäryhmien väliset erot selkiytyvät ja vahvistuvat, ja tämän kehityksen kyllä pystyy selvästi näkemään.

Mitä kaipaat, niiltä ajoilta, kun KTL sijaitsi fyysisesti Pielisjoen linnassa?

Erittäin vahvaa me-henkeä, yhteishenkeä. Rauhaa. Me-henki oli sellaista, jossa siivoojatkin olivat osa yhteisöä, tosin ovathan vielä nykyäänkin. Kokemus siitä, että linnasta käsin ei tarvinnut ottaa osaa yliopiston käytäväpolitiikkaan. Oltiin vahva ryhmä, jossa oli sellainen pakkomonitieteisyys. Rauha tehdä tutkimusta. Ja muuten, kun elät osana kaupunkia, tori, liikenne ja kaikki, olet keskellä kaikkea, keskellä maailmaa, joka on erilainen kuin tässä kampuksella.

Sieltä en sitten kaipaa epävarmuutta (haastattelijan huomautus: tuolloin Ismo työskenteli pätkätöissä). Se jatkuva huoli rahoituksesta, kalvava tunne rahan loppumisesta. Tuolloin alkoi myös se puhe ja kamppailu overheadien saamisesta yliopistolle, esim. kunnilta tulevasta rahasta, esim. kuntahistoriat, ja yliopistot halusivat oman osuutensa yleiskustannusosuuksina. Se epävarmuus siitä, onko itse väärällä tiellä, vai onko osa yliopistoa, tai miten. Kysymykset siitä, että jos toimi yliopiston ulkopuolisella rahalla, niin kuka maksaa puhelut jne.

Mikä on suomalaisen historian tutkimuksen tila tällä hetkellä?

Vaikea vastata suoraan. Ei ole olemassa yhtä yhtenäistä historian tutkimusta, on hajaannus, useita eri malleja ja kehityskulkuja. Osan historian tutkimuksen roolitus on mennyt vahvojen yksittäisten henkilöiden brändäykseksi, jonka alla sitten itseasiassa useat henkilöt tekevät tutkimusta. On valtakunnan historioitsijoita ja vaihtoehtohistoriankirjoittajia. Kaupallinen historian tutkimus on yksi suunta. Tilaushistorioiden mekanismeja säätelevät markkinat ja yrittäjyys, tekijöitä on pakotettu yrittäjyyteen. Se on eräänlaista pakkoyrittäjyyttä, jotta voisi ottaa tilaustöitä vastaan, niin laskutuksen on tapahduttava yritysten kautta. Akateemisella puolella taas puhdas historian tutkimus ei enää niinkään toimi, vaan historian tutkimus lähestyy muita tieteitä. Nykyään historiallinen jatkumo ja aika perspektiivi on mukana muussa tutkimuksessa. Toisaalta minua häiritsee vähän se, että kuten tuolla historian tutkimuksen päivilläkin näkee, niin joillakin historian tutkijoilla puuttuu yhteiskunnallinen näkemys.

Jos et olisi historian tutkija, mutta olisit kuitenkin tutkija, niin minkä alan tutkija olisit?

Hassu kysymys. Opiskeluaikojen mukaan etnologi. Tutkisin yhteiskuntaa etnologin silmin, yhteisötutkimuksen näkökulmasta, ei siis yhteiskuntapolitiikkaa, vaan yhteiskuntaa kulttuurin kautta. Teoretisointi ei kiinnostaisi. No maantiede voisi olla myös.

Miten työkaverit ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten myötä?

Eivät ole muuttuneet mitenkään. Ihan täsmälleen samaa porukkaa on ollut aina. Samanlaisia tyyppejä, samanlaisia hahmoja. On iloisia huipputyyppejä, on pyrkyreitä, jotka määrätietoisesti hakeutuvat virka-asemiin. Samanlaisia hahmoja on ollut aina ja on edelleen.

Jos saisit nostaa esiin yhden keskeisen henkilön, joka ei enää ole töissä KTL:llä, niin kenet haluaisit nostaa esiin – joku, joka on ollut sinulle henkilökohtaisesti tärkeä hahmo tai joka on mielestäsi ollut tärkeä hahmo KTL:n näkökulmasta.

Kaija Heikkinen. Kaijalla oli yksinkertaisia kysymyksiä, näki kokonaisuuksien läpi. Oli aina eri mieltä asioista. Oli hahmona järkevä ja kyseenalaistava, osasi ohjata ihmisiä, antaa neuvoja, ja käski ajattelemaan omilla aivoillaan. Toinen on Jukka Oksa. Jukka vei meidät nuoret maailmalle, sitä Kaija ei tehnyt, hän toimi muulla tavoin. Jukka esitteli meitä maailmalla ihmisille ja osasi ihmetellä meidän kanssa. Jukka Oksa oli myös ristiriitainen hahmo, häntä pidettiin vastarannan kiiskenä, koska oli vasemmistolainen, SKDL ja muuta, mutta hänhän on henkilönä hyvin rauhallinen, ystävällinen, rauhoitteli aina vähän samalla tavoin kuin nykyään Petri Kahila, että kyllä tämä tästä, ja kyllä tästä selvitään.

Mikä Karjalan tutkimuslaitoksella on parasta?

Täällä tehtävällä työllä on ollut ja on edelleen konkreettinen tavoite, ja lähtökohta on hyvä. Myös jatkuva työn uudelleen arviointi. Tutkimuslaitoksen elämästä voi katsoa, miten suomalainen yliopisto tai oikeastaan koko OECD alueen yliopistopolitiikka on muuttunut: alueesta, osaksi Euroopan Unionin rajatutkimusta. Täällä tehtävä tutkimus on osa kansainvälistä alueellisesti merkityksellistä tutkimusta. Karjalan tutkimuslaitoksella on alueen kautta aina tutkittu asioita, jotka on myöhemmin tajuttu osaksi normaalia arkea ja laajempia kokonaisuuksia. Hallinnolliset, kansainvälisen politiikan ja talouden muutokset normaalissa arjessa ovat olleet KTL:n tutkimuksen kohteina. Se on niin osuva kaikessa kliseisyydessään, että reunalta näkee tarkemmin. Ei ole tutkittu lähiöitä, mutta eurooppalaista maaseutualuetta ja haja-asutusalueen arkea on tuotu päättäjien tietoon. 1970-luvun alussa oli päivähoidon vaikutus arkeen, tasa-arvo ja niiden vaikutus ihmisten arkeen. Näitä ei tulisi esiin ilman Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusta, ja se sama tehtävä on edelleen, ja edelleen tutkitaan näitä samoja asioita. Tällainen hajautettu, moninäkökulmainen tutkimus syventää ja monipuolistaa tutkimusta, koko tutkimuskenttää, ja luo uusia teoreettisia lähtökohtia ja vie tiedettä eteenpäin.

Kenelle haluaisit lähettää terveisiä?

Hyvä kysymys. Tiedepoliittinen kysymys. Ketkä ovat tämän Newsletterin lukijoita? Omalla kohdalla en lähetä terveisiä kollegoille tai lukijoille, vaan Puurosen Vesalle.

Haastattelija Pirjo Pöllänen, pirjo.pollanen(at)uef.fi