Työ muuttui tukipalvelujen yhtiöittämisessä – valmennus auttaa sopeutumaan

koristekuva
“Työntekijöiden sopeutumista uuteen rooliinsa on mahdollista helpottaa valmentamalla heitä muutokseen.”

Kirjoittaja: Virpi Lemponen

Kun kunta yhtiöittää palvelujaan, muutoksiin sopeutuminen ei ole työntekijöille helppoa. Käynnissä olevan tutkimuksen mukaan työntekijöitä kannattaa valmentaa muutokseen.

Sosiaali- ja terveysalan vuosia jatkuneiden uudistamispyrkimysten varjossa alan tukipalveluja on järjestelty uudelleen – esimerkiksi puhtaanapito- ja ravitsemuspalveluja, talous- ja henkilöstöhallintoa sekä IT-palveluja. Tukipalveluja on ulkoistettu ja yhtiöitetty kunnista ja kuntayhtymistä julkisomisteisiin osakeyhtiöihin.

Ilmiö ei ole uusi, vaan se liittyy jo 1980-luvulla alkaneeseen julkisen sektorin prosessien tehostamiseen, suurien volyymien tavoitteluun, työn uudelleen organisointiin, henkilöstön osaamisen kehittämiseen ja digitalisaation parempaan hyödyntämiseen. Vaikka palvelujen ulkoistamisen ja yhtiöittämisen vaikutukset kohdistuvat suurelta osalta henkilöstöön, niitä on tutkittu lähinnä organisaatioiden näkökulmasta. Siksi Itä-Suomen yliopiston tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia vaikutuksia julkisen sektorin tukipalvelujen yhtiöittämisellä on ollut työntekijöiden työhön.

Tutkimuksessa tarkastellaan julkisomisteisia osakeyhtiötä, jotka tuottavat palveluja omistajilleen ja joiden palvelukseen siirtyi kunnista ja kuntayhtymistä muun muassa laitoshuoltajia, ruokapalvelutyöntekijöitä, palkkasihteereitä, kirjanpitäjiä ja it-alan työntekijöitä. Tutkimuksessa haastateltiin työntekijöitä työn ja osaamisen muutoksista sekä työn tehostamisesta.

Työntekijöiden uusi rooli palvelujen tuottajina

Aluksi vaikutti siltä, että työntekijöiden työ muuttui vain vähän, kun he siirtyivät perustettujen osakeyhtiöiden palvelukseen. Vaikutelmaa vahvisti se, että useiden työntekijöiden työn tekemisen paikka – esimerkiksi sairaalan osasto tai suurtalouskeittiö – pysyi samana.

Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti monien asioiden muuttuneen. Yksi suuri muutos oli, että kunnan työntekijöistä tuli yhtiön palvelujen tuottajia. Uuteen työhön liittyi aiempaa enemmän vastuuta. Uutta oli sopimuksellisuus, palvelujen tuotteistaminen, maksullisuus sekä palvelujen tuottajan roolin omaksuminen.

Työn muutokset eivät aina saaneet työntekijöiden yksimielistä hyväksyntää, vaan ne aiheuttivat myös vastarintaa. Työntekijät kokivat, että heidän on palveltava aikaisempaa useampia asiakasryhmiä: tilaajaorganisaatioiden hankinnoista vastaavia, tilaajayksiköiden esimiehiä ja palvelujen loppukäyttäjiä. Myös työntekijän entisestä työnantajaorganisaatiosta tuli asiakas, jonka ehdoilla palveluja tuli tuottaa. Monella työntekijällä oli vaikea omaksua uusi roolinsa, sillä se edellytti heiltä uudenlaista asiakaspalveluosaamista, ennen kaikkea palvelualttiutta ja asiakaspalvelutaitoja.

Palveluntuottajan roolin omaksumisessa vaikeuksia tuotti lisäksi työtehtävien rajaaminen. Ennen yhtiöittämisiä tukipalveluissa toimineiden tehtäväkuvat saattoivat olla hyvin laajoja. Yhtiöittämisen jälkeen tilaajan ja tuottajan välisillä sopimuksilla määriteltiin tarkasti ne palvelut, joita tilaaja osti. Kun työntekijä pitäytyi ainoastaan sopimuksessa määritellyissä työtehtävissä, saattoi se aiheuttaa hämmennystä tilaajaorganisaatiossa, sillä yhtiön työntekijä ei enää ollut tilaajaorganisaation määräysvallassa. Eräs haastateltava totesi, että ”pohjamutien kautta mitattiin työntekijän roolin ja sopimusohjatun maailman toimintatapaa.”

Tehostaminen vaatii uusia taitoja

Työn muutos liittyi tutkimuksessa organisaation toimintojen tehostamiseen, kehittämiseen ja uudistamiseen, työntekijöiden osaamisen lisäämiseen sekä teknologian parempaan hyödyntämiseen. Yhtiöittämisten yhtenä tavoitteena oli ”käyttää veronmaksajien rahoja viisaasti, tehokkaasti ja taloudellisesti”.

Esimerkiksi ruokapalveluissa tämä tarkoitti ruuan valmistuksen keskittämistä uusiin ja aiempaa suurempiin valmistuskeittiöihin, joissa ruoka valmistettiin kylmävalmistusmenetelmällä ja joista se jaettiin palvelukeittiöihin kypsennettäväksi. Ruuanvalmistuksen tuotantoprosessin uudistaminen mahdollisti suurien volyymien valmistamisen tehokkaasti ja taloudellisesti.

Valmistuskeittiöiden tuotannon suunnitteluun ja uudistamiseen osallistuneen henkilöstön sopeutuminen uudistuksiin vaikutti kivuttomalta, toisin kuin muualta valmistuskeittiöihin siirtyneiden työntekijöiden. Toimintojen keskittäminen johti työntekijöiden työnkuvien kapeutumiseen, mutta toisaalta heillä oli mahdollisuus syventää ydinosaamistaan. Sekä valmistus- että palvelukeittiöiden ruokapalvelutyöntekijöiltä tämä edellytti osaamista uudenlaisista ruuanvalmistustavoista, muutoksiin sopeutumista sekä uuden teknologian käyttöä.

Työntekijöiden valmennus auttaa muutokseen sopeutumisessa

Työntekijöiden sopeutumista uuteen rooliinsa on mahdollista helpottaa valmentamalla heitä muutokseen. Valmennusta tulisi antaa myös tilaajaorganisaation henkilöstölle, jotta se osaisi toimia uuden tilaaja–tuottaja-asetelman mukaisesti. Myös uusien työtapojen ja työssä vaadittavan teknologian opettelua ja käyttöönottoa olisi tuettava samoin kuin uuden osaamisen hankkimista. Muutoksen onnistumisessa ratkaisevassa asemassa on muutoksen johtaminen ja henkilöstön osallistaminen muutoksen suunnitteluun.

Kirjoitus perustuu Itä-Suomen yliopistossa toteutettavaan tutkimukseen Osaamisen merkitys muutoksessa, kun työ siirtyy kunnasta yhtiöön. Tutkimusta rahoittaa Työsuojelurahasto.

Harjunhuippututkimusta

Kirjoittaja: Ismo Björn

Tyypillinen harju metsässä
Tyypillinen harju Järvi-Suomessa, Wikimedia, CC BY-SA 4.0

Karjalan tutkimuslaitoksen kyljessä ja osin osana sitä toimi vuosikaudet valtakunnallinen harjututkimus. Se sai alkunsa jo 1972, Joensuun yliopiston kohdalla 1978 ja Karjalan tutkimuslaitoksella konkreettisesti keväällä 1985, jolloin dosentti Osmo Kontturille osoitettiin tilat Pielisjoen linnan kellarista ylioppilaskunnan aiemmin hallinnoimasta huoneesta. Harjututkimusta ei laitoksella sijoitettu mihinkään osastoon, vaan se oli oma vastuualueensa. Harjututkimuksen johtaja Osmo Kontturi halusi Karjalan tutkimuslaitokselle perustettavaksi laajemman soveltavan maantieteen ja maisemaekologian tutkimusyksikön, jonka päätehtävä olisi alkuvaiheessa harjumaiseman tilan seurannan ohella suo- ja vesimaiseman suunnittelu ja organisointi. Karjalan tutkimuslaitoksen johtoportaan mukaan edellytyksiä ei tällaiselle yksikölle ollut, mutta jos aihepiiriin toteutettavaa tutkimusta toteutettaisiin esimerkiksi Suomen Akatemian rahoituksella, niin se luvattiin sijoittaa ekologian jaostoon.

Harjututkimuksessa tehtiin nimensä mukaisesti Suomen harjuja koskevaa tutkimusta ja laadittiin harjuja koskeva tietorekisteri. Harjututkimus herätti kovaa keskustelua niin yhteiskunnan eri sektoreilla, tieteen sisällä kuin totta kai Karjalan tutkimuslaitoksella. Projekti oli tuottelias, se julkaisi 136 erilaista tuotetta: tieteelliseksi laskettuja julkaisuja, esitelmiä, raportteja ja puheenvuoroja. Määrä oli suuri, mutta harjututkimuksesta 27.1.1988 lausunnon antaneen professori Toive Aartolahden mukaan niiden sisältö oli paljolti samaa, ainoastaan yhteydet ja muodot vaihtelivat. Harjuraportit olivat ulkoisesti kauniita, mutta niiden tieteellinen anti oli pinnallista, kevyttä ja niukkaa. Projekti esiintyi aktiivisesti ulos, mutta tutkimuksissa jäätiin matalalle kuvailevalle tasolle, eikä uusia geomorfologisia tai geologisia tuloksia saatu. Lähinnä harjututkimuksessa yhdistettiin paikallista tietoa uuteen suomalaiseen tutkimustietoon. Uutta tutkimusmenetelmääkään ei luotu. Geologisen tutkimustiedon vajavaisuuden vuoksi geologitkaan eivät tuloksia arvostaneet, lausui arviossaan maaperägeologian apulaisprofessori Gunnar Glűckert.  Myös laitoksen johtaja, professori Heikki Kirkinen antoi oman arvionsa. Hänen mukaansa harjututkimushanke oli kymmenen vuoden ajan suorittanut aineiston hankintaa, harjujen peruskartoitusta ja esitutkimuksen luontoista tutkimusta. Harjututkimukseen oli käytetty runsaasti varoja (päärahoittajia olivat ensin Suomen Akatemia ja sitten sisäasiainministeriö ja ympäristöministeriö), mutta tutkimus oli hajonnut monille sivualoille, eikä siinä kyetty tekemään tieteellistä tuotosta. Loppulausuma oli tyly: tutkimusta oli tehty kauan, julkaisuja oli kyllä tehty, mutta todelliset tieteelliset tulokset olivat jääneet syntymättä.

Karjalan tutkimuslaitoksen johtokunta päätti talvella 1989, että valtakunnallisen harjututkimuksen sijoittamiselle Karjalan tutkimuslaitokselle ei ollut enää edellytyksiä. Kerätty aineisto oli sinällään merkittävä, joten aineisto ehdotettiin annettavaksi ympäristöhallinnolle. Harjututkimus päättyi lopullisesti maaliskuun lopussa 1990 toimittuaan lähes kaksi vuosikymmentä.

Young people’s take on peripheral regions’ development

By Alicja Fajfer

The Prospects in Peripheries project (PIP) takes on the ambitious task of ‘rebranding’ peripheries from marginalized regions to places of local success. One of the challenges faced by peripheral regions is the loss of young residents. Can we do anything to make life in remote rural regions more attractive for youth? To find the answer, PIP researchers talked with residents from peripheral regions about their hopes. Many interviewed residents shared the desire that more people should move to their region.

School buses in front of a school in the centre of Lieksa
Lieksa is a large municipality so many children commute to school

Union of urban and rural

For young people from North Karelian Lieksa having more neighbours meant an improved prospect to find like-minded friends. But this was not the only benefit. While fond of their hometown, these young people longed for an abundance of choice, in addition to peer acceptance. Many young Lieksans chose larger cities because they valued education opportunities. Places like Lieksa may provide ‘just enough’ services, but young people find inspiration in the novelties and diversity of city life. Shopping and nightlife are certainly alluring, but not every young person sees the city as superior. Also, not every young person wants to choose between a vibrant shopping street and a quiet forest path. Nevertheless, choosing one often means giving up on the other. While this may be a useful clue for those in charge of rural development, an important question remains: do young people want the impossible?

Peripheral Renaissance ?

The example of Finland shows that peripheral regions can be alluring. Professor Hilkka Vihinen from the LUKE Institute dispels the myth that the countryside is emptying out. In fact, many Finns move back and forth between urban and rural places. This shows that mobility is an important part of life, and one can have several homes at the same time. During the Covid-19 pandemic escape to the countryside became an even more attractive option, which is also visible in Lieksa. The local newspaper Lieksan Lehti reported* optimistic statistics – in the first half of 2020 the number of people moving to Lieksa exceeded the number of those who were leaving.

Image of a dirt road and a road sign that reads 'Lieksa'
Remote but beautiful – Some people need exactly this kind of place

In summary, young people’s hope for growing communities seems to be fulfilling. Now is the time to think of smart solutions to use this new potential. What we can learn from the Finnish example is that population mobility is not necessarily a threat. Peripheral regions cannot be saved if young people see a door shut in their face. Mobility lets people combine the best parts of urban and rural lifestyle and learn to appreciate them. Although young people may want to move out from their hometowns, they often speak kindly about them. This sympathy could be translated into stronger place attachment for the future. A local resident described their fondness of Lieksa as a mindset. This means that there are individuals for whom remote rural areas have great value. Peripheral regions face many challenges, but there is still hope that they may be successfully dealt with.

* Issue 66/2020, p. 11

Pielisjoen linnan valtiaaksi ja tieteen valtiaat

Kirjoittajat: Ismo Björn ja Pirjo Pöllänen

Pielisjoenlinna
Pielisjoen linna (public domain)

Karjalan tutkimuslaitoksen alkio sijaitsi syksyllä 1970 Joensuun korkeakoulun päärakennukseksi muutetussa Itä-Suomen seminaarin rakennuksessa, jossa tutkimuslaitoksen muodosti entinen terveyssisaren vastaanottohuone. Varsinaiseksi sijaintipaikaksi olivat ehdolla Joensuun lyseon rakennus, josta tutkimuslaitos olisi saanut 3 000 neliötä ja Pielisjoen linna, josta korkeakoululla oli tarjota runsaasti käyttötilaa. Sinne sijoitettiin korkeakoulun (SITRAn) tietokoneen pääteasema, sieltä sai toimitilat ylioppilaskunta ja myös tutkimuslaitos, jolle osoitettiin kolmannen kerroksen etelä- ja länsisivun kolme kadunpuoleista huonetta: nurkkahuone, välihuone ja toimisto. Kellarikerroksen kaksi kulmahuonetta, entinen halkovarasto ja työhuoneet luovutettiin Pohjois-Karjalan luonnonystävien käyttöön. Pielisjoen linnassa työskentelivät tähän aikaan muun muassa korkeakoulun rakentamista suunnittelevat arkkitehdit, kuten suunnittelusihteerin nimikkeellä työskennellyt Arja Hakala. Tutkimuslaitos muutti Pielisjoen linnaan sen sisätilaremontin valmistuttua syksyllä 1971.  Remontissa huoneiden lattiat peitettiin sinisillä linolaatoilla, ikkunan puitteet maalattiin punaisiksi ja ovet sinisiksi. Muut sisäpinnat maalattiin. Pielisjoen linnan ulkomaalaus tehtiin 1974. Laitos laajeni yläkerran länsisivulle, jonne saatiin työhuoneiden ohella kirjasto.

Laitoksen ensimmäisen työntekijän Veijo Saloheimon tehtäviin kuului laitoksen toiminnan suunnittelun ohella Pohjois-Karjalan 1600-luvun historiaa koskevien lähteiden kerääminen ja asutusmuotojen tutkiminen. Laitoksen sihteerin virkaan valittiin Tuula Nylander, josta tuli siis laitokselle järjestyksessä toinen työntekijä. Laitoksen seuraava tutkijavirka oli nimikkeellä tutkija, viran alana kansankulttuuri, erityisesti perinnetieteellinen tutkimus. Tähän virkaan valittiin Pekka Laaksonen, jonka kiinnostuksen kohteina olivat kansanrunojen ohella muun muassa romanimusiikki ja jätkäkulttuuri. Laaksonen oli tieteen popularisoija ja mukana useissa tv-tuotannoissa, jotka omalta osaltaan tekivät laitosta tunnetuksi.  Pekka Laaksonen toimi myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston johtajana, ja sekä hänestä itsestään että hänen kontakteistaan oli hyötyä tutkimuslaitoksen toiminnalle. Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön rahoituksen turvin laitokselle palkattiin kolmanneksi tutkijaksi kielentutkija Tauno Hirvonen, joka tutki Ilomantsin Mutalahden karjalaismurteen savolaistumista.

Yhteiskuntatieteellinen ja luonnontieteellinen tutkimus saivat alkunsa 1972. Yhteiskuntatieteen virkoihin valittiin Jukka Oksa ja Ilkka Alanen. Luonnontieteen puolen pioneerit olivat Jouko Meriläinen ja Pertti Huttunen. Ensimmäinen luonnontieteellinen hanke oli Pohjois-Karjalan suurten selkävesien taloudellinen hyväksikäyttö, jonka nuoremman tutkijan nimikkeellä aloittanut, mutta 1973 vanhemmaksi tutkijaksi nimitetty Meriläinen aloitti yhdessä kalabiologi Kyösti Mäkisen kanssa. Luonnontieteilijöistä osa sijoitettiin entiseen Oma-Avun varastorakennukseen, jossa toimivat myös korkeakoulun kemian ja biotieteiden laboratoriot.

Pielisjoen linna oli 1977 jo melkein kokonaan tutkijoiden käytössä. Veijo Saloheimon suuren kulmahuoneen vierellä kaupunkiin päin kolmannessa kerroksessa olevan huoneen jakoivat Kyösti Pulliainen ja Heikki Eskelinen. Sitten tuli Markku Tykkyläisen, Pauli Karjalaisen ja Pekka Pietiäisen ryhmähuone. Toisessa kaupunginpuoleisessa kulmahuoneessa olivat Anne-Leena Siikala ja Jukka Siikala, heidän vierellään Katriina Petrisalo ja sitten Martti Suorsa. Asemanpuoleisessa isossa kulmahuoneessa olivat Pirkkoliisa Ahponen, Matti Taponen ja tutkimusapulaiset. Keittiö eli taukotupa oli aseman suuntaan rakennuksen keskellä. Ilosaareen päin olevan kulmahuoneen jakoivat Barbara ja J.-P. Roos. Ilosaareen päin keskellä oli Tuula Nylanderin ja Maini Oinosen toimistohuone. Sen ja Veijo Saloheimon huoneen välissä työskenteli vielä Jorma Tahvanainen. Toisessa kerroksessa kaupungin ja Ilosaaren suunnan kulmahuone kului Pertti Rannikolle ja Ilkka Alaselle. Sen vieressä tekivät töitään Jukka Oksa, Pentti Sinisalo ja M.-L. Hirvonen. Toinen kulma oli kokonaisuudessaan kanavanvartijan asuntona, johon kuului keittiö, makuuhuone ja olohuone. Sirkkalaan päin oleva pikkuhuone oli Pertti Huttusen ja sen viereinen suurempi kulmahuone Jouko Meriläisen. Sitten tulivat aseman suuntaan kirjasto, Markku Viljasen huone, Raimo Latjan huone ja Raimo Riikosen ja tutkimusapulaisten kulmahuone. Ilosaareen päin keskellä oli laboratorio ja sen vieressä Martti Siisiäisen ja tutkimusapulaisen huone. Alakerrassa kaupunginpuolen päätyovesta tullessa oikealla oli varasto/työpaja, sitten ylioppilaskunta ja Leena Alasen ja Marja Järvelä-Hartikaisen työhuone. Kulmahuone oli tyhjä. Tätä vastapäätä käytävän toisella puolen oli siviilipalvelusmiesten majoitustila, sitten pesuhuone ja sauna, jonka jälkeen tuli vielä tarkemmin määrittelemätöntä kalustettua neuvottelutilaa.

Tutkimuslaitoksen henkilöstö kasvoi nopeasti ulkopuolisen rahoituksen kasvun myötä. Laitoksen suojissa työskenteli jo 1970-luvulla ajoittain yli neljäkymmentä henkilöä. Monet hankkeet olivat lyhytaikaisia, ja koska osa hankkeista toteutettiin kokonaan laitoksen ulkopuolella, on henkilöstön kokonaismäärää hankala tarkoin määritellä. Projektitutkijoiden määrä vaihteli normaalivuosina viidentoista ja kahdenkymmenen tutkijan välillä 1970-luvun vaihtuessa 1980-lukuun.

 

Projektirahoilla laitoksella työskentelevät 1980

                                                      nimike/hanke   ja   rahoittaja

 

Pirkkoliisa Ahponen – tutk.apul./Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Marja Järvelä-Hartikainen – tutkija/Elämäntavan muutos – Suomen Akatemia

Markku Tykkyläinen – tutk.ass./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Pauli Karjalainen – tutk.apul./Ekologinen panos-tuotos – Suomen Akatemia

Martti Suorsa – tutkija/Pienen alueen aluetalouden kasvumalli
– Yrjö Jahnsonin säätiö

Maarit Hult – päivähoidon henkilöstön opetus-
suunnitelma toimikunnan sihteeri              – Opetusministeriö

Asko Suikkanen – Pohjois-Karjala toimikunnan sihteeri
– Valtioneuvoston kanslia

Liisa Ryyppö – tutkija/Kontiolahden historia – Kontiolahden kunta

Kari Niskala – tutk.apul./Savon historia – Savon Säätiö

Leena Tuomi – tutk.apul. /asiakirjajulkaisutyö – V. Saloheimo/stipendi

Jouni Ahponen – tutk.apul./Suur-Liperin historia
– Suur-Liperin historiatoimikunta

Katriina Petrisalo – tutkija/kulttuurien vertaileva tutkimus – eri säätiöt

Pertti Koistinen – tutkija/työvoimapol. tutkimus – Työvoimaministeriö

 

Kirjastotyöntekijät

Mirja Juntunen   –   kanslisti/laitoskirjasto   –   virastotyöntekijä

Kalle Reinikainen   –   amanuenssi/P-K luonnonvarat   –   virastotyöntekijä

 

Karjalan tutkimuslaitoksen vaikutus suomalaiseen (yhteiskuntatieteelliseen) tutkimukseen

Yhteiskuntatieteilijä, Joensuun ja Itä-Suomen yliopistossa akateemisen sivistyksensä opit saanut katsoo tätä listaa vaikuttuneena. Lista henkii suomalaisen yhteiskuntatutkimuksen sielua ja on täynnä tutkimuksen suurnimiä. Suomalaisen työelämä tutkimuksen ruumiillistuma Pertti Koistinen on pitkään ollut osa tutkimuslaitoksen syvää ydintä, myös toimiessaan professorina Tampereen yliopistossa. Hänen vaikutuksensa työelämätutkimuksen ja sosiaalipolitiikan käsitteelliseen ja metodologiseen kehittämiseen on ollut merkittävä. Vaikuttava on myös Lapin yliopiston professoriksi siirtyneen Asko Suikkasen panos niin työelämätutkimuksen edelläkävijänä kuin hyvinvointivaltion puolestapuhujana. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Marja Järvelää voitaneen pitää elämäntapatutkimuksen ja laaja-alaisen yhteiskuntapolitiikan tutkimuksen edelläkävijänä. Humanistisen maantieteen uranuurtaja Pauli Tapani Karjalainen päätyi professoriksi Oulun yliopistoon. Hänen nimeensä vannoo useampi suomalainen maantieteilijäsukupolvi.

Karjalan tutkimuslaitokselle ja Joensuuhun kotiuduttiin myös niin, että joidenkin professoreiksi edenneiden tie suuntasi linnasta ainoastaan Yliopistokadun varteen. Markku Tykkyläisestä tuli laaja-alainen maaseutututkimuksen professori. Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriksi päätynyttä Pirkkoliisa Ahposta voidaan kiistatta pitää puolestaan yhteiskuntapolitiikan moniottelijana. Ahposen erikoistumisala on kulttuuripolitiikka, mutta hänen laaja-alainen yhteiskuntarakenteiden ja yksilöiden arjen rakenteiden ymmärryksensä tekee hänestä poikkeuksellisen avarakatseisen yhteiskuntatieteilijän, jonka kannustava ja inhimillinen ohjaus ja aito läsnäolo on vaikuttanut monien hänen opiskelijoidensa uravalintoihin. Muista listan nimistä matkailuntutkijat tunnistavat välittömästi Katriina Pertisalon ja sadat kontiolahtelaiset entisen historianopettajansa Liisa Ryypön, suomalaisen kotiseutuliikkeen voimahahmon, nykyisen KKES hallintoneuvoston puheenjohtajan.

 

Summa summarum

Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitosta on pidetty hyvänä paikkana tehdä tutkimusta ja työtä. Aina on myös työskennelty projekteissa ja projektiluonteisissa töissä. Kautta aikojen Karjalan tutkimuslaitokselta on siirrytty muualle professuureihin tai muihin merkittäviin yhteiskunnallisiin tehtäviin. Pielisjoen linnan ja myöhemmin Auroran B-rapun seinien sisäpuolella on toiminut pesäpaikka, josta on ollut hyvä ponnistaa. Laitoksen olemus on vuodesta 1980 muuttunut. Tutkimuslaitos ei tänään toimi enää pelkästään tutkijoiden kasvualustana, vaan laitoksen itsensä kasvaessa siitä on muodostunut akateemiset mitat täyttävä tutkimuslaitos. Professuuria ei enää tarvitse lähteä laitoksen ulkopuolelta hakemaan, vaan professoriksi on mahdollista edetä Auroran B-rapun seinien sisällä.

Paikallista historiaa puoli vuosisataa

Kirjoittaja: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos)

luku: 50
Karjalan tutkimuslaitos täyttää 50 vuotta.

Karjalan tutkimuslaitos tarjosi alkuvuosista saakka muutaman laitosharjoittelupaikan. Kulttuurintutkijoita osallistui kenttätöihin, mutta historianopiskelijat keräsivät lähdeaineistonsa erilaisista arkistoista ja laitokselle hankituilta mikrofilmeiltä. Paikallishistorian kirjoittamista pidettiin havainnollisuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi erinomaisena jatkokoulutuksena tuleville historianopettajille. Laitos tuki näin aluettaan tarjoamalla asiantuntemustaan ja koulutettuja kirjoittajia erilaisiin historiahankkeisiin. Laitoksen toiminnassa paikallishistorian kirjoittaminen (maakunta-, pitäjä- ja kuntahistoriat) on ollut pitkäaikaisinta ja ulospäin, etenkin omalle alueelleen näkyvää toimintaa. Erilaiset kunta- ja aluehistoriat ovat kuuluneet tutkimuslaitoksen ohjelmaan koko Karjalan tutkimuslaitoksen olemassaoloajan. Savon ja Pohjois-Karjalan maakuntahistorioiden ohella Karjalan tutkimuslaitoksen tutkimusohjelmaan ovat sisältyneet lukuisat Pohjois-Karjalan ja Savon kuntien, seurakuntien, liikelaitosten ja erilaisten järjestöjen historiat aivan kuten laitosta perustettaessa suunniteltiin.

Karjalan tutkimuslaitoksen perinteet Pohjois-Karjalan maakuntahistorian eri osien (II ja III Veijo Saloheimo, IV Kimmo Katajala (toim.) ja V Ismo Björn (toim.) ja alueen kuntien paikallishistorioiden kirjoittamiseksi voidaan jäljittää Kauko Pirisen puheenvuoroon Pohjois-Karjalan maakuntaseminaarissa maaliskuussa 1966. Pirinen painotti tutkimusten popularisointia. Maakunnan menneisyys oli saatava kansan käsiin, joka oli saatava tuntemaan itsensä pohjoiskarjalaiseksi. Samaa ajatusta painotti hänen oppilaansa Veijo Saloheimo. Pohjois-Karjalaan oli kirjoitettava oma maakuntahistoria ja pitäjähistoriat. Pirinen kiinnitti historiankirjoituksen Joensuun korkeakoulun opettajankoulutukseen. Pirisen mukaan yliopistollinen opetus, myös opettajien valmistukseen tähtäävä, vaati rinnalleen tutkimusta. Samassa puheenvuorossa Pirinen ajoi myös maakunta-arkistoa Joensuuhun. Se tukisi historiantutkimuksen ohella myös yhteiskunnallista tutkimusta. Sodan uhkaa ei enää 1960-luvulla ollut, joten maakunta-arkisto voitiin sijoittaa hänen mukaansa Neuvostoliitosta huolta kantamatta jo näin lähelle rajaa. Maakunta-arkiston saaminen oli vastaavasti nähty tärkeänä myös Jyväskylän ja Oulun yliopistojen historian laitoksilla tutkimuksen, opetuksen ja alueidentiteetin kannalta.

Pirisen ajatukset entisten suurpitäjien historiankirjoittamisesta toteutuivat Suur-Liperin (Maija-Liisa Tuomi), Vanhan Tohmajärven (Jaana Juvonen) ja Suur-Ilomantsin (Ismo Björn) historioiden kohdalla. Suurpitäjistä itsenäistyneet kunnat saivat nekin omat kuntahistoriansa, Tutkimuslaitoksen suojissa tai valvonnan alla on tutkittu ja kirjoitettu lähes kaikkien pohjoiskarjalaisten kuntien historiat: Eno (Ismo Björn), Ilomantsi (Ismo Björn), Joensuu (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Kontiolahti (Liisa Ryyppö), Liperi (Pekka Pakarinen), Nurmes (työn alla Jukka Kokkonen ja Alina Kuusisto), Outokumpu (Ismo Björn), Polvijärvi (Maija-Liisa Tuomi), Tuupovaara (Ismo Björn) ja Valtimo (Ismo Björn).

Historiankirjoitusta tehtiin Saloheimon aikana myös virkatyönä, mutta sittemmin enimmäkseen ulkopuolisen, kuntien ja seurakuntien, säätiöiden ja myös liikelaitosten ja muiden rahoittajien turvin. Alkujaan historiat olivat selkeä osa laitoksen toimintaa ja työtä. Vähitellen yliopisto ja laitos halusivat kirjoitustyöstä myös rahallisen tai rahassa laskettavissa olevan siivunsa. Tämä johti erilaisten yhteistyösopimusten solmimiseen. Käytännössä yliopisto tuli kuhunkin hankkeeseen mukaan tarjoamalla kirjoittajalle työpisteen. Kirjoittaja puolestaan oli projektitutkijana Karjalan tutkimuslaitoksen henkilökuntaa, opetti ja kirjoitti laitoksen nimissä sekä osallistui normaaliin laitostyöhön. Alueellisen sidoksen kannalta historiantutkijoilla on ollut merkittävä, mutta toisinaan piiloon jäänyt tehtävä. Tutkijoilta on kysytty apua, neuvoja ja ohjeita, heitä on pyydetty puhujiksi ja asiantuntijoiksi. Yhteydet paikalliseen talouselämään ovat muodostuneet vahvoiksi muun muassa erilaisten liike-elämää ja liikemiessukuja koskevien historiakirjoitusten ja asiantuntijatehtävien kautta.

Historian projektitutkijoiden rahoitus on aina poikennut hieman muista tutkijoista, sillä historian kohdalla rahoitus on tullut selkeinä toimeksiantoina ja konkreettisina tavoitteina kirjasta. Historiantutkija on päässyt suunnittelemaan kirjan kuvituksen ja koko ulkoasun. Projektitutkijan kohdalla on aina kysymys myös toimeentulosta. Omat tieteelliset tavoitteet on toisinaan ollut pakko jättää sivuun, kun toimeentulo on kiinni ulkopuolisesta rahoituksesta ja tilaajan toiveista. Ammattitaitoinen historiankirjoittaja muuntaa Jukka Kokkosen ja Jenni Merovuon tavoin itsensä 1700-luvun rajahistorian asiantuntijasta hetkessä 1900-luvun lapsisotilaiden tutkijaksi tai 2000-luvun liikelaitostutkijaksi, tai Alina Kuusiston lailla Euroopan unionin pohjoisen ulottuvuuden tutkimuksesta Nurmeksen maatalouden uudistukseen. Jukka Kokkonen on kirjoittanut varsinaisena akateemisena tutkimustyönään Ruotsin ja Venäjän suhteista, mutta tehnyt samaan aikaan useita tieteelliset mitat täyttäviä tilaushistorioita ja muun muassa sukuselvityksiä. Kokkosen kaksiosainen Salmi ja salmilaiset -historiateos (2015, 2019) oli jo ulkoisesti varsin näyttävä meriitti niin tekijälleen kuin koko laitokselle. Kokkosen uusin kirja Rajan rauha – itäraja ja suojautumisen keinot 1490–1809 ilmestyy joulukuussa 2020. Historiantutkijoiden laajat monografiat vaativat vuosikausien työn, mutta ne ovat yliopiston keskeisen rajaan ja laaja-alaiseen Venäjä-osaamiseen liittyvän vahvuusalan ytimessä.

Karjalan tutkimuslaitoksen alue- ja paikallishistorian tutkijat verkostoituvat 2020 omaksi tutkimusryhmäkseen, joka ilmoitti tekevänsä yhteistyötä Itä-Suomen ja Karjalan (raja-) alueelle kytkeytyvien historiahankkeiden parissa tutkijoina, toimittajina ja asiantuntijoina monissa alueen, maakunnan, kuntien, kylien sekä instituutioiden, kuten koulujen ja yritysten, historiaan liittyvissä projekteissa joko itsenäisinä tutkijoina tai työryhmän osana. Historiantutkijat käyvät ”saloheimolaisina” puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa, kirjoittaen blogeja ja kolumneja sekä tarjoten asiantuntemustaan historiaan liittyvissä kysymyksissä. Samalla he toteuttavat yhtä yliopiston keskeistä tehtävää osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun kriittisinä historian kautta asioita lähestyvinä kooteeälläläisinä.

Halkomessu eli -holismin jäljillä

Kirjoittajat: Ismo Björn (Karjalan tutkimuslaitos), Jarmo Saarti (Itä-Suomen yliopiston kirjasto) ja Pirjo Pöllänen (Karjalan tutkimuslaitos)

Siinä se oli. En ollut sitä mitenkään umpikorvessa kuljeskellessani etsinyt, mutta olihan löytö: halkoholistin pesä.  Kokonaisuudessaan täydellinen. Koko, malli, tarkkuus, kaikkineen sopusuhtainen, ja syrjässä katseilta, kaukana asutuksesta, lähellä metsäautotien silmukkaa. Jokainen halko oli täsmämittainen, jokainen erillinen pino tasakorkuinen, kattopelleillä suojattu ja viivasuora. Holistia itseään ei tietenkään näkynyt, ei hän olisi tahtonut nähdyksi tullakaan, ja pesänsä hän oli kauas ihmisasutuksesta rakentanut.

Tarpeet oli koottu lähialueelta, se selvisi ympäristöä tutkimalla. Kovin kauas ei tarvinnut metsäautotietä kävellä, kun vastaan tuli hakkuuaukio. Ja sieltäpä oli halkoholisti puunsa koonnut, pätkinyt, halkonut ja taiten pinoihinsa latonut. Voi vain kuvitella sitä hartautta, jolla tämä kaikki oli tehty. Jos ihminen voi joskus koskettaa pyhää, niin sen voi kuvitella tässä tapahtuneen. Pyhä on ollut konkreettisesti läsnä.

Huolellisesti suojattuja, suoria halkopinoja metsässä

Halkopino on suomalaisen miehen alttari ja sen rakentaminen on kokonainen messu. Moottorisahan ääni sen musiikki, savu suitsuke ja bensiini voiteleva vesi. Ja kaiken keskiössä on viime kädessä kirves, oikeanlainen, omaan käteen sopiva – kahva ehkä oman metsän tuotosta, mutta oma kirves ja sen oikein teroitettu terä on työn tekemisen tärkein väline. Kyllä maailmaan kirveitä mahtuu, mutta kaikki kirveet eivät yhtä hyvin toimi. Terän teroitus on tarkkaa puuhaa, samalla tavalla kuin jääkiekkoilijan luistimen terän teroitus, jokaisen terässä on oma kulmansa ja terävyysaste.

Halkoholisti tekee pinonsa yksin, ja yksin hän on omine ajatuksineen. Vaan halkoessa lähtee ajatus laukalle. Yksin puurtaessa voi omiaan pohtia, vaikka ääneen maalimaa kummastella. Ihan rauhassa. Metsästysaikaan omat ajatukset saattavat keskeytyä ajokoiran haukkuun tai hanhiauran ylilentoon. Halkopinon teko on konkreettista työtä, jossa työn jälki näkyy. Pinon pituus kertoo, kuinka työ etenee, mutta kukaan ei ole pinon pituutta arvioimassa, ei siitä pisteyttämässä, ja vaikka naapuri ohimennen pinoista jotain mainitsisikin, niin oman tietämättömyytensä ja epävarmuutensa siinä vain osoittaisi: oikea halkoholisti antaa arvoa jokaisen omannäköiselle pinolle.

vähemmän suorareunainen halkopino metsässä

Halkoholistin työ, halkopinot, on tehty työtä itseään kunnioittaen ja hartaudella, ilolla työhön keskittyen. Ehkä sen pinon voi kaverilleen näyttää, sille samanuskovaiselle, voimakkaan herätyksen kokeneelle mutta vaivihkaa, ilman varsinaista esittelyä. Ei pinoja julkisesti esitellä. Mieluummin ne vaan ovat. Ja yksinhän on lopulta ihminen uskonsa kanssa. Ne teiden varsien, julkipihojen ja sanomalehtien esittämät halkolatomukset eivät oikeauskoista hetkauta. Hymähdyksiä kuuluu eri puolilta maata, kun Maaseudun Tulevaisuus esittelee kauneimmat tai erikoisimmat pinot. Pah, irtoaa suusta, kun Lievestuoreen kohdalla näkyy tienvarrella pino, jossa koristeena vessanpönttö. Höh ja häh, ihmettelee halkoholisti Uukuniemellä taloksi rakennetun pinon äärellä. Kyllähän sellaisen saa tehdä, mutta pitääkö se muille näyttää, äimistelee halkoholisti.

asumuksen muotoinen halkopino

Halkoholismi ei ole sairaus, mutta se on perinnöllinen ja ikiaikainen. Ennen oli huolehdittava, että puuta olisi tulevalle leskelle kolmeksi talveksi, ja siitä on kiinnipito. Nykyään pitää tietotaitoa halon olemuksesta ja syvimmästä ytimestä siirtää nuoremmille sukupolville opettamalla ja neuvomalla, nuo nuoremmat halkoholistit kun usein asuvat kaupungeissa tai maaseututaajamissa, niin ”halko on maaseutu” -ajatus ei enää luonnostaan siirry seuraaville sukupolville. Halkoholismia periytetään niille läheisille ja tärkeille nuoremmille: lapsille ja lapsenlapsille, ja toivotaan, että ladonnan lumo uppoaa halko kerrallaan.

 

Halkopino on -holistin alttari

Metsällä ja sieltä korjattavalla puulla on Suomessa ollut eri aikoina erilaisia merkityksiä. Halkoholistin elämässä metsä ja puu konkretisoituvat pinottavina (koivu)halkoina. Mutta kuka on halkokolisti? Halkoholisti voi olla suurten ikäluokkien edustaja, jonka elämä kulminoituu metsän ympärille – polttopuut ja niistä saatava materiaalinen hyöty on halkoholistin elämän keskipiste. Vaan eipä, halkoholisti voi olla myös se naapurihuoneessa työtään tekevä, konettaan näpyttävä työkaveri. Iästä ei ole kysymys, vaikka halkoholismi puhkeaa monen kohdalla vasta viisissäkymmenissä. Halkoholismi on vahvasti sukupuolittunut ilmiö: miettimällä saa miettiä, mistä löytyy naispuolinen halkoholisti, mutta kyllä heitä on. Naishalkoholistit ovat vahvasti maaseutuun kiinnittyneitä usein miespuolisia kollegoitaan nuorempia maaseudun kehittäjiä ja maaseuduntajun omaavia tarmokkaita puuhanaisia.

Halkoholisti kokoaa polttopuut säntillisiin pinoihin, toinen toistaan tasaisemmin – onhan luonnollista, että alttarista halutaan tehdä mahdollisimman esteettinen, mutta sellainen käytännöllisen ja pröystäilemättömän esteettinen. Halkoholistit, ne kaikkein puhdasoppisimat, eivät ole uusheränneitä, he ovat kasvaneet metsässä, metsästä ja metsälle isiensä ja edeltäjiensä jäljissä ja oppia ottaen. Halko on aina ollut osa näiden halkoholistien elämää ja elämänmenoa, arkea, jossa keskeistä on toistettavat rutiinit. Halonteko on metsässä, metsästä ja metsälle elettävää arkea.

Oikeauskoiseen halkoholismiin kuuluu metsän antimien täysimääräinen hyötykäyttö, ei sen poltettavan puun tarvitse aina priimaa koivua olla, oma sauna lämpenee yhtä usein männyn oksilla kuin koivuhaloilla. Yhden koulukunnan mukaan kuivista männyn oksista saa kuulemma ne kipakimmat löylyt, toinen vannoo lepän nimiin. Molempien mukaan pelkillä koivunhaloilla saunaa lämmittävät ovat junantuomia mökkiläisiä tai muita maaseudun pistäytyjiä, jotka tuskin jakavat samaa omistautumista halkoholismille.

 

Halkoholistin kaupunkilaistuminen

Suomi ja puulämmitys muuttivat kaupunkeihin 1900-luvun kuluessa. Aluksi puulämmitys oli se, joka toi halkoholismin myös omakotitaloihin. Kerrostalojen keskuslämmityskattiloissa poltettiin halkoja ja kaupunkien satamat ja puulaanit, joiden kautta puulämmityksen halkosouvin logistiikka hallittiin, olivat vielä sotien jälkeisinä vuosikymmeninä laajoja.

Tavallisen kansan porinmatit ja parempien ihmisten kakluunit lämpisivät puulla ja tarvitsivat halkoja. Suomalaisen selviämisen kova ydin: lämmitys puulla kovien pakkastalvien aikana solmivat kaupungistuneen sukupolven metsään tiukoin sitein. Tätä sidettä lisäsi kesämökkiläisyys ja metsäpalstalaisuus, jossa halkojen tekeminen on yksi pyhä toimitus muiden joukossa. Ken metsäänsä arvostaa, se polttopuunsa korjaa, ja oksatkin lämmityksessä hyötykäyttää.

Suurten ikäluokkien ja niiden jälkeläisten lapsuuden tuoksu- ja tuntomuistoihin liittyy olennaisena palavan koivun ja muiden puiden tuoksu ja uunin lämmin poski, jota vasten nojailtiin pakkasleikeistä sisälle siirryttäessä. Omakotitalojen kellareiden tai piharakennusten puusaunat ja yleiset saunat olivat tunnemiljöö, johon kasvettiin, ja jossa oltiin lämpimän puun tuottamassa pehmeän löylyn kosteudessa.

Halkopinot siirtyivät kellareihin, autotalleihin ja pihan perille. Kerrostaloissa 1950- ja 1960-luvulla halkoja säilytettiin kellarivarastoissa. Teollisuuspaikkakuntien lapset leikkivät rullatehtaiden kuruilla tai muulla hakkuujätteellä, jota poltettiin aikana, jolloin Suomessa oli vielä aito kierrätystalous.

halkopino puuliiterissä

Öljy ja lopullisesti sähkö muuttivat halkokulttuurin hyvinvoinnin helppoudeksi. Mutta suomalainen ei luopunut halonhakkuusta. Moottorisahat ja hakkuupölkyt ilmaantuivat autotalleihin. Suomalainen (mies) meni pölkkyalttarinsa äärelle suorittamaan rukoustaan, joka on samanlaista ruumiillista hartaudenharjoittamista kuin monissa uskonnoissa: toistuvaa liikettä ja siihen liittyvää jupisevaa mutinaa. Ruumis ja mieli puhdistuvat ja halkopino kasvaa ja luo turvallisuuden tunteen itselle ja perheelle. Parhaimmillaan koko suvulle ja kansakunnalle. Halkopino armahtaa stressaantuneen mielen (on toki kyseenalaista, tunteeko halkoholisti edes stressiä) ja väsyttää ruumiin juuri oikealla tavalla, jotta tuvan haloilla tuotetussa lämmössä voi Röngän uutisten jälkeen käydä yöpuulle.

 

Mitä halkoholismi meille opettaa?

Miksi halkoholismista kirjoitamme? Miten halkopinot liittyvät työhömme? Halkoholistin antaumuksellisesta suhteesta alttariinsa, rutiiniinsa ja elämäänsä, voimme oppia vaikka ja mitä. Työtä tehdään innosta ja innostuksesta, rutiinina työ hoitaa sieluamme ja ruumista, ja silloin kun työn tekeminen (tutkimus) on mukavaa ja mielenkiintoista, niin työ etenee, ja siitä on hyötyä meille kaikille – halkoholistin leski ja vävypoika hyötyvät vielä pitkään hyvin kuivatetusta halosta, jolla lämpiävät niin mökkisaunat kuin kaupunkikodin leivinuunit.

Työllä on myös alkamis- ja loppumisajankohtansa: kun päivä valkenee, on aika tarttua toimeen ja kun ilta pimenee, on aika siirtyä tupaan uunin ja saunan lämmitykseen, halonhakkuu lopetetaan pimeän tullen. Työn tekemistä ei tarvitse esittää, silloin kun työ oikeasti etenee – kyllä joku ohikulkija kuitenkin huomaa sen katseilta piilossa olevan hyvin tehdyn pinon, sen ilolla ja suurella sydämellä tehdyn tutkimuksen, vaikka se jufo-luokitus puuttuisi.

Requiem halkoholistille

Halkoholisti on ollut aikaansa edellä myös etätyökäytännöissä. Usein pitkänlinjan -holistin pesä sijaitsee katseilta piilossa oman asumuksen ja muun asutuksen ulkopuolella, siellä metsäautotien nurkilla. Työtä tehdään itsenäisesti, itseohjautuvasti ja omilla välineillä – etänä, ja sosiaaliset kontaktit pidetään minimissä. Naapuruston tutuille saman uskoisille toivotellaan huomenet aamulla pinolle kulkiessa ja iltapäivällä kotipihaan kulkiessa vaihdetaan näkemykset viime viikkoisen myrskyn tuhoista ja etenkin siitä, kuinka pitkälle ehti tuulenkaatamien (noiden teollisuuteen kelpaamattomien) runkojen talteenotossa. Työ on loputonta rutiinia, mutta aina yhtä palkitsevaa.

pitkä halkopino mäntykumpareen vieressä

Halko on myös suomalaisen maaseudun syvää ydintä. Metodologisen urbanismin kritiikin kautta voi sanoa, että se ken halon syvän ytimen ymmärtää, niin hänellä on maaseuduntajua. Maaseutu, maalla asuminen ja uusintaminen on elämistä – ei representaatiota (esittämistä) varten. Maaseutua eletään ja ylläpidettään itseä ja yhteisöä varten, ja jos maaseutua aletaan mittaamaan ja arvioimaan kaupunkien kriteereillä, niin vain kuivat koivunhalot näyttäytyvät merkityksellisinä.  Maaseuduntajulla halkoholistin tavoin on syytä ymmärtää, että lepän- ja männynoksat lämmittävät saunan ja jopa leivinuunin yhtälailla. Maaseudulla arkeaan kokopäiväisesti, osavuotisesti tai monipaikkaisesti elävät ylläpitävät ja uusintavat maaseutua itseään ja elämäänsä varten, vaikkei tällä nähtäisikään olevan oikeaa (kansan)taloudellista merkitystä.

Mistä vauhtia valokuituun?

Kirjoittajat: Timo Hirvonen ja Arja Kurvinen, Karjalan tutkimuslaitos

Onnen maa -elokuvassa kulkukauppias julisti plastiikin muuttavan maaseudun arjen. Nyttemmin sen on arveltu mullistuvan internetin ansiosta. Avainsana on digitalisaatio. Sen myötä monet fyysiset tuotteet muuttuvat digitaalisiksi, mikä alentaa käyttö-, jakelu- ja kuljetuskustannuksia. Sanomalehti on eturivin esimerkki. Paperilehden painaminen ja kuljettaminen on työlästä. Sen sijaan verkkolehti singahtaa lukijalle silmänräpäyksessä.

Kuulostaa hyvältä, mutta tosielämä on toisenlaista. Varsinkin maaseudulla tietoliikenneverkot ovat puutteellisia ja myös ihmisten digikykyjen ja -halujen vähäisyys hidastaa tietoverkkojen hyödyntämistä. Näitä ongelmia pohdittiin maaseudun valokuituinvestoinnit -selvityksessä, joka julkaistiin keväällä 2020.

Selvityksen mukaan maaseudun valokuiturakentaminen etenee hitaasti, hajautuneena ja julkisen tuen varassa. Syynä on investointien heikko liiketaloudellinen kannattavuus. Kilometri valokuitua maksaa kaivuutöineen kymppitonnin. Jos kilometrin matkalla on viisi taloa, kustannusten kattaminen edellyttää parin tonnin liittymismaksua. Kahden talon tapauksessa hinta nousee useisiin tuhansiin. Melko kallista, joten teleyritysten mielenkiinto on kohdistunut langattomiin verkkoihin.

Valokuitu on kuitenkin etevä tiedonsiirtotekniikka, ja sillä on symboliarvoa tietoyhteiskuntakehityksen ja -politiikan tason osoittajana. Vuodesta 2010 lähtien harvaan asuttujen alueiden valokuiturakentamista on tuettu valtion varoin ja sittemmin myös EU:n maaseuturahastosta. Tukiehdot ovat vaihdelleet, mutta periaatteena on ollut kustannusten kattaminen kolmesta lähteestä: valtion ja EU:n tukena, kuntien rahoituksena ja käyttäjien omavastuuna.

Vuosina 2010–20 Suomessa toteutettiin julkisen tuen avulla noin 200 valokuituhanketta. Niiden tuloksena kuitua vedettiin yli 25 000 kilometriä ja liittymiä myytiin liki 40 000. Hankealueilla asuvien näkökulmasta tuen vaikutuksia ei voi vähätellä: valtio, EU ja kunta ovat maksaneet leijonanosan ja parhaimmillaan vain kolmannes kustannuksista on kohdistunut käyttäjien kukkaroon.

Valtion ja EU:n tuki valokuituun on edellyttänyt kuntien osallistumista. Pohjois-Karjalassakin kuntien suhtautuminen on vaihdellut. Useimmat ovat ottaneet varovaisen linjan. Mobiiliverkkojen arvellaan riittävän ja markkinavetoisen rakentamisen toivotaan elpyvän tiedonsiirtotarpeiden lisääntyessä. Kamreeri tukee varovaisutta esimerkkeineen. Ongelmatapauksissa useat valokuituhankkeiden riskit ovat realisoituneet: kustannusarviot ovat ylittyneet, liittymien kauppa on käynyt vaisusti ja valokuituyhtiöiden taloudenpito on ajautunut umpikujaan.

Nykyvauhdilla ja -tukipolitiikalla tavoite kattavasta ja alueellisesti tasapuolisesta valokuituverkosta saavutetaan kuluvan vuosisadan loppuun mennessä. Nopeampi aikataulu edellyttää tukien moninkertaistamista tai kysyntäpainetta. Mistä löytyy viisastenkivi viimeksi mainittuun?

Kirjoitus on julkaistu Sanomalehti Karjalaisen Vetoa ja pitoa -kolumnisarjassa 5.11.2020.

Pietarin kautta Venäjän rajoille

Kirjoittanut Ismo Björn, Karjalan tutkimuslaitos

Joensuun yliopisto oli Karjalan tutkimuslaitoksen johdolla mukana Suomen eri yliopistojen kamppaillessa Venäjän ja Itä-Europan tutkimuksen johtoasemasta. Yliopistojen välinen työnjako hahmottui aluksi maantieteellisesti siten, että Lapin ylipisto keskittyi Barentsin alueeseen, Helsingin yliopisto Itämeren ympäristöön ja Joensuun yliopisto Karjalan tasavaltaan. Näitä kirjaamattomia reviirirajoja ryhdyttiin ylittämään 1990-luvun puolivälissä. Kysymys oli pitkälti venäläisistä yhteistyökumppaneista. Erityinen kiinnostus koski Pietarin laitoksia, joilla oli huomattavasti enemmän resursseja kuin joensuulaisille vanhastaan tutuilla, mutta vähävaraisilla Petroskoin yhteistyötahoilla. Kun Karjalan tutkimuslaitos otti Pietarin mukaan tutkittavaksi alueeksi, astui Joensuun yliopisto Helsingin yliopiston varpaille. Teko oli tietoinen, mutta Pietarin kautta uskottiin laitoksen saavan Venäjä-tutkimukselle ulkopuolista, kansainvälistä rahaa ja uusia yhteistyösuhteita myös kolmansien maiden kanssa. Tutkittava alue laajeni samaan aikaan myös Barentsin alueelle, sillä Suomen Euroopan unionille tekemä aloite Pohjoisen ulottuvuuden politiikasta avaisi ehken ja mahdollisesti toisia rahoituskanavia tutkimukselle. Näin yliopisto ulotti tutkimuksensa myös Lapin yliopiston tontille.

Karjalan tutkimuslaitos ja koko Joensuun yliopisto kärsivät tappion, kun opetusministeriö antoi Helsingin yliopistolle valtakunnallisen roolin Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen koordinointiin. Tätä varten perustettiin erityinen Aleksanteri-instituutti. Se suuntautui alkuun vahvasti elinkeinoelämää palveleviin hankkeisiin, sillä niihin oli mahdollista saada EU-rahoitusta. Aleksanteri-instituutti muutti hieman luonnettaan, kun se sai rahoituksen Venäjän ja Itä-Euroopan tutkijakoulun käynnistämiseen. Helsinki muodosti näin Joensuulle haasteen, johon oli vastattava. Karjalan tutkimuslaitoksella, eikä Joensuun yliopistolla ollut halua toimia Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin alaisena. Laitoksella kuulunut tuohtumus vaihtui uuteen toimintatarmoon. Tutkimusta ryhdyttiin suuntaamaan Venäjän sijaan rajaan ja raja-alueisiin.

Joensuussa Venäjä-tutkimusta oli tehty Karjalan tutkimuslaitoksen ohella tiedekunnissa ja täydennyskoulutuksessa, jossa toimiva Itäinnova tarjosi itäosaamiseen keskittyvää ammatillista ja kaupallista koulutusta ja tarjosi palveluja raja-alueyhteistyötä koskeville kongresseille. Karjalan tutkimuslaitos järjesti yhdessä Itäinnovan kanssa kansainvälisen symposiumin, jonka teemana oli Euroopan unionin rajalla. Symposium oli omalta osaltaan kiinnittämässä tutkimusta Euroopan unioniin. Venäjää lähestyttiin erilaisten EU-ohjelmien rajaseutuyhteistyön ja eurooppalaisen kansalaisyhteiskunta-näkemyksen kautta. Kansalaisyhteiskunnan syntyä selvittävillä tutkimuksilla oli kysyntää. Kansa ja valta. Jatkuvuus ja muutos Venäjällä 1900-luvulla sai rahoitusta Suomen Akatemialta 1997 ja seuraavana vuonna Ilkka Liikasen Civic Culture and Nationality in North-West Russia and Estonia sai Akatemian rahoituksen. Kansalaisyhteiskuntatutkimus laajensi yhteyksiä Baltiaan, Englantiin ja Skandinaviaan.

Kun Joensuun yliopiston yleisen tason profiloitumisessa 1990-luvun lopulla nousivat esiin Euroopan raja- ja reuna-alueiden yhteiskunta- ja kulttuurikehitys, niin juuri näillä aloilla tutkimuslaitos saattoi osoittaa tuloksellisuuttaan. Ensisijaiset alueelliset kohteet eli itäinen Suomi, Karjala ja Pietari vaikutusalueineen määriteltiin rajaseuduksi, jotka olivat idän ja lännen rajalla, kuten perinteisesti oli totuttu tulkitsemaan, mutta nyt, uutena painotuksena: Pohjois-Euroopassa.

Suomi asemoi itseään länteen ja Karjalan tutkimuslaitoksen johto ymmärsi läntisten kumppaneiden tuovan tutkimukselle rahaa. Se näkyi tutkimuksen suuntauksissa ja toki myös tulkinnoissa. Yhteiskuntatieteellinen osasto haki kumppanuuksia ”lännestä” eli Britanniasta ja Yhdysvalloista. Teemana oli post-kommunismi, joka englanninkielisessä puheessa kääntyi sittemmin muotoon ”post-sovjet”. Rajatutkimukseen liittyi kirja Curtains of Iron and Gold. Reconstructing Borders and Scalaes of Interaction”. (Ashgate Publishing 1999.) Yhteiskuntatieteellinen osasto järjesti yhdessä Tampereen Rauhan ja konfliktintutkimuskeskuksen kanssa sekä San Diegon yliopiston kanssa kansainvälisen konferenssin Border Regions on Transition Joensuussa ja Sortavalassa. Rahoittajina olivat Suomen Akatemia ja Norjan ulkopoliittinen Instituutti.

Karjalan tutkimuslaitoksen painopistealaksi valittua rajoja ja raja-alueita koskevan tutkimusta kehitettiin Rajatutkimusverkosto-projektin nimissä. Toukokuussa 1998 aloitetun verkoston tavoite oli vahvistaa Joensuun yliopiston asemaa raja-alueita koskevan tutkimuksen piirissä. Hankkeen ohjausryhmään kuului puheenjohtajan, yliopiston uuden rehtorin Perttu Vartiaisen ohella Tarja Cronberg. Hankkeen johtajana toimi Heikki Eskelinen ja suunnittelijana Pirjo Jukarainen. Rajatutkimusverkostoa rahoittivat Euroopan unionin Interreg-ohjelma ja opetusministeriö. Raja- ja lähialuekeskusta valmisteltiin yhdessä Pohjois-Karjalan liiton, Joensuun Tiedepuiston ja muiden sidosryhmien kanssa.