Lemmikkien kotihautaus, pyhän käsite ja venäjänkarjalainen kuolemankulttuuri

Yhtenä työpäivänä luin artikkelia hautauskulttuurista, kun mieleeni muistui, ettemme perheeni kanssa ole muistaneet pystyttää edesmenneelle kissallemme hautaristiä. Kissamme kuoli viime talvena ja suunnitelmana oli lumien sulettua viedä pihamme reunalla sijaitsevaan hautapaikkaan risti. Vaikka kissamme olikin päässyt jo viimeiseen lepopaikkaansa, tuntui ristitön hauta, kuten koko hautajaisrituaalikin, keskeneräiseltä. Näyttäisihän hautausmaallakin hautapaikka, jossa arkun päällä multakerroksen sijaan olisi vain ilmaa, puolivalmiilta. Tällöin voisi kuvitella, ettei hautausrituaali olisi onnistunut eikä sitä olisi saatu päätökseen, jolloin niin vainaja kuin omaisetkin jäisivät tunnetilaan, jossa asiat eivät ole täysin kohdillaan. Rituaalit tarvitsevat lopetuksen, jonka jälkeen siitä on mahdollista edetä eteenpäin. Kissani ristitön hauta ja sen keskeneräisyys täten aiheuttivat rauhatonta tunnetta itsessäni, ja epäröintiä siitä onko kissani todella päässyt ”haudanlepoon”.

Tämä kaikki sai minut pohtimaan lisää juuri lemmikkien kotihautausta ja siihen liittyvää rituaaliperinnettä. Perheeni on aina haudannut edesmenneet lemmikkimme pihamme tiettyyn kohtaan, jonne myös isäni lapsuuden lemmikit on laskettu lepoon. Lemmikkien kotihautaaminen on siis itselleni ollut aina täysin normaali ja itsestään selvä tapa hyvästellä rakas perheenjäsen, sekä hautausmaan oleminen omalla pihalla on tehnyt siitä itselleni läheisemmän ja henkilökohtaisemman hautaustavan.

Lemmikkien kotihautaaminen jäi muhimaan mieleeni tuon työpäivän jälkeen ja hiljalleen siitä alkoi muodostua varteen otettava aihe blogitekstiä varten. Omien kokemuksieni ja muistojeni lisäksi päädyin puhumaan kotihautauksesta ystäväni ja serkkuni kanssa, jotka molemmat ovat haudanneet lemmikkejään kotipihalleen. Serkkuni tapauksessa heidän koiransa ovat hauduttu vanhempieni metsään, jolloin hänen puheensa tuntuivat itselleni hyvin henkilökohtaisilta. Kivet, joiden juurilla koirien hautapaikat ovat, olivat osa omaa lapsuuttani yhtenä lempileikkipaikkanani ja nykyään aina vieraillessani vanhemmillani näen nuo kivet, eli pyhä hautapaikka toimii osana maallista, ei-pyhää arkea. Haluankin pohtia tässä tekstissäni juuri sitä, miten lemmikkien kotihautauksilla voidaan luoda ja ylläpitää pyhän käsitettä.

Ihmisten ja lemmikkien läheinen suhde

Kotihautaus on mielestäni osoitus ihmisen ja eläimen läheisestä suhteesta. Nora Schuurman ja Kirsi Laurén tuovat esille Nickie Charlesin (2014) toteamusta siitä, miten ihmisten ja eläinten läheinen suhde ei ole uusi ilmiö, vaan enemminkin suhteen emotionaalisuus on noussut uudella tavalla näkyväksi kontekstin muutoksen, kuten lemmikkien arvostuksen lisääntyessä (Schuurman & Laurén, 2016, s. 45). Ei-länsimaisissa yhteiskunnissa ihmisten ja eläinten suhde on vielä läheisempää, kun lemmikit on voitu nähdä tai yhä nähdään suvun jäseninä, esi-isinä tai välikäsinä pyhän ja maallisen välillä (DeMello, 2012, s. 34).

Lemmikit kategoriana voidaan erottaa muista eläimistä, ja itsekin olen rajannut aiheen vain lemmikkeihin. Yhtenä tapana erottaa lemmikki muista eläimistä on määritellä termiä lemmikkien ja ihmisen välisen läheisen suhteen kautta, joka näyttäytyy esimerkiksi lemmikin nimeämisen kautta. Eläimen nimeäminen tuo sen osaksi ihmisten sosiaalista maailmaa, jolloin vuorovaikutuksen ja tunnesiteen luominen eläimeen mahdollistuu. Ihmisten ja lemmikkien suhde on molemmin puolista eli molemmilla on suhteessa omat roolinsa, oli rooli sitten olla ystävä tai perheenjäsen. Erona muihin eläimiin tähän suhteeseen liittyy myös rakkaus, ja yksi syy lemmikkien hankkimiseen voikin olla halu vastaanottaa ”ehdotonta rakkautta”. Läheiseen, ehdotonta rakkautta täynnä olevaan molemminpuoliseen suhteeseen liittyy kuitenkin ongelmana lemmikkien lyhyt ikä. Ihmisen ollessa läheinen lemmikkinsä kanssa voi lemmikin menettäminen tuntua yhtä raskaalta kuin toisen ihmisen kuolema. Margo DeMello painottaa kuitenkin Yi-Tu Tuanin (1984) nostamaa eroa lemmikin ja ihmisen kuoleman välillä. Lemmikin kuolemaa ei täysin voi rinnastaa ihmisen kuolemaan, koska kuollut ihminen on ikuisesti poissa. Kuollut lemmikki taas on mahdollista korvata uudella lemmikillä. (DeMello, 2012, s. 147–149, 155, 157–158.)

Välitys ja rakkaus lemmikkiä kohtaan voidaan huomata lemmikin elämän loppuhetkissä. Tuon esille, miten kotihautaaminen todentaa läheistä suhdetta ihmisen ja lemmikin välillä, mutta itse lemmikin kuolemakin tuottaa erilaisia merkityksiä suhteesta. Jenna Ratia on lainannut Nora Schuurmania ja Kirsi Laurénia (2016) sanoen kuolinhetken ennakoinnin ja eutanasiaan suhtautumisen olevan erottava tekijä lemmikin ja ihmisen kuoleman välillä. Omistaja saa useimmiten päättää, miten lemmikki kuolee eli jos kuolema ei tapahdu yllättäen, viedään lemmikki yleensä lopetettavaksi eläinlääkärille. Tämä koetaan eettisenä vaihtoehtona, koska tällöin lemmikki pääsee eroon ylimääräisestä kärsimyksestä. (Ratia, 2020, s. 26.) Lemmikkien lopettaminen ”oman käden kautta” ei ole myöskään uutta, vaan esimerkiksi 1930-luvun maaseudulla varsinkin kissat ja koirat lopetettiin joko itse tai tuttavien avustuksella (Schuurman & Laurén, 2016, s. 50). Yhä tänä päiväkin olen kuullut, miten metsästäjät mieltävät oman metsästyskoiransa, työkaverinsa, ampumalla lopettamisen viimeiseksi palvelukseksi koiralle. Metsästyskoiran ampuminen metsässä voidaan nähdä myös koiran palauttamisena sille ominaiseen ympäristöön eli luontoon (Schuurman & Laurén, 2016, s. 51).

Ihmisten ja lemmikkien suhde voidaan siis nähdä hyvinkin läheisenä, ja lemmikki voidaan jopa rinnastaa yhdenvertaiseksi ihmisen kanssa, kun se nostetaan perheenjäsenen rooliin. Ihminen toimii kuitenkin ”päättäjänä” lemmikin elämässä ja varsinkin sen elämän loppuvaiheissa. Lemmikin lopettaminen ja ruumiista eroon pääseminen jää omistajan päätösvaltaan. Usein näissä valinnoissa voidaan huomata välitys ja rakkaus lemmikkiä kohtaan, kun päätöksien halutaan olla mahdollisimman eettisiä ja lemmikin parasta katsovia. Näen kotihautauksien olevan tapa kunnioittaa eläimen mennyttä elämää, koska niiden kautta lemmikki ikään kuin palautetaan kodin piiriin. Serkkuni toi myös esille kotihautaukseen liittyvän symbolisen merkityksen. Molemmat heidän koiristaan rakastivat metsää, joten metsään hautaaminen toimi tapana suoda koirille sopiva, läheinen ja rakas lepopaikka.

Pyhän käsite

Pyhän käsitettä on määritelty monilla eri tavoilla uskontotieteissä. Mielestäni pyhään ei tarvitse suoranaisesti liittää jotakin tiettyä uskontoa vaan ennemminkin jokainen ihminen voi määritellä sen omalla tavallaan tarkoittamaan jotakin arkisesta, maallisesta, erottuvaa. Tällöin myös kuolemaan ja hautajaisiin liittyvää kulttuuria ja rituaaliperinnettä voidaan kuvata pyhän käsitteen avulla.

Asioita, esineitä, ilmiöitä, aikoja ja paikkoja voidaan määritellä pyhäksi ja pyhä voidaan nähdä tapana erottaa nämä arkisesta (Enges, Mahlamäki & Virtanen, 2015, s. 78–79). Nämä eivät kuitenkaan ole pyhiä itsessään, vaan erottelu arkisesta ja maallisesta tapahtuu eri tapojen, rituaalien ja symboleiden avulla, jotka määrittelevät pyhää. Eli esimerkiksi paikka voi muodostua pyhäksi, kun siihen liitetään pyhän merkityksiä eri tavoilla, menoilla tai uskomuksilla. Pyhäksi paikat määrittyvät, kun niillä on uskonnollinen merkitys ja niissä harjoitetaan rituaaleja, jotka liittyvät johonkin tiettyyn uskonnolliseen yhteisöön. (Mahlamäki, 2015, s. 158.)

Pyhästä paikasta esimerkkinä voi toimia hautausmaat ja tässä tapauksessa juuri lemmikkien kotihautausmaat. Omalla pihallani lemmikkiemme hautausmaa ei ole mitenkään erityisellä paikalla, mutta silti tuo hautausmaa voidaan kokea pyhänä. Lemmikkien hautausmaamme on paikalla, johon en yleensä kiinnittäisi tarkemmin huomiota, mutta tietäen, että siellä on hauduttuna lemmikkejä, on suhtautuminen paikkaan muuttunut. Joka kerta kun katson tuota hautausmaata, herää minussa tunteita, joita normaalisti tuollaista paikkaa kohtaan ei syntyisi. Heti lemmikin kuoleman jälkeen hautausmaalle meneminen tai sitä edes katsominen on voinut tuntua liian vaikealta. Hautausmaa on herättänyt minussa varsinkin suremisprosessin aikana paljon negatiivisia tunteita, mutta myöhemmin hautausmaa on voinut toimia tapana muistella ”niitä hyviä aikoja”.

Tämän lisäksi lemmikkien hautausmaa on muokannut paikan ”sääntöjä”. Enää tuo paikka ei ole vain osa pihaa, jossa voi toimia samanlailla kuin muuallakin pihan kohdilla vaan siihen on liitetty ihmisten hautausmaihinkin liittyviä säännöksiä. Hautausmaihin kuuluu ehdoton kunnioitus, joka näkyy esimerkiksi hautakivien putsaamisena. Viime talvena käydessäni lemmikkiemme hautausmaalla, pyyhin hautaristin päältä lumet pois. Toiminto oli automaattinen, tekisinhän samanlailla myös ihmisten hautausmaalla. Tämänkaltainen haudan putsaus voidaan nähdä kunnianosoituksena sekä palveluksena hautaa ja ruumista kohtaan. Paikan muuttuessa pyhäksi siihen siis liitetään merkityksiä ja kirjoittamattomia sääntöjä siitä, miten sitä kohtaan kuuluu käyttäytyä. Lemmikin ruumis, toisaalta myös sielu, ja hautausrituaali voivat näin ollen muokata arkisestakin paikasta pyhää.

Venäjänkarjalainen kuolemankulttuuri ja lemmikkien kotihautaus – miten nämä muistuttavat toisiaan?

Lopuksi haluan pohtia tarkemmin lemmikkien ja ihmisten kuolemankulttuurien samanlaisuuksia, koska mielestäni tällöin voin tuoda esille, miten lemmikkien kotihautaaminen, ihmisten hautajaisperinteiden tapaan, on pyhä rituaaliperinne, johon kuuluu osaksi eri uskomuksia, affekteja ja merkityksiä. Tällöin kotihautaaminen eroaa muista lemmikin ruumiin hävittämistavoista ja se voidaan nähdä kulttuurisena ja uskonnollisena ilmiönä. Haluan painottaa, että tällä vertailulla en pyri vertaamaan ihmistä lemmikkiin enkä varsinkaan pyri alentamaan ihmistä lemmikin tasolle. Mielestäni ihmistä ja eläintä ei voida täysin vertailla, mutta tarkkaillen ja pohtien eri osia heidän kulttuuriperinteestään, voimme oppia uutta niistä. Valitsin ihmisten kuolemankulttuurista esimerkiksi juuri venäjänkarjalaisen kuolemankulttuurin, koska halusin kohdentaa kuolemankulttuurin johonkin blogin ja tutkimuslaitoksen olennaiseen kohderyhmään.

Koen venäjänkarjalaisen kuolemankulttuurin olevan kelpo valinta tähän pohdintaan, koska Karjalassa kuolinrituaalien piirteet eivät liity mihinkään yhteen tiettyyn uskontoon. Enemminkin rituaaliperinteeseen kuuluu osana tiettyjä piirteitä uskoinnoista, jotka ovat muotoutuneet paikallisesti uudeksi uskonnolliseksi representaatioksi (Jetsu, 2001, s. 115). Näen lemmikkien kuolemankulttuurin ja täten kotihautaamisen olevan samanlaista. Kotihautaamiseen voi liittyä piirteitä, jotka kuuluvat tiettyyn uskontoon, mutta tämä ei tarkoita sitä, että koko hautajaisrituaali olisi osa uskontoa. Osa hautajaisriiteistä, kuten hiljaisen hetken pitäminen, ei välttämättä kerro hautajaisten pitäjien, lemmikin omistajien, uskonnollisuudesta vaan tämä tapa voidaan nähdä enemmin kulttuurisena ja yhteiskunnallisena. Hiljainen hetki voidaan siis nähdä enemmin tapana, normina, kuin tietyn uskonnon rituaaliperinteenä. Tällöin siis niin venäjänkarjalainen kuin lemmikkien kuolemankulttuuri ovat enemmin yhden yhteisön, kulttuurin, tapa representoida ja tuottaa uskonnollisuutta, eikä niinkään oma uskontonsa. Venäjänkarjalaisessa kuolemanrituaalissa yhteinen kulttuuri ja monet uskonnot määrittävät sen, miten uskonnollisuus ja pyhä käsitetään ja koetaan. (Jetsu, 2001, s. 118, 119.)

Venäjänkarjalainen kuolemankulttuuri on siis hyvin monimerkityksinen ja kompleksinen kokonaisuus. Ajatukset vainajista ja niiden olotilasta tuonpuoleisessa kietoutuvat kristillisiin käsityksiin taivaasta, jossa vietetään kuoleman jälkeinen elämä. (Jetsu, 2001, s. 181.) Lemmikkien kuolemankulttuurissa ikuinen elämä voidaan nähdä tapahtuvan Sateenkaarisillan kautta. Sateenkaarisilta on lemmikkien taivas, jonne lemmikkien, ja joskus myös heidän omistajien, uskotaan menevän kuoleman jälkeen (Demello, 2012, s. 44). Serkkuni tuhkasi yhden koiristaan ja he saivat krematoriolta kortin, jossa kerrottiin Sateenkaarisillasta. Kortti kuvaa Sateenkaarisiltaa paikkana, jossa lemmikillä on kaikki tarvittavat, kuten ruokaa ja auringonpaistetta. Sateenkaarisillalla lemmikit saavat myös terveytensä ja elinvoimansa takaisin. Sateenkaarisilta muistuttaa taivasta, kun se on kuvattu olevan elämän jälkeinen paratiisi.

Lemmikkien hautajaisrituaaleissa, kuten lempilelun laitto hautaan tai kotipihalle hautaaminen, mielestäni todentavat ajatusta lemmikkien elämän jatkumisesta kuolemankin jälkeen. Itse koin koiraani haudatessa hänen lempilelun laittamisen hautaan hyvin tärkeäksi. Tuntui oikealta haudata lelu, eihän sitä kukaan enää tarvitsisi tai käyttäisi koirani kuoltua. Tuntui myös jopa lohduttavalta ajatus siitä, ettei koirani menisi yksin hautaan. Vainajan varustaminen on osa myös venäjänkarjalaista kuolemanrituaalia, joka on varsinkin vienalaisessa perinteessä ollut keskeisen muoto kuolemaan liittyvässä riittikäyttäytymisessä (Jetsu, 2001, s. 182). Kotipihalle, tuttuun ja turvallisiin paikkaan, hautaaminen on lemmikin palauttamista kotiinsa. Serkkuni puheissa metsään hautaaminen oli tärkeää, koska metsä oli tärkeä paikka kummallekin koiralle. Mielestäni tässä nousee esille ajatus siitä, että kuolemansakin jälkeen lemmikki voi tuntea asioita, varsinkin kuulumisen tunnetta ympäristöönsä. Ajatuksena voi olla, että koira pääsee kuolemansakin jälkeen juoksentelemaan vapaana metsässä eli tekemään asiaa, joka oli hänelle rakas eläessäänkin.

Kirkko ei toimi suoranaisesti osana venäjänkarjalaista hautaamisrituaalia ja harvemmin se on osa myöskään lemmikkien kotihautaamista eli vaikka molemmissa hautajaisrituaaleissa nähdään uskonnollisuutta, ei kirkko niihin osallistu. Vaikka papilla tai kirkolla ei ole kummassakaan hautajaisroolia, ovat kristillisten symbolien läsnäolo yleistä kuoleman visuaalisessa merkitsemisessä. Venäjänkarjalaisissa hautausrituaaleissa vainajalla voi olla kaularisti tai kristillisten symbolein merkitty otsanauha ja katepalttina. Näiden lisäksi arkun kanteen ristin teko ja itse ristin pystyttäminen haudalle ovat myös yleisiä perinteitä. (Jetsu, 2001, s. 184.) Näistä risti on mielestäni hyvin yleinen tapa merkitä myös lemmikkien haudat. Omille lemmikkieni haudoille on usein nikkaroitu laudanpätkistä risti, kun taas serkkuni perheensä kanssa tekivät hautapaikalle kiviasetelman, joka toimi ristin kaltaisena merkkinä. Kivellä merkitseminen nousi esille myös ystäväni puheissa, ja serkkuni kiviasetelman lisäksi hautapaikka oli ison kiven juurella. Kivet voivatkin symbolisoida hautausmaiden hautakiviä.

Lopuksi

Olen koonnut eri tapoja, joilla lemmikkien kotihautaaminen tuo esille niin ihmisten ja lemmikkien läheistä suhdetta kuin myös pyhän käsitettä. Tarkastelin esimerkkejä siitä, miten lemmikkien kotihautaaminen seuraa uskonnollisia rituaaleja ja kuinka näiden avulla se luo pyhän käsitettä. En peilannut lemmikkien kotihautauskulttuuria uskontoon, vaan halusin painottaa tekstissä uskonnollisuuden ja sen representoinnin ajatusta.  

Päädyin pohtimaan lemmikkien kotihautauksen rituaaliperinnettä, pyhää ja uskonnollisuutta venäjänkarjalaisen kuolemankulttuurin kautta. Toin tässä tekstissä esille vain muutamia samankaltaisuuksia, ja varmasti kaivamalla näitä löytyisi paljon lisääkin. Tarkoituksenani ei ollut kuitenkaan tuoda esille kaikkia yhdenmukaisuuksia näiden kahden kulttuurin välillä, vaan enemminkin nostaa esille, miten lemmikkien kotihautaus voidaan nähdä kulttuurisena ja uskonnon tapaisena ilmiönä.

En toisaalta näe, että tässä tekstissäni olisi mitään yhtä tiettyä teesiä tai tavoitetta. En pyri tällä taistelemaan eläinten oikeuksien puolesta tuoden esille niiden tärkeyttä tai nostamaan heitä ihmisten tasolle. Enemminkin teksti on minulle minun omien pohdintojeni ja ajatuksieni kokoelma, jonka toivon olleen tavalla tai toisella kiinnostava. Ehkä teksti opetti jotain uutta venäjänkarjalaisesta kuolemankulttuurista tai toi esille, miten kuolleen lemmikin hävittäminen ei välttämättä ole niin yksiselitteistä tai -merkityksellistä.

Lähteet

DeMello, M. (2012). Animals and Society. An Introduction to Human-Animal Studies. New York: Columbia University Press.

Enges, P., Mahlamäki, T. & Virtanen T. J. (2015) Arki, juhla ja pyhä. Teoksessa J. Kouri (toim.), Askel kulttuurien tutkimukseen (s. 61–87). Turku: Turun yliopisto.

Jetsu, L. (2001). Kahden maailman välillä: etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Mahlamäki, T. (2015) Pyhä tila. Teoksessa J. Kouri (toim.), Askel kulttuurien tutkimukseen (158–162). Turku: Turun yliopisto

Ratia, J. (2020) Menetys ja poissaolo: fenomenologinen tutkimus läheisen eläimen kuolemasta. Julkaisematon filosofian maisteritutkielma. Jyväskylän yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos.

Schuurman, N. & Laurén, K. (2016) Eläimen kuoleman kohtaaminen perheessä. Thanatos 5(1), 43–61. Haettu 16.7.2024 osoitteesta Eläimen kuoleman kohtaaminen perheessä – pdf (journal.fi)