Harjunhuippututkimusta

Kirjoittaja: Ismo Björn

Tyypillinen harju metsässä
Tyypillinen harju Järvi-Suomessa, Wikimedia, CC BY-SA 4.0

Karjalan tutkimuslaitoksen kyljessä ja osin osana sitä toimi vuosikaudet valtakunnallinen harjututkimus. Se sai alkunsa jo 1972, Joensuun yliopiston kohdalla 1978 ja Karjalan tutkimuslaitoksella konkreettisesti keväällä 1985, jolloin dosentti Osmo Kontturille osoitettiin tilat Pielisjoen linnan kellarista ylioppilaskunnan aiemmin hallinnoimasta huoneesta. Harjututkimusta ei laitoksella sijoitettu mihinkään osastoon, vaan se oli oma vastuualueensa. Harjututkimuksen johtaja Osmo Kontturi halusi Karjalan tutkimuslaitokselle perustettavaksi laajemman soveltavan maantieteen ja maisemaekologian tutkimusyksikön, jonka päätehtävä olisi alkuvaiheessa harjumaiseman tilan seurannan ohella suo- ja vesimaiseman suunnittelu ja organisointi. Karjalan tutkimuslaitoksen johtoportaan mukaan edellytyksiä ei tällaiselle yksikölle ollut, mutta jos aihepiiriin toteutettavaa tutkimusta toteutettaisiin esimerkiksi Suomen Akatemian rahoituksella, niin se luvattiin sijoittaa ekologian jaostoon.

Harjututkimuksessa tehtiin nimensä mukaisesti Suomen harjuja koskevaa tutkimusta ja laadittiin harjuja koskeva tietorekisteri. Harjututkimus herätti kovaa keskustelua niin yhteiskunnan eri sektoreilla, tieteen sisällä kuin totta kai Karjalan tutkimuslaitoksella. Projekti oli tuottelias, se julkaisi 136 erilaista tuotetta: tieteelliseksi laskettuja julkaisuja, esitelmiä, raportteja ja puheenvuoroja. Määrä oli suuri, mutta harjututkimuksesta 27.1.1988 lausunnon antaneen professori Toive Aartolahden mukaan niiden sisältö oli paljolti samaa, ainoastaan yhteydet ja muodot vaihtelivat. Harjuraportit olivat ulkoisesti kauniita, mutta niiden tieteellinen anti oli pinnallista, kevyttä ja niukkaa. Projekti esiintyi aktiivisesti ulos, mutta tutkimuksissa jäätiin matalalle kuvailevalle tasolle, eikä uusia geomorfologisia tai geologisia tuloksia saatu. Lähinnä harjututkimuksessa yhdistettiin paikallista tietoa uuteen suomalaiseen tutkimustietoon. Uutta tutkimusmenetelmääkään ei luotu. Geologisen tutkimustiedon vajavaisuuden vuoksi geologitkaan eivät tuloksia arvostaneet, lausui arviossaan maaperägeologian apulaisprofessori Gunnar Glűckert.  Myös laitoksen johtaja, professori Heikki Kirkinen antoi oman arvionsa. Hänen mukaansa harjututkimushanke oli kymmenen vuoden ajan suorittanut aineiston hankintaa, harjujen peruskartoitusta ja esitutkimuksen luontoista tutkimusta. Harjututkimukseen oli käytetty runsaasti varoja (päärahoittajia olivat ensin Suomen Akatemia ja sitten sisäasiainministeriö ja ympäristöministeriö), mutta tutkimus oli hajonnut monille sivualoille, eikä siinä kyetty tekemään tieteellistä tuotosta. Loppulausuma oli tyly: tutkimusta oli tehty kauan, julkaisuja oli kyllä tehty, mutta todelliset tieteelliset tulokset olivat jääneet syntymättä.

Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta päätti talvella 1989, että valtakunnallisen harjututkimuksen sijoittamiselle Karjalan tutkimuslaitokselle ei ollut enää edellytyksiä. Kerätty aineisto oli sinällään merkittävä, joten aineisto ehdotettiin annettavaksi ympäristöhallinnolle. Harjututkimus päättyi lopullisesti maaliskuun lopussa 1990 toimittuaan lähes kaksi vuosikymmentä.

Young people’s take on peripheral regions’ development

By Alicja Fajfer

The Prospects in Peripheries project (PIP) takes on the ambitious task of ‘rebranding’ peripheries from marginalized regions to places of local success. One of the challenges faced by peripheral regions is the loss of young residents. Can we do anything to make life in remote rural regions more attractive for youth? To find the answer, PIP researchers talked with residents from peripheral regions about their hopes. Many interviewed residents shared the desire that more people should move to their region.

School buses in front of a school in the centre of Lieksa
Lieksa is a large municipality so many children commute to school

Union of urban and rural

For young people from North Karelian Lieksa having more neighbours meant an improved prospect to find like-minded friends. But this was not the only benefit. While fond of their hometown, these young people longed for an abundance of choice, in addition to peer acceptance. Many young Lieksans chose larger cities because they valued education opportunities. Places like Lieksa may provide ‘just enough’ services, but young people find inspiration in the novelties and diversity of city life. Shopping and nightlife are certainly alluring, but not every young person sees the city as superior. Also, not every young person wants to choose between a vibrant shopping street and a quiet forest path. Nevertheless, choosing one often means giving up on the other. While this may be a useful clue for those in charge of rural development, an important question remains: do young people want the impossible?

Peripheral Renaissance ?

The example of Finland shows that peripheral regions can be alluring. Professor Hilkka Vihinen from the LUKE Institute dispels the myth that the countryside is emptying out. In fact, many Finns move back and forth between urban and rural places. This shows that mobility is an important part of life, and one can have several homes at the same time. During the Covid-19 pandemic escape to the countryside became an even more attractive option, which is also visible in Lieksa. The local newspaper Lieksan Lehti reported* optimistic statistics – in the first half of 2020 the number of people moving to Lieksa exceeded the number of those who were leaving.

Image of a dirt road and a road sign that reads 'Lieksa'
Remote but beautiful – Some people need exactly this kind of place

In summary, young people’s hope for growing communities seems to be fulfilling. Now is the time to think of smart solutions to use this new potential. What we can learn from the Finnish example is that population mobility is not necessarily a threat. Peripheral regions cannot be saved if young people see a door shut in their face. Mobility lets people combine the best parts of urban and rural lifestyle and learn to appreciate them. Although young people may want to move out from their hometowns, they often speak kindly about them. This sympathy could be translated into stronger place attachment for the future. A local resident described their fondness of Lieksa as a mindset. This means that there are individuals for whom remote rural areas have great value. Peripheral regions face many challenges, but there is still hope that they may be successfully dealt with.

* Issue 66/2020, p. 11

Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Pielisjoenlinna
Pielisjoen linna (public domain)

Karjalan tutkimuslaitoksen alkio sijaitsi syksyllä 1970 Joensuun korkeakoulun päärakennukseksi muutetussa Itä-Suomen seminaarin rakennuksessa, jossa tutkimuslaitoksen muodosti entinen terveyssisaren vastaanottohuone. Varsinaiseksi sijaintipaikaksi olivat ehdolla Joensuun lyseon rakennus, josta tutkimuslaitos olisi saanut 3 000 neliötä ja Pielisjoen linna, josta korkeakoululla oli tarjota runsaasti käyttötilaa. Sinne sijoitettiin korkeakoulun (SITRAn) tietokoneen pääteasema, sieltä sai toimitilat ylioppilaskunta ja myös tutkimuslaitos, jolle osoitettiin kolmannen kerroksen etelä- ja länsisivun kolme kadunpuoleista huonetta: nurkkahuone, välihuone ja toimisto. Kellarikerroksen kaksi kulmahuonetta, entinen halkovarasto ja työhuoneet luovutettiin Pohjois-Karjalan luonnonystävien käyttöön. Pielisjoen linnassa työskentelivät tähän aikaan muun muassa korkeakoulun rakentamista suunnittelevat arkkitehdit, kuten suunnittelusihteerin nimikkeellä työskennellyt Arja Hakala. Tutkimuslaitos muutti Pielisjoen linnaan sen sisätilaremontin valmistuttua syksyllä 1971.  Remontissa huoneiden lattiat peitettiin sinisillä linolaatoilla, ikkunan puitteet maalattiin punaisiksi ja ovet sinisiksi. Muut sisäpinnat maalattiin. Pielisjoen linnan ulkomaalaus tehtiin 1974. Laitos laajeni yläkerran länsisivulle, jonne saatiin työhuoneiden ohella kirjasto.

Laitoksen ensimmäisen työntekijän Veijo Saloheimon tehtäviin kuului laitoksen toiminnan suunnittelun ohella Pohjois-Karjalan 1600-luvun historiaa koskevien lähteiden kerääminen ja asutusmuotojen tutkiminen. Laitoksen sihteerin virkaan valittiin Tuula Nylander, josta tuli siis laitokselle järjestyksessä toinen työntekijä. Laitoksen seuraava tutkijavirka oli nimikkeellä tutkija, viran alana kansankulttuuri, erityisesti perinnetieteellinen tutkimus. Tähän virkaan valittiin Pekka Laaksonen, jonka kiinnostuksen kohteina olivat kansanrunojen ohella muun muassa romanimusiikki ja jätkäkulttuuri. Laaksonen oli tieteen popularisoija ja mukana useissa tv-tuotannoissa, jotka omalta osaltaan tekivät laitosta tunnetuksi.  Pekka Laaksonen toimi myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston johtajana, ja sekä hänestä itsestään että hänen kontakteistaan oli hyötyä tutkimuslaitoksen toiminnalle. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön rahoituksen turvin laitokselle palkattiin kolmanneksi tutkijaksi kielentutkija Tauno Hirvonen, joka tutki Ilomantsin Mutalahden karjalaismurteen savolaistumista.

Yhteiskuntatieteellinen ja luonnontieteellinen tutkimus saivat alkunsa 1972. Yhteiskuntatieteen virkoihin valittiin Jukka Oksa ja Ilkka Alanen. Luonnontieteen puolen pioneerit olivat Jouko Meriläinen ja Pertti Huttunen. Ensimmäinen luonnontieteellinen hanke oli Pohjois-Karjalan suurten selkävesien taloudellinen hyväksikäyttö, jonka nuoremman tutkijan nimikkeellä aloittanut, mutta 1973 vanhemmaksi tutkijaksi nimitetty Meriläinen aloitti yhdessä kalabiologi Kyösti Mäkisen kanssa. Luonnontieteilijöistä osa sijoitettiin entiseen Oma-Avun varastorakennukseen, jossa toimivat myös korkeakoulun kemian ja biotieteiden laboratoriot.

Pielisjoen linna oli 1977 jo melkein kokonaan tutkijoiden käytössä. Veijo Saloheimon suuren kulmahuoneen vierellä kaupunkiin päin kolmannessa kerroksessa olevan huoneen jakoivat Kyösti Pulliainen ja Heikki Eskelinen. Sitten tuli Markku Tykkyläisen, Pauli Karjalaisen ja Pekka Pietiäisen ryhmähuone. Toisessa kaupunginpuoleisessa kulmahuoneessa olivat Anne-Leena Siikala ja Jukka Siikala, heidän vierellään Katriina Petrisalo ja sitten Martti Suorsa. Asemanpuoleisessa isossa kulmahuoneessa olivat Pirkkoliisa Ahponen, Matti Taponen ja tutkimusapulaiset. Keittiö eli taukotupa oli aseman suuntaan rakennuksen keskellä. Ilosaareen päin olevan kulmahuoneen jakoivat Barbara ja J.-P. Roos. Ilosaareen päin keskellä oli Tuula Nylanderin ja Maini Oinosen toimistohuone. Sen ja Veijo Saloheimon huoneen välissä työskenteli vielä Jorma Tahvanainen. Toisessa kerroksessa kaupungin ja Ilosaaren suunnan kulmahuone kului Pertti Rannikolle ja Ilkka Alaselle. Sen vieressä tekivät töitään Jukka Oksa, Pentti Sinisalo ja M.-L. Hirvonen. Toinen kulma oli kokonaisuudessaan kanavanvartijan asuntona, johon kuului keittiö, makuuhuone ja olohuone. Sirkkalaan päin oleva pikkuhuone oli Pertti Huttusen ja sen viereinen suurempi kulmahuone Jouko Meriläisen. Sitten tulivat aseman suuntaan kirjasto, Markku Viljasen huone, Raimo Latjan huone ja Raimo Riikosen ja tutkimusapulaisten kulmahuone. Ilosaareen päin keskellä oli laboratorio ja sen vieressä Martti Siisiäisen ja tutkimusapulaisen huone. Alakerrassa kaupunginpuolen päätyovesta tullessa oikealla oli varasto/työpaja, sitten ylioppilaskunta ja Leena Alasen ja Marja Järvelä-Hartikaisen työhuone. Kulmahuone oli tyhjä. Tätä vastapäätä käytävän toisella puolen oli siviilipalvelusmiesten majoitustila, sitten pesuhuone ja sauna, jonka jälkeen tuli vielä tarkemmin määrittelemätöntä kalustettua neuvottelutilaa.

Tutkimuslaitoksen henkilöstö kasvoi nopeasti ulkopuolisen rahoituksen kasvun myötä. Laitoksen suojissa työskenteli jo 1970-luvulla ajoittain yli neljäkymmentä henkilöä. Monet hankkeet olivat lyhytaikaisia, ja koska osa hankkeista toteutettiin kokonaan laitoksen ulkopuolella, on henkilöstön kokonaismäärää hankala tarkoin määritellä. Projektitutkijoiden määrä vaihteli normaalivuosina viidentoista ja kahdenkymmenen tutkijan välillä 1970-luvun vaihtuessa 1980-lukuun.

 

Projektirahoilla laitoksella työskentelevät 1980

                                                      nimike/hanke   ja   rahoittaja

 

Pirkkoliisa Ahponen – tutk.apul./Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Marja Järvelä-Hartikainen – tutkija/Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Markku Tykkyläinen – tutk.ass./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Pauli Karjalainen – tutk.apul./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Martti Suorsa – tutkija/Pienen alueen aluetalouden kasvumalli
– Yrjö Jahnsonin säätiö

Maarit Hult – päivähoidon henkilöstön opetus-
suunnitelma toimikunnan sihteeri              – Opetusministeriö

Asko Suikkanen – Pohjois-Karjala toimikunnan sihteeri
– Valtioneuvoston kanslia

Liisa Ryyppö – tutkija/Kontiolahden historia – Kontiolahden kunta

Kari Niskala – tutk.apul./Savon historia – Savon Säätiö

Leena Tuomi – tutk.apul. /asiakirjajulkaisutyö – V. Saloheimo/stipendi

Jouni Ahponen – tutk.apul./Suur-Liperin historia
– Suur-Liperin historiatoimikunta

Katriina Petrisalo – tutkija/kulttuurien vertaileva tutkimus – eri säätiöt

Pertti Koistinen – tutkija/työvoimapol. tutkimus – Työvoimaministeriö

 

Kirjastotyöntekijät

Mirja Juntunen   –   kanslisti/laitoskirjasto   –   virastotyöntekijä

Kalle Reinikainen   –   amanuenssi/P-K luonnonvarat   –   virastotyöntekijä

 

Karjalan tutkimuslaitoksen vaikutus suomalaiseen (yhteiskuntatieteelliseen) tutkimukseen

Yhteiskuntatieteilijä, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistossa akateemisen sivistyksensä opit saanut katsoo tätä listaa vaikuttuneena. Lista henkii suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen sielua ja on täynnä tutkimuksen suurnimiä. Suomalaisen työelämä tutkimuksen ruumiillistuma Pertti Koistinen on pitkään ollut osa tutkimuslaitoksen syvää ydintä, myös toimiessaan professorina Tampereen yliopistossa. Hänen vaikutuksensa työelämätutkimuksen ja sosiaalipolitiikan käsitteelliseen ja metodologiseen kehittämiseen on ollut merkittävä. Vaikuttava on myös Lapin yliopiston professoriksi siirtyneen Asko Suikkasen panos niin työelämätutkimuksen edelläkävijänä kuin hyvinvointivaltion puolestapuhujana. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Marja Järvelää voitaneen pitää elämäntapatutkimuksen ja laaja-alaisen yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen edelläkävijänä. Humanistisen maantieteen uranuurtaja Pauli Tapani Karjalainen päätyi professoriksi Oulun yliopistoon. Hänen nimeensä vannoo useampi suomalainen maantieteilijäsukupolvi.

Karjalan tutkimuslaitokselle ja Joensuuhun kotiuduttiin myös niin, että joidenkin professoreiksi edenneiden tie suuntasi linnasta ainoastaan Yliopistokadun varteen. Markku Tykkyläisestä tuli laaja-alainen maaseutututkimuksen professori. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Pirkkoliisa Ahposta voidaan kiistatta pitää puolestaan yhteiskuntapolitiikan moniottelijana. Ahposen erikoistumisala on kulttuuripolitiikka, mutta hänen laaja-alainen yhteiskuntarakenteiden ja yksilöiden arjen rakenteiden ymmärryksensä tekee hänestä poikkeuksellisen avarakatseisen yhteiskuntatieteilijän, jonka kannustava ja inhimillinen ohjaus ja aito läsnäolo on vaikuttanut monien hänen opiskelijoidensa uravalintoihin. Muista listan nimistä matkailuntutkijat tunnistavat välittömästi Katriina Pertisalon ja sadat kontiolahtelaiset entisen historianopettajansa Liisa Ryypön, suomalaisen kotiseutuliikkeen voimahahmon, nykyisen KKES hallintoneuvoston puheenjohtajan.

 

Summa summarum

Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitosta on pidetty hyvänä paikkana tehdä tutkimusta ja työtä. Aina on myös työskennelty projekteissa ja projektiluonteisissa töissä. Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitokselta on siirrytty muualle professuureihin tai muihin merkittäviin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Pielisjoen linnan ja myöhemmin Auroran B-rapun seinien sisäpuolella on toiminut pesäpaikka, josta on ollut hyvä ponnistaa. Laitoksen olemus on vuodesta 1980 muuttunut. Tutkimuslaitos ei tänään toimi enää pelkästään tutkijoiden kasvualustana, vaan laitoksen itsensä kasvaessa siitä on muodostunut akateemiset mitat täyttävä tutkimuslaitos. Professuuria ei enää tarvitse lähteä laitoksen ulkopuolelta hakemaan, vaan professoriksi on mahdollista edetä Auroran B-rapun seinien sisällä.

Paikallista historiaa puoli vuosisataa

Kirjoittaja: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos)

luku: 50
Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Karjalan tutkimuslaitos tarjosi alkuvuosista saakka muutaman laitosharjoittelupaikan. Kulttuurintutkijoita osallistui kenttätöihin, mutta historianopiskelijat keräsivät lähdeaineistonsa erilaisista arkistoista ja laitokselle hankituilta mikrofilmeiltä. Paikallishistorian kirjoittamista pidettiin havainnollisuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi erinomaisena jatkokoulutuksena tuleville historianopettajille. Laitos tuki näin aluettaan tarjoamalla asiantuntemustaan ja koulutettuja kirjoittajia erilaisiin historiahankkeisiin. Laitoksen toiminnassa paikallishistorian kirjoittaminen (maakunta-, pitäjä- ja kuntahistoriat) on ollut pitkäaikaisinta ja ulospäin, etenkin omalle alueelleen näkyvää toimintaa. Erilaiset kunta- ja aluehistoriat ovat kuuluneet tutkimuslaitoksen ohjelmaan koko Karjalan tutkimuslaitoksen olemassaoloajan. Savon ja Pohjois-Karjalan maakuntahistorioiden ohella Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusohjelmaan ovat sisältyneet lukuisat Pohjois-Karjalan ja Savon kuntien, seurakuntien, liikelaitosten ja erilaisten järjestöjen historiat aivan kuten laitosta perustettaessa suunniteltiin.

Karjalan tutkimuslaitoksen perinteet Pohjois-Karjalan maakuntahistorian eri osien (II ja III Veijo Saloheimo, IV Kimmo Katajala (toim.) ja V Ismo Björn (toim.) ja alueen kuntien paikallishistorioiden kirjoittamiseksi voidaan jäljittää Kauko Pirisen puheenvuoroon Pohjois-Karjalan maakuntaseminaarissa maaliskuussa 1966. Pirinen painotti tutkimusten popularisointia. Maakunnan menneisyys oli saatava kansan käsiin, joka oli saatava tuntemaan itsensä pohjoiskarjalaiseksi. Samaa ajatusta painotti hänen oppilaansa Veijo Saloheimo. Pohjois-Karjalaan oli kirjoitettava oma maakuntahistoria ja pitäjähistoriat. Pirinen kiinnitti historiankirjoituksen Joensuun korkeakoulun opettajankoulutukseen. Pirisen mukaan yliopistollinen opetus, myös opettajien valmistukseen tähtäävä, vaati rinnalleen tutkimusta. Samassa puheenvuorossa Pirinen ajoi myös maakunta-arkistoa Joensuuhun. Se tukisi historiantutkimuksen ohella myös yhteiskunnallista tutkimusta. Sodan uhkaa ei enää 1960-luvulla ollut, joten maakunta-arkisto voitiin sijoittaa hänen mukaansa Neuvostoliitosta huolta kantamatta jo näin lähelle rajaa. Maakunta-arkiston saaminen oli vastaavasti nähty tärkeänä myös Jyväskylän ja Oulun yliopistojen historian laitoksilla tutkimuksen, opetuksen ja alueidentiteetin kannalta.

Pirisen ajatukset entisten suurpitäjien historiankirjoittamisesta toteutuivat Suur-Liperin (Maija-Liisa Tuomi), Vanhan Tohmajärven (Jaana Juvonen) ja Suur-Ilomantsin (Ismo Björn) historioiden kohdalla. Suurpitäjistä itsenäistyneet kunnat saivat nekin omat kuntahistoriansa, Tutkimuslaitoksen suojissa tai valvonnan alla on tutkittu ja kirjoitettu lähes kaikkien pohjoiskarjalaisten kuntien historiat: Eno (Ismo Björn), Ilomantsi (Ismo Björn), Joensuu (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Kontiolahti (Liisa Ryyppö), Liperi (Pekka Pakarinen), Nurmes (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Outokumpu (Ismo Björn), Polvijärvi (Maija-Liisa Tuomi), Tuupovaara (Ismo Björn) ja Valtimo (Ismo Björn).

Historiankirjoitusta tehtiin Saloheimon aikana myös virkatyönä, mutta sittemmin enimmäkseen ulkopuolisen, kuntien ja seurakuntien, säätiöiden ja myös liikelaitosten ja muiden rahoittajien turvin. Alkujaan historiat olivat selkeä osa laitoksen toimintaa ja työtä. Vähitellen yliopisto ja laitos halusivat kirjoitustyöstä myös rahallisen tai rahassa laskettavissa olevan siivunsa. Tämä johti erilaisten yhteistyösopimusten solmimiseen. Käytännössä yliopisto tuli kuhunkin hankkeeseen mukaan tarjoamalla kirjoittajalle työpisteen. Kirjoittaja puolestaan oli projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksen henkilökuntaa, opetti ja kirjoitti laitoksen nimissä sekä osallistui normaaliin laitostyöhön. Alueellisen sidoksen kannalta historiantutkijoilla on ollut merkittävä, mutta toisinaan piiloon jäänyt tehtävä. Tutkijoilta on kysytty apua, neuvoja ja ohjeita, heitä on pyydetty puhujiksi ja asiantuntijoiksi. Yhteydet paikalliseen talouselämään ovat muodostuneet vahvoiksi muun muassa erilaisten liike-elämää ja liikemiessukuja koskevien historiakirjoitusten ja asiantuntijatehtävien kautta.

Historian projektitutkijoiden rahoitus on aina poikennut hieman muista tutkijoista, sillä historian kohdalla rahoitus on tullut selkeinä toimeksiantoina ja konkreettisina tavoitteina kirjasta. Historiantutkija on päässyt suunnittelemaan kirjan kuvituksen ja koko ulkoasun. Projektitutkijan kohdalla on aina kysymys myös toimeentulosta. Omat tieteelliset tavoitteet on toisinaan ollut pakko jättää sivuun, kun toimeentulo on kiinni ulkopuolisesta rahoituksesta ja tilaajan toiveista. Ammattitaitoinen historiankirjoittaja muuntaa Jukka Kokkosen ja Jenni Merovuon tavoin itsensä 1700-luvun rajahistorian asiantuntijasta hetkessä 1900-luvun lapsisotilaiden tutkijaksi tai 2000-luvun liikelaitostutkijaksi, tai Alina Kuusiston lailla Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden tutkimuksesta Nurmeksen maatalouden uudistukseen. Jukka Kokkonen on kirjoittanut varsinaisena akateemisena tutkimustyönään Ruotsin ja Venäjän suhteista, mutta tehnyt samaan aikaan useita tieteelliset mitat täyttäviä tilaushistorioita ja muun muassa sukuselvityksiä. Kokkosen kaksiosainen Salmi ja salmilaiset -historiateos (2015, 2019) oli jo ulkoisesti varsin näyttävä meriitti niin tekijälleen kuin koko laitokselle. Kokkosen uusin kirja Rajan rauha – itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809 ilmestyy joulukuussa 2020. Historiantutkijoiden laajat monografiat vaativat vuosikausien työn, mutta ne ovat yliopiston keskeisen rajaan ja laaja-alaiseen Venäjä-osaamiseen liittyvän vahvuusalan ytimessä.

Karjalan tutkimuslaitoksen alue- ja paikallishistorian tutkijat verkostoituvat 2020 omaksi tutkimusryhmäkseen, joka ilmoitti tekevänsä yhteistyötä Itä-Suomen ja Karjalan (raja-) alueelle kytkeytyvien historiahankkeiden parissa tutkijoina, toimittajina ja asiantuntijoina monissa alueen, maakunnan, kuntien, kylien sekä instituutioiden, kuten koulujen ja yritysten, historiaan liittyvissä projekteissa joko itsenäisinä tutkijoina tai työryhmän osana. Historiantutkijat käyvät ”saloheimolaisina” puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa, kirjoittaen blogeja ja kolumneja sekä tarjoten asiantuntemustaan historiaan liittyvissä kysymyksissä. Samalla he toteuttavat yhtä yliopiston keskeistä tehtävää osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun kriittisinä historian kautta asioita lähestyvinä kooteeälläläisinä.

Halkomessu eli -holismin jäljillä

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto) ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Siinä se oli. En ollut sitä mitenkään umpikorvessa kuljeskellessani etsinyt, mutta olihan löytö: halkoholistin pesä.  Kokonaisuudessaan täydellinen. Koko, malli, tarkkuus, kaikkineen sopusuhtainen, ja syrjässä katseilta, kaukana asutuksesta, lähellä metsäautotien silmukkaa. Jokainen halko oli täsmämittainen, jokainen erillinen pino tasakorkuinen, kattopelleillä suojattu ja viivasuora. Holistia itseään ei tietenkään näkynyt, ei hän olisi tahtonut nähdyksi tullakaan, ja pesänsä hän oli kauas ihmisasutuksesta rakentanut.

Tarpeet oli koottu lähialueelta, se selvisi ympäristöä tutkimalla. Kovin kauas ei tarvinnut metsäautotietä kävellä, kun vastaan tuli hakkuuaukio. Ja sieltäpä oli halkoholisti puunsa koonnut, pätkinyt, halkonut ja taiten pinoihinsa latonut. Voi vain kuvitella sitä hartautta, jolla tämä kaikki oli tehty. Jos ihminen voi joskus koskettaa pyhää, niin sen voi kuvitella tässä tapahtuneen. Pyhä on ollut konkreettisesti läsnä.

Huolellisesti suojattuja, suoria halkopinoja metsässä

Halkopino on suomalaisen miehen alttari ja sen rakentaminen on kokonainen messu. Moottorisahan ääni sen musiikki, savu suitsuke ja bensiini voiteleva vesi. Ja kaiken keskiössä on viime kädessä kirves, oikeanlainen, omaan käteen sopiva – kahva ehkä oman metsän tuotosta, mutta oma kirves ja sen oikein teroitettu terä on työn tekemisen tärkein väline. Kyllä maailmaan kirveitä mahtuu, mutta kaikki kirveet eivät yhtä hyvin toimi. Terän teroitus on tarkkaa puuhaa, samalla tavalla kuin jääkiekkoilijan luistimen terän teroitus, jokaisen terässä on oma kulmansa ja terävyysaste.

Halkoholisti tekee pinonsa yksin, ja yksin hän on omine ajatuksineen. Vaan halkoessa lähtee ajatus laukalle. Yksin puurtaessa voi omiaan pohtia, vaikka ääneen maalimaa kummastella. Ihan rauhassa. Metsästysaikaan omat ajatukset saattavat keskeytyä ajokoiran haukkuun tai hanhiauran ylilentoon. Halkopinon teko on konkreettista työtä, jossa työn jälki näkyy. Pinon pituus kertoo, kuinka työ etenee, mutta kukaan ei ole pinon pituutta arvioimassa, ei siitä pisteyttämässä, ja vaikka naapuri ohimennen pinoista jotain mainitsisikin, niin oman tietämättömyytensä ja epävarmuutensa siinä vain osoittaisi: oikea halkoholisti antaa arvoa jokaisen omannäköiselle pinolle.

vähemmän suorareunainen halkopino metsässä

Halkoholistin työ, halkopinot, on tehty työtä itseään kunnioittaen ja hartaudella, ilolla työhön keskittyen. Ehkä sen pinon voi kaverilleen näyttää, sille samanuskovaiselle, voimakkaan herätyksen kokeneelle mutta vaivihkaa, ilman varsinaista esittelyä. Ei pinoja julkisesti esitellä. Mieluummin ne vaan ovat. Ja yksinhän on lopulta ihminen uskonsa kanssa. Ne teiden varsien, julkipihojen ja sanomalehtien esittämät halkolatomukset eivät oikeauskoista hetkauta. Hymähdyksiä kuuluu eri puolilta maata, kun Maaseudun Tulevaisuus esittelee kauneimmat tai erikoisimmat pinot. Pah, irtoaa suusta, kun Lievestuoreen kohdalla näkyy tienvarrella pino, jossa koristeena vessanpönttö. Höh ja häh, ihmettelee halkoholisti Uukuniemellä taloksi rakennetun pinon äärellä. Kyllähän sellaisen saa tehdä, mutta pitääkö se muille näyttää, äimistelee halkoholisti.

asumuksen muotoinen halkopino

Halkoholismi ei ole sairaus, mutta se on perinnöllinen ja ikiaikainen. Ennen oli huolehdittava, että puuta olisi tulevalle leskelle kolmeksi talveksi, ja siitä on kiinnipito. Nykyään pitää tietotaitoa halon olemuksesta ja syvimmästä ytimestä siirtää nuoremmille sukupolville opettamalla ja neuvomalla, nuo nuoremmat halkoholistit kun usein asuvat kaupungeissa tai maaseututaajamissa, niin ”halko on maaseutu” -ajatus ei enää luonnostaan siirry seuraaville sukupolville. Halkoholismia periytetään niille läheisille ja tärkeille nuoremmille: lapsille ja lapsenlapsille, ja toivotaan, että ladonnan lumo uppoaa halko kerrallaan.

 

Halkopino on -holistin alttari

Metsällä ja sieltä korjattavalla puulla on Suomessa ollut eri aikoina erilaisia merkityksiä. Halkoholistin elämässä metsä ja puu konkretisoituvat pinottavina (koivu)halkoina. Mutta kuka on halkokolisti? Halkoholisti voi olla suurten ikäluokkien edustaja, jonka elämä kulminoituu metsän ympärille – polttopuut ja niistä saatava materiaalinen hyöty on halkoholistin elämän keskipiste. Vaan eipä, halkoholisti voi olla myös se naapurihuoneessa työtään tekevä, konettaan näpyttävä työkaveri. Iästä ei ole kysymys, vaikka halkoholismi puhkeaa monen kohdalla vasta viisissäkymmenissä. Halkoholismi on vahvasti sukupuolittunut ilmiö: miettimällä saa miettiä, mistä löytyy naispuolinen halkoholisti, mutta kyllä heitä on. Naishalkoholistit ovat vahvasti maaseutuun kiinnittyneitä usein miespuolisia kollegoitaan nuorempia maaseudun kehittäjiä ja maaseuduntajun omaavia tarmokkaita puuhanaisia.

Halkoholisti kokoaa polttopuut säntillisiin pinoihin, toinen toistaan tasaisemmin – onhan luonnollista, että alttarista halutaan tehdä mahdollisimman esteettinen, mutta sellainen käytännöllisen ja pröystäilemättömän esteettinen. Halkoholistit, ne kaikkein puhdasoppisimat, eivät ole uusheränneitä, he ovat kasvaneet metsässä, metsästä ja metsälle isiensä ja edeltäjiensä jäljissä ja oppia ottaen. Halko on aina ollut osa näiden halkoholistien elämää ja elämänmenoa, arkea, jossa keskeistä on toistettavat rutiinit. Halonteko on metsässä, metsästä ja metsälle elettävää arkea.

Oikeauskoiseen halkoholismiin kuuluu metsän antimien täysimääräinen hyötykäyttö, ei sen poltettavan puun tarvitse aina priimaa koivua olla, oma sauna lämpenee yhtä usein männyn oksilla kuin koivuhaloilla. Yhden koulukunnan mukaan kuivista männyn oksista saa kuulemma ne kipakimmat löylyt, toinen vannoo lepän nimiin. Molempien mukaan pelkillä koivunhaloilla saunaa lämmittävät ovat junantuomia mökkiläisiä tai muita maaseudun pistäytyjiä, jotka tuskin jakavat samaa omistautumista halkoholismille.

 

Halkoholistin kaupunkilaistuminen

Suomi ja puulämmitys muuttivat kaupunkeihin 1900-luvun kuluessa. Aluksi puulämmitys oli se, joka toi halkoholismin myös omakotitaloihin. Kerrostalojen keskuslämmityskattiloissa poltettiin halkoja ja kaupunkien satamat ja puulaanit, joiden kautta puulämmityksen halkosouvin logistiikka hallittiin, olivat vielä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laajoja.

Tavallisen kansan porinmatit ja parempien ihmisten kakluunit lämpisivät puulla ja tarvitsivat halkoja. Suomalaisen selviämisen kova ydin: lämmitys puulla kovien pakkastalvien aikana solmivat kaupungistuneen sukupolven metsään tiukoin sitein. Tätä sidettä lisäsi kesämökkiläisyys ja metsäpalstalaisuus, jossa halkojen tekeminen on yksi pyhä toimitus muiden joukossa. Ken metsäänsä arvostaa, se polttopuunsa korjaa, ja oksatkin lämmityksessä hyötykäyttää.

Suurten ikäluokkien ja niiden jälkeläisten lapsuuden tuoksu- ja tuntomuistoihin liittyy olennaisena palavan koivun ja muiden puiden tuoksu ja uunin lämmin poski, jota vasten nojailtiin pakkasleikeistä sisälle siirryttäessä. Omakotitalojen kellareiden tai piharakennusten puusaunat ja yleiset saunat olivat tunnemiljöö, johon kasvettiin, ja jossa oltiin lämpimän puun tuottamassa pehmeän löylyn kosteudessa.

Halkopinot siirtyivät kellareihin, autotalleihin ja pihan perille. Kerrostaloissa 1950- ja 1960-luvulla halkoja säilytettiin kellarivarastoissa. Teollisuuspaikkakuntien lapset leikkivät rullatehtaiden kuruilla tai muulla hakkuujätteellä, jota poltettiin aikana, jolloin Suomessa oli vielä aito kierrätystalous.

halkopino puuliiterissä

Öljy ja lopullisesti sähkö muuttivat halkokulttuurin hyvinvoinnin helppoudeksi. Mutta suomalainen ei luopunut halonhakkuusta. Moottorisahat ja hakkuupölkyt ilmaantuivat autotalleihin. Suomalainen (mies) meni pölkkyalttarinsa äärelle suorittamaan rukoustaan, joka on samanlaista ruumiillista hartaudenharjoittamista kuin monissa uskonnoissa: toistuvaa liikettä ja siihen liittyvää jupisevaa mutinaa. Ruumis ja mieli puhdistuvat ja halkopino kasvaa ja luo turvallisuuden tunteen itselle ja perheelle. Parhaimmillaan koko suvulle ja kansakunnalle. Halkopino armahtaa stressaantuneen mielen (on toki kyseenalaista, tunteeko halkoholisti edes stressiä) ja väsyttää ruumiin juuri oikealla tavalla, jotta tuvan haloilla tuotetussa lämmössä voi Röngän uutisten jälkeen käydä yöpuulle.

 

Mitä halkoholismi meille opettaa?

Miksi halkoholismista kirjoitamme? Miten halkopinot liittyvät työhömme? Halkoholistin antaumuksellisesta suhteesta alttariinsa, rutiiniinsa ja elämäänsä, voimme oppia vaikka ja mitä. Työtä tehdään innosta ja innostuksesta, rutiinina työ hoitaa sieluamme ja ruumista, ja silloin kun työn tekeminen (tutkimus) on mukavaa ja mielenkiintoista, niin työ etenee, ja siitä on hyötyä meille kaikille – halkoholistin leski ja vävypoika hyötyvät vielä pitkään hyvin kuivatetusta halosta, jolla lämpiävät niin mökkisaunat kuin kaupunkikodin leivinuunit.

Työllä on myös alkamis- ja loppumisajankohtansa: kun päivä valkenee, on aika tarttua toimeen ja kun ilta pimenee, on aika siirtyä tupaan uunin ja saunan lämmitykseen, halonhakkuu lopetetaan pimeän tullen. Työn tekemistä ei tarvitse esittää, silloin kun työ oikeasti etenee – kyllä joku ohikulkija kuitenkin huomaa sen katseilta piilossa olevan hyvin tehdyn pinon, sen ilolla ja suurella sydämellä tehdyn tutkimuksen, vaikka se jufo-luokitus puuttuisi.

Requiem halkoholistille

Halkoholisti on ollut aikaansa edellä myös etätyökäytännöissä. Usein pitkänlinjan -holistin pesä sijaitsee katseilta piilossa oman asumuksen ja muun asutuksen ulkopuolella, siellä metsäautotien nurkilla. Työtä tehdään itsenäisesti, itseohjautuvasti ja omilla välineillä – etänä, ja sosiaaliset kontaktit pidetään minimissä. Naapuruston tutuille saman uskoisille toivotellaan huomenet aamulla pinolle kulkiessa ja iltapäivällä kotipihaan kulkiessa vaihdetaan näkemykset viime viikkoisen myrskyn tuhoista ja etenkin siitä, kuinka pitkälle ehti tuulenkaatamien (noiden teollisuuteen kelpaamattomien) runkojen talteenotossa. Työ on loputonta rutiinia, mutta aina yhtä palkitsevaa.

pitkä halkopino mäntykumpareen vieressä

Halko on myös suomalaisen maaseudun syvää ydintä. Metodologisen urbanismin kritiikin kautta voi sanoa, että se ken halon syvän ytimen ymmärtää, niin hänellä on maaseuduntajua. Maaseutu, maalla asuminen ja uusintaminen on elämistä – ei representaatiota (esittämistä) varten. Maaseutua eletään ja ylläpidettään itseä ja yhteisöä varten, ja jos maaseutua aletaan mittaamaan ja arvioimaan kaupunkien kriteereillä, niin vain kuivat koivunhalot näyttäytyvät merkityksellisinä.  Maaseuduntajulla halkoholistin tavoin on syytä ymmärtää, että lepän- ja männynoksat lämmittävät saunan ja jopa leivinuunin yhtälailla. Maaseudulla arkeaan kokopäiväisesti, osavuotisesti tai monipaikkaisesti elävät ylläpitävät ja uusintavat maaseutua itseään ja elämäänsä varten, vaikkei tällä nähtäisikään olevan oikeaa (kansan)taloudellista merkitystä.

Mistä vauhtia valokuituun?

Kirjoittajat: Timo Hirvonen ja Arja Kurvinen, Karjalan tutkimuslaitos

Onnen maa -elokuvassa kulkukauppias julisti plastiikin muuttavan maaseudun arjen. Nyttemmin sen on arveltu mullistuvan internetin ansiosta. Avainsana on digitalisaatio. Sen myötä monet fyysiset tuotteet muuttuvat digitaalisiksi, mikä alentaa käyttö-, jakelu- ja kuljetuskustannuksia. Sanomalehti on eturivin esimerkki. Paperilehden painaminen ja kuljettaminen on työlästä. Sen sijaan verkkolehti singahtaa lukijalle silmänräpäyksessä.

Kuulostaa hyvältä, mutta tosielämä on toisenlaista. Varsinkin maaseudulla tietoliikenneverkot ovat puutteellisia ja myös ihmisten digikykyjen ja -halujen vähäisyys hidastaa tietoverkkojen hyödyntämistä. Näitä ongelmia pohdittiin maaseudun valokuituinvestoinnit -selvityksessä, joka julkaistiin keväällä 2020.

Selvityksen mukaan maaseudun valokuiturakentaminen etenee hitaasti, hajautuneena ja julkisen tuen varassa. Syynä on investointien heikko liiketaloudellinen kannattavuus. Kilometri valokuitua maksaa kaivuutöineen kymppitonnin. Jos kilometrin matkalla on viisi taloa, kustannusten kattaminen edellyttää parin tonnin liittymismaksua. Kahden talon tapauksessa hinta nousee useisiin tuhansiin. Melko kallista, joten teleyritysten mielenkiinto on kohdistunut langattomiin verkkoihin.

Valokuitu on kuitenkin etevä tiedonsiirtotekniikka, ja sillä on symboliarvoa tietoyhteiskuntakehityksen ja -politiikan tason osoittajana. Vuodesta 2010 lähtien harvaan asuttujen alueiden valokuiturakentamista on tuettu valtion varoin ja sittemmin myös EU:n maaseuturahastosta. Tukiehdot ovat vaihdelleet, mutta periaatteena on ollut kustannusten kattaminen kolmesta lähteestä: valtion ja EU:n tukena, kuntien rahoituksena ja käyttäjien omavastuuna.

Vuosina 2010–20 Suomessa toteutettiin julkisen tuen avulla noin 200 valokuituhanketta. Niiden tuloksena kuitua vedettiin yli 25 000 kilometriä ja liittymiä myytiin liki 40 000. Hankealueilla asuvien näkökulmasta tuen vaikutuksia ei voi vähätellä: valtio, EU ja kunta ovat maksaneet leijonanosan ja parhaimmillaan vain kolmannes kustannuksista on kohdistunut käyttäjien kukkaroon.

Valtion ja EU:n tuki valokuituun on edellyttänyt kuntien osallistumista. Pohjois-Karjalassakin kuntien suhtautuminen on vaihdellut. Useimmat ovat ottaneet varovaisen linjan. Mobiiliverkkojen arvellaan riittävän ja markkinavetoisen rakentamisen toivotaan elpyvän tiedonsiirtotarpeiden lisääntyessä. Kamreeri tukee varovaisutta esimerkkeineen. Ongelmatapauksissa useat valokuituhankkeiden riskit ovat realisoituneet: kustannusarviot ovat ylittyneet, liittymien kauppa on käynyt vaisusti ja valokuituyhtiöiden taloudenpito on ajautunut umpikujaan.

Nykyvauhdilla ja -tukipolitiikalla tavoite kattavasta ja alueellisesti tasapuolisesta valokuituverkosta saavutetaan kuluvan vuosisadan loppuun mennessä. Nopeampi aikataulu edellyttää tukien moninkertaistamista tai kysyntäpainetta. Mistä löytyy viisastenkivi viimeksi mainittuun?

Kirjoitus on julkaistu Sanomalehti Karjalaisen Vetoa ja pitoa -kolumnisarjassa 5.11.2020.

Pietarin kautta Venäjän rajoille

Kirjoittanut Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

Joensuun yliopisto oli Karjalan tutkimuslaitoksen johdolla mukana Suomen eri yliopistojen kamppaillessa Venäjän ja Itä-Europan tutkimuksen johtoasemasta. Yliopistojen välinen työnjako hahmottui aluksi maantieteellisesti siten, että Lapin ylipisto keskittyi Barentsin alueeseen, Helsingin yliopisto Itämeren ympäristöön ja Joensuun yliopisto Karjalan tasavaltaan. Näitä kirjaamattomia reviirirajoja ryhdyttiin ylittämään 1990-luvun puolivälissä. Kysymys oli pitkälti venäläisistä yhteistyökumppaneista. Erityinen kiinnostus koski Pietarin laitoksia, joilla oli huomattavasti enemmän resursseja kuin joensuulaisille vanhastaan tutuilla, mutta vähävaraisilla Petroskoin yhteistyötahoilla. Kun Karjalan tutkimuslaitos otti Pietarin mukaan tutkittavaksi alueeksi, astui Joensuun yliopisto Helsingin yliopiston varpaille. Teko oli tietoinen, mutta Pietarin kautta uskottiin laitoksen saavan Venäjä-tutkimukselle ulkopuolista, kansainvälistä rahaa ja uusia yhteistyösuhteita myös kolmansien maiden kanssa. Tutkittava alue laajeni samaan aikaan myös Barentsin alueelle, sillä Suomen Euroopan unionille tekemä aloite Pohjoisen ulottuvuuden politiikasta avaisi ehken ja mahdollisesti toisia rahoituskanavia tutkimukselle. Näin yliopisto ulotti tutkimuksensa myös Lapin yliopiston tontille.

Karjalan tutkimuslaitos ja koko Joensuun yliopisto kärsivät tappion, kun opetusministeriö antoi Helsingin yliopistolle valtakunnallisen roolin Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen koordinointiin. Tätä varten perustettiin erityinen Aleksanteri-instituutti. Se suuntautui alkuun vahvasti elinkeinoelämää palveleviin hankkeisiin, sillä niihin oli mahdollista saada EU-rahoitusta. Aleksanteri-instituutti muutti hieman luonnettaan, kun se sai rahoituksen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijakoulun käynnistämiseen. Helsinki muodosti näin Joensuulle haasteen, johon oli vastattava. Karjalan tutkimuslaitoksella, eikä Joensuun yliopistolla ollut halua toimia Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin alaisena. Laitoksella kuulunut tuohtumus vaihtui uuteen toimintatarmoon. Tutkimusta ryhdyttiin suuntaamaan Venäjän sijaan rajaan ja raja-alueisiin.

Joensuussa Venäjä-tutkimusta oli tehty Karjalan tutkimuslaitoksen ohella tiedekunnissa ja täydennyskoulutuksessa, jossa toimiva Itäinnova tarjosi itäosaamiseen keskittyvää ammatillista ja kaupallista koulutusta ja tarjosi palveluja raja-alueyhteistyötä koskeville kongresseille. Karjalan tutkimuslaitos järjesti yhdessä Itäinnovan kanssa kansainvälisen symposiumin, jonka teemana oli Euroopan unionin rajalla. Symposium oli omalta osaltaan kiinnittämässä tutkimusta Euroopan unioniin. Venäjää lähestyttiin erilaisten EU-ohjelmien rajaseutuyhteistyön ja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunta-näkemyksen kautta. Kansalaisyhteiskunnan syntyä selvittävillä tutkimuksilla oli kysyntää. Kansa ja valta. Jatkuvuus ja muutos Venäjällä 1900-luvulla sai rahoitusta Suomen Akatemialta 1997 ja seuraavana vuonna Ilkka Liikasen Civic Culture and Nationality in North-West Russia and Estonia sai Akatemian rahoituksen. Kansalaisyhteiskuntatutkimus laajensi yhteyksiä Baltiaan, Englantiin ja Skandinaviaan.

Kun Joensuun yliopiston yleisen tason profiloitumisessa 1990-luvun lopulla nousivat esiin Euroopan raja- ja reuna-alueiden yhteiskunta- ja kulttuurikehitys, niin juuri näillä aloilla tutkimuslaitos saattoi osoittaa tuloksellisuuttaan. Ensisijaiset alueelliset kohteet eli itäinen Suomi, Karjala ja Pietari vaikutusalueineen määriteltiin rajaseuduksi, jotka olivat idän ja lännen rajalla, kuten perinteisesti oli totuttu tulkitsemaan, mutta nyt, uutena painotuksena: Pohjois-Euroopassa.

Suomi asemoi itseään länteen ja Karjalan tutkimuslaitoksen johto ymmärsi läntisten kumppaneiden tuovan tutkimukselle rahaa. Se näkyi tutkimuksen suuntauksissa ja toki myös tulkinnoissa. Yhteiskuntatieteellinen osasto haki kumppanuuksia ”lännestä” eli Britanniasta ja Yhdysvalloista. Teemana oli post-kommunismi, joka englanninkielisessä puheessa kääntyi sittemmin muotoon ”post-sovjet”. Rajatutkimukseen liittyi kirja Curtains of Iron and Gold. Reconstructing Borders and Scalaes of Interaction”. (Ashgate Publishing 1999.) Yhteiskuntatieteellinen osasto järjesti yhdessä Tampereen Rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksen kanssa sekä San Diegon yliopiston kanssa kansainvälisen konferenssin Border Regions on Transition Joensuussa ja Sortavalassa. Rahoittajina olivat Suomen Akatemia ja Norjan ulkopoliittinen Instituutti.

Karjalan tutkimuslaitoksen painopistealaksi valittua rajoja ja raja-alueita koskevan tutkimusta kehitettiin Rajatutkimusverkosto-projektin nimissä. Toukokuussa 1998 aloitetun verkoston tavoite oli vahvistaa Joensuun yliopiston asemaa raja-alueita koskevan tutkimuksen piirissä. Hankkeen ohjausryhmään kuului puheenjohtajan, yliopiston uuden rehtorin Perttu Vartiaisen ohella Tarja Cronberg. Hankkeen johtajana toimi Heikki Eskelinen ja suunnittelijana Pirjo Jukarainen. Rajatutkimusverkostoa rahoittivat Euroopan unionin Interreg-ohjelma ja opetusministeriö. Raja- ja lähialuekeskusta valmisteltiin yhdessä Pohjois-Karjalan liiton, Joensuun Tiedepuiston ja muiden sidosryhmien kanssa.

Venäjä avaa ovet

Kirjoittanut: Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

Karjalan tutkimuslaitokselle kuin koko Suomelle 1990-luvulle siirtyminen oli murroskautta, jossa tapahtui nopeasti ja paljon. Taustalla oli talouslama, joka tarkoitti rahoituksen vähenemistä ja taloushuolia. Länsi-Euroopan integraatio syveni ja samaan aikaan koko itäinen Eurooppa muuttui. Neuvostoliiton hajoaminen oli yllätys. Tutkimuslaitoksen tehtävän ja rooli kannalta se oli tapahtuma, joka saattoi ”pelastaa” laitoksen.  Neuvostovallan sortuminen merkitsi laitoksen työn uudelleen arviota ja suuntaamista. Karjalan tutkimuslaitoksen vahvalle Karjalaa koskevalle asiantuntemukselle oli nyt käyttöä ja selkeä tarve, ja tämä vankisti laitoksen asemaa niin yliopistossa, Suomessa ja kuin kansainvälisellä tutkimuskentällä. Uuden Venäjän synty merkitsi monien kokeilujen aikaa. Muotoutuvien rakenteiden ja toimintojen ilmenemistä haluttiin lähestyä monista eri näkökulmista. Muutoksilla nähtiin olevan etniskansallisia, poliittisia, taloudellisia, ideologisia ja kulttuurisia vaikutuksia. Laitoksella ne tulkittiin sekä muutoksen aiheuttajiksi että seurauksiksi.

Tutkimusyhteistyötä ja vierailuja oli tehty rajan yli jo pitkään. Tutkijavaihto Neuvostoliiton kanssa aloitettiin jo 1972. Veijo Saloheimo tutustui tuolloin Leningradissa ja Petroskoissa tehtäviin Karjalaan liittyviin tutkimuksiin. Pekka Laaksonen oli tehnyt kenttätöitä Karjalassa 1970-luvulla ja KTL:n tutkijat satunnaisesti 1980-luvulla, Kaija Heikkinen jopa osin ilman neuvostoviranomaisten lupaa.  Nyt avautuivat kenttätyömahdollisuudet ja arkistot aivan uudella tavalla. Venäjällä avautunut ilmapiiri antoi mahdollisuuden kehitellä tutkimusyhteistyötä Venäjän akatemian Karjalan tiedekeskuksen kanssa. Tutkimuslaitoksen tutkijat solmivat monenlaisia toiminnallisia yhteistyösuhteita, jotka kaikki eivät perustuneet virallisiin sopimuksiin, vaan olivat normaalia asiantuntijoiden kanssakäymistä ja verkostoitumista.

Käytännössä Karjalan tutkimuslaitoksella suoritettu aluetutkimus ikään kuin laajeni Luoteis-Venäjälle. Rajan avautuminen merkitsi näet useassa tapauksessa sitä, että Suomen puolella tehdyt tutkimusasetelmat – ja kysymykset – siirrettiin lähes sellaisenaan Venäjän Karjalaan. Tutkimuslaitoksen julkaisusarjassa ilmestyi nopeaan tahtiin Venäjälle siirrettyä kylätutkimusta, kansalaisyhteiskuntaselvityksiä, Laatokan ekologista tilaa, luonnonvaroja ja Karjalan taloudellista aktiviteettia koskevia katsauksia. Pitkän aikavälin ilmastomuutosta selvittävä SILMU-hanke, jossa kehiteltiin Saimaan ulappavesien biologisia seurantamenetelmiä, oli osin siirrettävissä sellaisenaan Laatokalle. Perinnetutkijat siirtyivät rajan taakse ikään kuin itäraja ei olisi koskaan kiinni ollutkaan. Venäjän kielen taidosta oli suuri apu, joten asiantuntijuus sai tätä kautta käytännön ulottuvuuden. Tutkimuslaitokselle palkattiin venäjäntaitoisia ensin tutkimusapulaisiksi ja tulkeiksi, sitten tutkijoiksi. Pentti Stranius palkattiin 1995 hoitamaan kansainväliseen tutkimusyhteistyöhön liittyviä käytännön toimia sekä EU-rahoituksen edellyttämien hakemusten valmistelua. Euroopan unioni vaikutti myös siihen, että Karjalan tutkimuslaitoksen tuottamalle tiedolle niin Pohjois- kuin Venäjän Karjalasta löytyi yhä enemmän kansainvälistä (lue länsimaista) tarvetta.

Ekologeja kiinnosti Laatokka ympäristöineen. He suunnittelivat kuljettavansa tutkimusalus Muikun Saimaan kanavan kautta ja Nevaa pitkin Laatokalle. Suurjärvellä oli tarkoitus aloittaa kansainvälisenä yhteistyönä pitkäaikainen seuranta erilaisin mittalaittein. Laatokka oli seuraavat vuodet tutkimuksen keskiössä, josta kertoi painoalanimi: Saimaan ja Laatokan vesiekosysteemit ja valuma-alueet, luonnonvarat ja ympäristöongelmat. Ensimmäinen Laatokka-tutkimuksia esittelevä kokoelma Report on Lake Ladoga Research in 1991–1993 ilmestyi 1993. Laatokka kiinnosti monella tapaa, olihan se ollut myös sotilaallisten kokeilujen toimintakenttä.

Humanistisen osaston uudet yhteistyösuhteet rakentuivat huomattavalta osalta Petroskoin tiedelaitosten kanssa tehtäviin yhteishankkeisiin, joihin liittyi länsieurooppalaisia yhteistyötahoja.  Neuvostoliiton aikana aloitetut ja Suomen Akatemian rahoittamat yhteistyöhankkeet saatettiin ensin loppuun. Kimmo Katajala toimitti joensuulais-petroskoilaisen yhteishankkeen Asiakirjoja Karjalan historiasta 1500- ja 1600-luvuilta käsikirjoituksen valmiiksi. Toimitustyössä oli mukana Sari Hirvonen. Tutkimusyhteistyössä paljastuivat konkreettisesti suomalaisen ja neuvostoliittolaisen historiatutkimuksen erot suomalaisten keskittyessä sisältöön ja tulkintaan, kun taas Petroskoissa keskityttiin ulkoiseen lähdekritiikkiin.

Humanistisessa osastossa Kaija Heikkisen uusi viisivuotiskausi alkoi kesällä 1991. Hän keskittyi vepsäläistutkimukseen, mutta Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijat suuntasivat katsettaan etäämmäs itään suomalais-ugrilaiseen kulttuuripiiriin, etenkin Komiin. Mukaan tulivat marit ja udmurtit. Keskeisiksi nähtiin erityisesti kansalaisuuteen liittyvät kysymykset. Laitos panosti suomalais-ugrilaisten kansojen aseman ja kulttuurin tutkimukseen. Vuosikertomuksessa todettiin, että suomalaisilla oli tällä erityisalalla kunniakas tutkimustraditio. Karjalan tutkimuslaitos oli mukana uralilaisten kansojen mytologiaa tutkivassa, Suomen Akatemian rahoittamassa ja Anna-Leena Siikalan johtamassa hankkeessa. Yhteistyökumppanit olivat Nikolai Napolskih Venäjältä ja Mihail Hoppal Unkarista. Karjalan tutkimuslaitokselta projektissa työskentelivät Kaija Heikkinen, Pekka Hakamies ja Lidia Tojdybekova,

Venäjän yhteiskunnallinen mullistus mahdollisti ennennäkemättömien aineistojen saatavuuden ja teki mahdollisiksi uudet kysymyksenasettelut, mutta se myös käynnisti uusia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia prosesseja. Kysymys suomalais-ugrilaisten kansojen asemasta ja etniskulttuurisesta statuksesta oli osa laajempaa Venäjällä ja Venäjän ulkopuolella käytävää kansallisuuskeskustelua. Suomalais-ugrilaisten kansoihin keskittyvää tutkimusta ei voitu harjoittaa irrottamalla heitä muista Venäjän kansallisuuksista, ennen kaikkea venäläisistä. Tutkimuksissa oli huomioitava myös venäläinen kulttuurin ja venäläisten tutkimus.

Suomen Akatemian Venäjän tutkimuksen ohjelmasta rahoitusta saivat (suomalais-) kansalliset teemat. Sellainen oli Antti Laineen johtama tutkimus Kansallinen valtiollisuus Luoteis-Venäjällä vallankumouksen jälkeen vuoteen 1940. Karjalan ja Komin kehitys Suomeen verraten.  Esikuva ja sen kaksi seuraajaa? Tutkimus keskittyi Karjalan ja Komin autonomisten tasavaltojen kansalliseen kehitykseen uuden talouspolitiikan vaiheessa ja 1930-luvulla. Tutkijat halusivat selvittää, miten näiden alueiden johtajat tarkastelivat Suomen kansallista kehitystietä. Tutkittavaan kauteen ajoittuivat maatalouden kollektivisointi ja kansallisten elementtien likvidointi tasavaltojen hallinnosta. Tutkimus tähtäsi maailmalle, englanninkielinen yhteenveto oli tarkoitus julkaista joko Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Karjalan tasavaltaan kohdistui 1994 useita esitutkimusluonteisia hankkeita. Näiden yhteydessä valmistui teos Russian Karelia on Search of a New Role.

Karjalan tutkimuslaitos asemoi itseään Heikki Eskelisen johdolla samaan aikaan osaksi Euroopan unionia ja sen määrittelemiä tutkimusasetelmia. ”Euroopan integroituessa on tutkimuslaitoksen yhdyttävä Eurooppaan”, kommentoi Eskelinen Karjalan Maan toimittajalle Jyrki Haapalalle 5.10. 1991. Puheessa painoi ennen muuta tutkimusraha ja sen kautta laitokselle saatava toimintavarmuus. Euroopan unionin rahoituskanavat suuntasivat tutkimusta ja asemoivat myös tutkimuslaitosta osaksi eurooppalaista tutkimusjärjestelmää. Tutkimuslaitoksen sisällä jako EU–Venäjä kulki osastojen läpi ja sisällä. Yhteiskuntatieteellinen osasto oli 1990-luvun alussa ensisijaisesti sekä aluekehityksen että maaseutukysymysten tutkimusyksikkö. Yhteiskuntatieteellinen osaston taloustieteellinen aluekehitys tähtäsi läntiseen Eurooppaan ja Euroopan integraatioon, ja Venäjää lähestyttiin tätä kautta, sen sijaan ”maaseutututkijat” Oksa ja Rannikko suuntasivat joukkoineen suoraan rajan yli Venäjälle. Jukka Oksa vietti 47 vuorokautta Karjalan tasavallassa 1993. Metsätyön murrosta Venäjän Karjalan Koivuselässä oli tutkimassa myös Eira Varis.

Johtaja Pulliaisen tiukka linja

Kirjoittaja: Ismo Björn

Karjalan tutkimuslaitoksen johdossa on aika ajoin ollut vallankäyttäjiä, jotka määrätietoisesti, jopa keinoja kaihtamatta, ovat pyrkineet ajamaan laitosta haluamaansa suuntaan.  Tämä on aiheuttanut aika ajoin tiukkoja vastakkainasetteluja laitoksen johdon ja sen eri työntekijäryhmien kanssa. Joskus tutkijat ovat joukkona vastustaneet johtoa tai esittäneet poikkeavia näkemyksiä, joskus kyse on ollut yhden tai muutaman työntekijän ja johtajan näkemyseroista, jotka ovat puhjenneet avoimiksi riidoiksi.

Laitoksen johtajana toiminut, sittemmin rehtoriksi kohonnut kansantaloustieteen apulaisprofessori Kyösti Pulliainen oli ärhäkkä ottamaan kantaa ja laukomaan ajatuksensa julki. Pulliainen ei aristellut sanojaan yrittäessään estää näkemystensä mukaisesti väärien henkilöiden rekrytoinnit laitokselle. Pullainen ei halunnut hyväksyä Pertti Koistisen Kehitysaluerahasto Oy:n työllistävää vaikutusta koskevaa tutkimusta tutkimuslaitoksen ohjelmaan 1976. Esittelijänä toiminut korkeakoulun suunnittelija Jorma Aho esitti johtokunnalle Pulliaisen kannan. Äänestyksessä äänet menivät tasan: kaksi puolesta, kaksi vastaan, joten puheenjohtajan ääni ratkaisi. Pulliainen oli itse estynyt kokouksesta, joten puheenjohtajana toimi Jukka Oksa. Hän kannatti Koistisen tutkimussuunnitelmaa, ja näin Koistisen projekti hyväksyttiin. Pulliainen ei tähän tyytynyt, vaan hän jätti kirjalliseen vastalauseen, jossa esitti, että Koistisella ei ole kykyä suoriutua tehtävästä.  Pulliainen katsoi, että laitoksen johtajana hänellä oli velvollisuus huolehtia, että laitoksella tehdään määrältään riittävää ja laadultaan korkeatasoista tutkimusta. Hänen mielestään Koistisella ei ollut edellytyksiä suoriutua tutkimuksesta. Koistisen kyvyttömyyttä Pulliainen perusteli sillä, että Koistisella ei ollut arvosanaa taloudellisessa oppiaineessa. Koistisen niukka ”tutkijakokemus” oli Pulliaisen mukaan saatu hyvin kapealta alalta, jolla ei ollut yhtymäkohtia kyseessä olevaa tutkimukseen. Lisäksi Pulliainen piti Koistisen tutkimussuunnitelmaa epärealistisena ja aikataulua liian tiukkana. Koistista puolustanut Jukka Oksa näki Koistisen suunnitelman ongelmanasettelun yhteiskuntapoliittisena. Yhteiskuntapolitiikan ja sosiologian koulutukseen liittyi kyselyaineistojen kerääminen, tilastollinen analyysi ja atk:n käyttöön tarvittava koulutus, muistutti Oksa, ja lisäsi, että Koistisella oli käytännön tutkijakokemus. Kehitysaluerahasto oli arvioinut Koistisen päteväksi ja pystyväksi jo rahoituksen myöntäessään. Oksaa tuki myös Hannes Sihvo, joka kiitteli Koistisen aktiivisuutta ja ajankohtaista tutkimusta.

Tampereen yliopiston professoriksi päätyneestä Pertti Koistisesta tuli yksi tutkimuslaitoksen tuloksekkaimmista tutkijoista ja tutkimusryhmien vetäjistä. Sen sijaan toinen Pulliaisen kammoksuma tutkija, Ilkka Alanen, joutui jättämään paikkansa Karjalan tutkimuslaitoksen yhteiskuntatieteellisen osaston yhteiskuntatieteellisen aluetutkimuksen assistenttina yhden kolmivuotisen virkakauden jälkeen. Assistentin ohjesääntö takasi kaksi kolmevuotista kautta ja tapana ja käytäntönä oli, että sama henkilö myös valittiin toiselle kolmevuotiskaudelle. Alasen syrjäyttämiselle oli vaikea löytää perusteita. Kehitysalueiden neuvottelukunnan stipendiaattina 1.2.1972 taloon tullut Ilkka Alanen ei ollut syyllistynyt laiminlyönteihin tai rikkeisiin. Jotain oli siis keksittävä. Selitykseksi Alasen syrjäyttämiselle kerrottiin, että hän oli julkaissut vain yhden artikkelin kolmen vuoden aikana. Toiseksi perusteeksi löytyi hakemus. Nuoren turkulaisen hakijan Pertti Rannikon suunnitelma oli Alasen papereita huolellisemmin laadittu, ja tämä nostettiin perusteluksi. Tosin Rannikon tutkimus kaupungin kasvun vaikutuksesta kaupungin muuttoliikkeeseen sopi varsin huonosti tutkimuslaitoksen ohjelmaan. Alanen sen sijaan tutki Pohjois-Karjalan pienviljelijäväestöä ja maaseudun ongelmia.

Pulliainen ei Ilkka Alasta halunnut, vaikka Alasella oli tutkimustoiminnasta pitkäaikaisin kokemus, ei vaikka hänen julkaisutoimintansa oli laajin: Alasella oli kolmetoista julkaisua, Pertti Rannikolla kaksi, mutta muilla hakijoilla ei lainkaan. Alasen julkaisujen hyvästä laadusta lisäksi kertoi, että niitä oli eri korkeakoulujen sosiologian tai yhteiskuntapolitiikan tutkintovaatimuksissa. Muiden meriittien ohella Alasella oli ollut hakemuksensa liitteenä lisensiaattitutkimuksen käsikirjoitus. Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta äänesti 4–3 Alasen uudelleen valintaa vastaan, ja samalla vastustavalla kannalle asettui lopulta koko korkeakoulun hallitus. Alanen ei päässyt edes varasijalle, jonne nostettiin FK Markku Tykkyläinen. Pulliaisen johdolla Rannikon taakse eli Alasta vastaan asettuivat Matti Jeskanen, Katriina Petrisalo ja Oiva Louhisola. Alasta tukivat Jukka Oksa, Harri Karppinen ja Heikki Hyvärinen.

Syrjäyttämisen syy oli yliopiston historian kirjoittaneen Arto Nevalan mukaan selkeän poliittinen. Alasta pidettiin kommunistina.  Kyösti Pulliainen asetti samalla kyseenalaiseksi Alasen tutkijuuden kokonaisuudessaan kirjoittaessaan Alasen siirtyneen haastattelujen referoinnista marxilaisin termein tapahtuviin teoretisointeihin, jolla alalla Alasella ei ole yhtäläisiä kykyjä. Syrjäyttämisen jälkeen Alanen sai laitoksella työtilat, luvan käyttää laitoksen kirjastoa ja laitteita, mutta kaukopuheluja hän, kuten ei toinen työtilat saanut tutkija Katriina Petrisalokaan, saanut soittaa. Pulliainen jatkoi kamppailua Alasta vastaan ja arvosteli myös Ari Antikaisen tätä puoltavaa lausuntoa. Hän sai lievää tukea Markku Tykkyläiseltä.

Kyösti Pulliainen ei pitänyt myöskään Kaija Heikkistä pätevänä hakijana 1980. Sen sijaan esittelijänä toiminut Juhani Hukkanen totesi Heikkisen täyttävän tarvittavat vaatimukset. Heikkistä tukivat myös Marja Järvelä-Hartikainen ja Pentti Mälkönen. Pulliaisen vaateesta hallintoviraston oli pyydettävä vt. professori Juhani Lehtoselta ja vs. professori Anna-Leena Siikalalta lausunnot, oliko Kaija Heikkinen ”osoittanut huomattavaa taipumusta tieteelliseen työhön”. Lehtonen katsoi, että vaikka Heikkiseltä puuttuivat virallisesti tutkimuksellisen kypsyyden vakuuttavat näytöt, oli huomioitava hänen tutkijankaarensa koko ajan selvästi kohoava suunta. Hänelle siis oli huomattava taipumusta tieteelliseen työhön. Siikala piti Heikkistä varauksetta pätevänä.

Pulliaisen seuraava kahnaus ei yllättänyt laitosväkeä. Pulliaisen ja ekologian osaston vanhemman tutkijan Jouko Meriläisen välit tulehtuivat 1980-luvun puolivälissä. Värikkäin sanankääntein käyty keskustelu nousi julkisuuteen, kun Pohjois-Karjala-lehti julkaisi parhaita paloja.

Pulliaisen hampaisiin joutui myös tukijauraansa aloitellut Vesa Puuronen, josta Pulliainen lausui, että tuo mies ei tule koskaan saamaan virkaa tästä yliopistosta, jos hän on päättämässä. Joensuusta monia projekteja hankkinut ja useita tutkimusohjelmia vetänyt Puuronen ei virkaa saanut, mutta hän sai viran Kuopiosta, josta siirtyi sosiologian professoriksi Oulun yliopistoon.