Kuhasalossa olemattoman äärellä
Kirkkojen, luostareiden ja myllyjen autioluettelo vuosilta 1589–1593 sekä Käkisalmen läänin veroluettelo vuodelta 1618 mainitsevat, että Pielisjoen suussa on ollut Kuhasalon puinen luostari, ja että sen tilukset olivat autiona. Siinäpä historiallisen asiakirja-aineiston tiedot luostarista, mutta tämä riittää. Mielikuvat luostarista herättävät entisen saaren maiseman eloon. Ja tieto siitä, että Kuhasalossa on ollut jonkinlainen puinen luostarirakennus ohjaavat sen siellä myös näkemään. Jokainen sukupolvi näkee luostarin silmissään kaikki hieman erilaisena, sillä itse kullakin meistä on oma näkemys miltä luostari näyttää. Tieto luostarista antaa maisemalle sisällön, mutta se myös rajaa katsetta, siis sitä, kuinka maisemaa tämän jälkeen havainnoidaan ja aistitaan. Jokainen näkee maisemassa luostarin, jota siinä ei ole. Maisemasta muodostuu yhteinen historiatila. Erityisen voimakas tarinan ohjaama sosiaalinen ja historiallinen tilakokemus on tällaisessa symbolisessa, laajaa ihmisryhmää yhdistävässä joensuulaisessa historiamaisemassa. Eletty ja yhdessä koettu historiatila ylläpitää käsitystä jostakin, jota fyysisesti ei edes tarvita. Luostari on olemassa, vaikka mitään siitä ei näy. Kuhasalon maisema, kuten mikä tahansa maisema, on historiallisesti rakennettu.
Luostarin muistomerkki vahvistaa luostarin tarinaa osaksi joensuulaista kollektiivista muistia. Mukana on myös kamppailua maiseman omistuksesta. Ortodoksinen kirkko hallitsee tällä paikalla Kuhasalon perinnettä ja maisemaa. Muistomerkin pystyttäminen oli ensimmäistä kertaa esillä 1960-luvun alussa. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Erkki Piiroinen painotti tuolloin luostarin merkitystä, sillä se kertoi hänen mielestään ortodoksisen uskonnon pitkistä juurista Joensuun seudulla. Muistomerkki nousi uudelleen esille 1990-luvun alussa, jolloin valmistauduttiin Joensuun ortodoksisen seurakunnan 100-vuotisjuhliin. Muistomerkin uskottiin myös tällä kertaa vahvistavan ortodoksista identiteettiä. Muistomerkkiä ajoivat kirkollisten piirien ohella historiantutkijat Heikki Kirkinen ja Veijo Saloheimo. Arkkipiispa Johannes vihki luostarin muistomerkin kesällä 1993. Sen uskontopoliittisesta merkityksestä kertoo, että vastaava lehtipuinen ikonikatos oli aiemmin pystytetty Parikkalan Koitsanlahden ortodoksiselle hautausmaalle. Ortodoksinen kirkko vahvisti asemaansa itäsuomalaisessa maisemassa. Muistomerkin kautta Kuhasalon luostari sidottiin suoraan Valamoon, sillä ikonikatokseen sijoitettiin Valamon luostarin perustajia Sergei ja Herman Valamolaista kuvaava ikoni. Kuhasalo oli Joensuussa tunnettu Kukkosensaarena, mutta sen nimi vaihtui Kuhasaloksi luostarisidoksen vuoksi.
Kuhasalon luostarin jäljillä
Kukkosensaaressa kaivattiin kellaria syksyllä 1908. Puolen metrin kaivamisen jälkeen lapio osui johonkin kovaan. Montusta paljastui kolme pääkalloa ja joukko sääriluita. Kaivu-urakka loppui siihen. Lapiomiehet ilmoittivat löydöstään arkeologiselle toimikunnalle Helsinkiin.
Mikään yllätys ei hautalöytö ollut, sillä vanhat joensuulaiset tiesivät kertoa, että Kukkosensaaressa olisi entinen hautausmaa. Kukkosensaaresta oli löytynyt luita erilaisten kaivutöiden yhteydessä pitkin 1800-lukua. Saaressa havaittiin painautumia siellä täällä, ja mutta koska tarkempia tutkimuksia ei tehty, niin varmuutta vainajista, heidän uskonnostaan tai hautojen sijainnista ei kellään ollut. Tällä kertaa oli toisin. Luostari haluttiin löytää, paikantaa ja sen olemassaolo vahvistaa. Luostarille oli tilaus, sillä Kuhasalon luostarin paikkaa oli etsitty vuosikymmeniä. Suomen Muinaismuistoyhdistys kyseli 1872 kansalta tietoja kaikkiaan viidestä vuoden 1589 tilikirjoissa mainituista, ja jo tuolloin autioituneista puuluostarista. Yksi niistä oli Kuhasalon luostari, jonka sijaintipaikka oli Liperin kappelissa ja Ilomantsin pitäjässä. Muut hävinneet luostarit olivat yhtä epämääräisiä: Kurkijoen Kannansaari, Tervon Heijnsine(?). Sortavalan Möntsälä ja Salmin Oulusjärvi. Nimet olivat vanhoissa asiakirjoissa epäselviä, ja yhtä epäselvinä ne myös kansalle sanomalehtien sivuilla esitettiin.
Nyt uudet luulöydöt yhdistettiin Kuhasalon luostariin, ja näin löytöpaikkaa ryhdyttiin pitämään luostarin hautausmaana, ja sieltä löytyneitä luita munkkien jäännöksinä. Lisätodiste luostarilla saatiin Kukkosensaaren vanhasta metsälehmuksesta. Tarina kertoi, että luostari olisi sijainnut lehmuksen vieressä. Metsälehmus saavuttaa parhaimmillaan 200–300 vuoden iän, joten tämä puu olisi ollut toista sukupolvea. Puhuttiin kieloista, joiden väitettiin kasvavan ainoastaan tällä paikalla. Luostariin liitettiin myös nimi Kalmoniemi ja sen rantakallioon hakattu kuvio, jolle ei ole löytynyt ajoitusta, eikä monista arvailuista huolimatta kunnollista selitystä. Yleisin arvaus on, että kyseessä on kivinen merikortti, joka osoittaa Rääkkylän Kirkkoniemeen, mutta moni näkee siinä merkin luostarista.
Koska kirjalliset lähteet eivät Kuhasalon luostarista ja tai sen hautausmaasta juuri mitään kertoneet, oli tarinoilla keskeinen osuus. Tarinoilla luostarista oli myös toinen merkitys. Niillä vahvistettiin Joensuun historiallisia juuria ja luotiin paikkakunnalle kiehtovaa menneisyyttä. Osansa tarinoiden synnyssä oli sanomalehdillä. Joensuulainen päätoimittaja ja kunnallismies Tahvo Könönen kirjoitti nimimerkillään Teppo K. runon Joensuun kaupungin 50-vuotisjuhliin 29.11.1898. Runon säkeissä Kuhasalon luostari saa romanttisen kuvauksen:
Kuhasalon kunnahille,
missä kellot luostarin, soivat ennen,
nyt jo sinne, templi kohoo Lutherin,
torni viittaa, kutsuu kansaa,
laulun ääni kajahtaa,
kiittäen aina Luojan rauhaa,
siunauksen antajaa.
Luostarin olemassaoloa ja vaikutusta korostettiin kansallisessa kirjoittelussa sumeilematta. Kuhasalo korotettiin tarinoissa Valamon haaraosastoksi. Luostarin ansioksi laskettiin jopa pohjoiskarjalaisen kotiteollisuuden synty. Pohjois-Karjala -lehdessä kirjoitettiin 1901, että Kuhasalon pikkuluostarin munkit olisivat aikoinaan opettaneet pohjoiskarjalaisille puukäsitöitä.
Kuhasalo luostari oli pala sekä Joensuun että rakentuvan kansallisvaltio Suomen muinaisuutta ja kansallista omaisuutta. Pidettiin itsestään selvänä, että viimeistään Kukkosensaaren luulöytö todisti, että luostari oli löytynyt. Luulöytöjen seurauksena luostarin oletettu paikka lunastettiin valtiolle kansalliseksi historialliseksi paikaksi.
Kukkosensaaren luille on olemassa myös toinen selitys, joskaan se ei ole lainkaan yhtä kiehtova. Mitä todennäköisemmin kyse on kyläkalmistosta, joka saattaa olla yhtä hyvin luterilaisten hautapaikka. Se sijaitsee saaressa, mitä nykyään pidetään merkkinä nimenomaan luterilaisten hautaustavasta. Kuhasalon käytöstä hautapaikkana on maininta vuodelta 1660, jolloin nykyinen Pohjois-Karjala oli jo osa Ruotsia. Viipurin piispa Petrus Bromius mainitsi Kuhasalon hautausmaan kiertokirjeessään. Kirkon kannalta oli ongelmallista, että ei voitu tietää, keitä sinne oli haudattu.
Ajatus tavanomaisesta kyläkalmistosta ei herätä vastaavaa innostusta kuin luostari. Epämääräisyydestä huolimatta tarina luostarista on se yhteinen kertomus, johon halutaan uskoa, ja tälle tarinalle etsitään jatkuvasti todisteita. Sellainen on maaperä, sellainen on sijainti. Kuhasalo eli Kukkosensaari on Pielisjoen suulla, laajan Pyhäselän ulapan äärellä. Pielisjoesta sai lohta ja Joensuun lähivesillä viihtyivät Saimaan norpat.
Nimelle Kalmoniemi, jonka on katsottu viittaavan luostarin hautausmaahan, on myös vähemmän romanttinen selitys. Pielisjokeen ja Pyhäselkään hukkuneiden ruumiit ajautuvat keväisin Kuhasalon rantaan. Murheellisin tapaus sattui alkukesästä 1899. Kaksi veneellistä rippikoulutyttöjä oli lähtenyt hakemaan katajia rippikirkkonsa koristamiseksi. Toinen veneistä kaatui Kukkosensaaren rannassa ja kahdeksan tyttöä joutui veden varaan. Utra Woodin Kukkosensaaren lotjavarvilta souti neljä venekuntaa miehiä apuun, mutta liian myöhään. Kaatuneen veneen soutajan ja kahden tytön todettiin hukkuneen.
Kukkosensaari siirtyi Joensuun kaupungin haltuun 1900-luvun lopulla. Se oli onni Kuhasalon luonnon kannalta, sillä saari säästyi asuinrakentamiselta. Tänään Kuhasalon on kaupunkilaisten lähiluontokohde. Saaressa voi tuntea olevansa merellä ja kohtapa synkässä kuusikossa. Siellä voi kävellä kalliolla ja hetken kuluttua lehdossa, ja kuvitella kulkevansa munkkien jäljillä, yhteisessä tarinassa Kuhasalon luostarissa. Se, onko tuo tarina oikea tai väärä, on toisarvoinen. Tärkeintä on, että se eletään yhdessä.
