Kuolemankulttuurien kautta kuolemantaitajaksi
Kaksi vuotta sitten olin aloittamassa karjalaista rituaaliperinnettä käsittelevän kurssin. Aihepiiri oli itselleni hyvinkin vieras, olinhan vasta vuotta aiemmin astunut ensimmäistä kertaa Itä-Suomeen. Toisin sanoen olin vuoden sisällä ensimmäistä kertaa päässyt tutustumaan itäsuomalaisuuteen ja karjalaisuuteen eli etelän vetelänä olin vasta parikymppisenä päässyt kokemaan mitä susiraja tarkoittaa. Aloinkin käymään kurssikirjallisuutta innokkaasti läpi ja jokainen lause kirjoissa tuntui upouudelta, joka sivun jälkeen olin oppinut jotakin uutta karjalaisesta rituaaliperinteestä. Kesken kurssin kuitenkin kuulin uutiset, mummullani oli todettu syöpä.
Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, kuinka maailmani romahti ja tuntui, että koko todellisuuteni oli käännetty nurinkurin. Olin siihen mennessä ollut hyvinkin onnekas, kun kuolema ei ollut oikein osa elämääni. Ainoat lähisukulaisteni kuolemat olivat tapahtuneet ollessani liian nuori muistamaan niitä, jolloin kuolema ja kuolemisen mahdollisuus eivät kuuluneet osaksi omaa arkeani. Tietenkin tiedostin kuoleman olevan osa jokaisen elämänkaarta, mutta kun kuolema ei ole aktiivisesti osa elämääsi, on se helppo sivuuttaa. Kuolema ennen uutisia oli aina ollut ”tuolla”, mutta nyt yhden puhelun takia se olikin ”täällä”.
Koska olin tämänkaltaisen aiheen keskuudessa ensimmäistä kertaa, en tiennyt yhtään, miten tästä kuuluisi jatkaa. En tiennyt mitkä olivat ”pelisäännöt”: kuuluisiko minun muuttaa takaisin kotikuntaani mummuni kotihoitajaksi vai kuuluisiko minun lykätä koko syöpä-kuolema-aihepiiri aivojeni takanurkkaan ja esittää ettei mitään ollut edes tapahtunut. Tämä tuntuisi ”oikealta”, onhan aina kuolema ollut, ainakin omassa piirissäni, ”hyshysasia”. Asian unohtaminen kokonaan tuntui kuitenkin mahdottomalta, mutta samaan aikaan en halunnut antaa tämän pysäyttää täysin elämääni, joten päätin jatkaa arkirutiiniani siitä mihin se oli hetkellisesti jäänyt tauolle. Tämä tarkoitti kurssikirjallisuuden lukemiseen palaamista. Kirjastolle mentyäni tarkastin, mikä kirja olisi seuraavana lukulistallani. Olin jopa hieman sanaton, kun huomasin sen olevan Laura Jetsun Kahden maailman välillä: etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. (2001).
Kirja käsitteli kokonaan venäjänkarjalaisia kuolemankulttuureja keskittyen juuri hautausrituaaleihin. Ennen uutisten kuulemista olisin varmaankin hyppinyt ilosta kirjan vuoksi. Kuolemankulttuuri oli aiemmin tuntunut hyvin kiinnostavalta, ehkä sen takia, että se oli niin tuntematon aihe itselleni. Mutta nyt se tuntui vain potkulta suoraan naamaan. Kirosinkin: miksi juuri minä, miksi juuri nyt, eikö voisi olla jotakin toista kirjaa, ihan mitä vain toista kirjaa, jota voisin lukea?! Tietenkin olisin voinut vaihtaa käymäni kurssin toiseen, mutta tämä kurssi jäisi silti kummittelemaan. Joutuisin kuitenkin jossakin vaiheessa opintojani käymään kyseisen kurssin eli silta olisi ylitettävä enemmin tai myöhemmin. Valitsin enemmin. Miksi jättää jokin asia roikkumaan, kun siitä voisi päästä eroon nopeasti suorittamalla kurssin. Nyt myöhemmin ajateltuna olen onnellinen, että päädyin tähän päätökseen.
Pääpiirteitä venäjänkarjalaisesta kuolemankulttuurista
Kuten aiemmin sanoin, karjalaisuus kokonaisuudessaan oli minulle tässä vaiheessa täysin tuntematon. Tietenkin osasin osoittaa kartalta missä Karjala on ja muistin mitä aikaisemmilla historian tunneilla oli kerrottu, mutta oikeastaan tuntui, että en tiennyt yhtään mitään Karjalasta tai karjalaisuudesta. Tähän lisättynä kuolemankulttuuri, olin aivan ulapalla.
Laura Jetsu käsittelee kirjassaan koko Karjalan Venäjän aluetta sekä heidän harjoittamaa kuolemankulttuuria ja sen perinteitä. Jetsu tuo esille ilmiötä, jonka minä ja varmasti jokainen muukin suomalainen on huomannut, eli miten kuolema ”meidän kulttuurissamme” on hiljennetty ja jopa kielletty aihe. ”Kulttuurillamme” tässä tarkoitan yleisesti länsimaista, suomalaista tai luterilaista kulttuuria sekä siihen kuuluvia ajatusmaailmoja ja näkökulmia. Kuoleman kieltäminen voidaankin nähdä tapana suojautua kuolemanpelolta ja omalta kuolemalta (Jetsu, 2001, s. 11). Tunnustan itsekin eläneeni ennen uutisia kuplassa, jossa kuolema kiellettiin sen negatiivisuuden vuoksi.
Tässä venäjänkarjalainen ajatusmalli eroaa suomalaisesta kuolemannäkemyksestä, kun kuollut henkilö on aktiivisesti ja avoimesti osa koko hautausrituaalia. Omaa kuolemaa voidaan myös käsitellä toisen kuoleman kautta. Karjalainen, tai yleisvenäläinen, kuolemankulttuuri eroaa suomalaisesti myös siinä, että suurin osa kuolemista tapahtuu kotona ja se koetaan luonnollisena. Kuitenkin itse ruumis on aina anomaalinen, outo ja luonnoton, jollain se on myös pelottava ja saastainen. Tämä tekee suhteen elävän ja vainajan välillä ongelmalliseksi. Karjalainen järjestelmä keskittyy myös hoitamaan vain potilaita, jotka ovat potentiaalisesti paranevia, kun taas todennäköisesti kuolevat henkilöt palautetaan kodin ja perheen piiriin. Tämä voi hätkähdyttää länsimaista mieltä, joka ajattelee tämän kertovan järjestelmän kyynisyydestä, mutta tämä ei ole ainoa näkökulma karjalaiseen ja yleisvenäläiseen terveydenhuoltoon. (Jetsu, 2001, s. 12, 88–89, 174–175.)
Jetsu tuo esille sen, miten länsimaissa pyritään pitämään kuolevia henkilöitä mahdollisimman pitkään elossa, vaikka tämä ei aina vastaisi heidän toiveitaan tai jopa etuaan. Nuoruutta, terveyttä ja kauneutta ylistävässä kulttuurissa vanhuus, sairaus ja kuolema sivutetaan ja pyritään jopa unohtamaan. Jetsu muistuttaa myös, miten venäjänkarjalaisessa kulttuurissa kuolevan kotiin lähettäminen ei välttämättä ole hänen hylkäämistään tai hänen ihmisarvonsa vähättelemistä, vaan enemmänkin sitä, ettei kuolema ole kielletty ja kuoleman hyväksyminen on tuotu osaksi ihmiskuvaa. Tällöin siis niin lääkäri kuin potilas ovat todenneet ja hyväksyneet kuoleman tulemisen, jolloin kuolemasta puhuminen ja siihen valmistautuminen ovat mahdollista. (Jetsu, 2001, s. 89–90.)
Venäjänkarjalaisissa kuolemanrituaaleissa painotetaan kuolleen ihmisen, vainajan, toimijuutta ja osuutta. Vainajan ruumis on osallinen, kun se on näkyvä ja konkreettisesti läsnä rituaaliperinteissä, kuten yönistujaisissa. Vainaja otetaan huomioon eri rituaaleissa. Esimerkiksi hautaamisessa hän muun saattoväen tavoin saa ryypyn eli tilkan viinaa, joka kaadetaan hautaan. Vainaja ei myöskään lopeta ”elämistään” kuoleman jälkeen, kun hän kuolleena liikkuu ja vierailee kotonaan. Vainaja ei ole siis kotipiiristään karkotettu, vaan hänelle esimerkiksi katetaan paikka perheen ruokapöydässä samoin kuin hänen vuoteensa sijataan. (Jetsu, 2001, s. 162, 174, 178, 252–253.)
Liikkumiseen on varattu kuusi viikkoa aikaan, jonka jälkeen hänen nähdään kiinnittyvän osaksi tuonpuoleista. Kiinnittymisen lisäksi tällöin vainajasta luopuminen todentuu omaisille ja sosiaalinen järjestys, joka on järkkynyt kuolemasta, normalisoituu. Kuuden viikon jälkeen vainaja saa palata kotiin vain kutsusta, sillä omaiset olettavat vainajan löytäneen paikkansa vainajien yhteisöstä. Venäjänkarjalaisessa kuolemankulttuurissa pyritään luomaan ja ylläpitämään yhteyttä tämän- ja tuonilmaisen välillä. Ihminen elävänä nähdään osana tämänpuoleista, ja kuoleman jälkeen hän siirtyy osaksi tuonpuoleiseen. Erilaisilla rituaalisilla toimilla pyritään varmistamaan näiden maailmojen yhteydenpito, kuten hautajaisissa ja muisteltaessa tarjottavalla ruualla. Erona suomalaiseen kulttuuriin on se, ettei vainajan paikka ole taivaassa, vaan he ovat tuonpuoleisessa, tuonilmaisissa, ”siellä” tai konkreettisesti kalmismailla ja lähivainajaloissa. Kuuden viikon jälkeen vainajan muistaminen tapahtuu puolivuotehisten ja vuotehisten avulla, joihin vainaja on kutsuttu muiden suvun vainajien kanssa. (Jetsu, 2001, s. 178, 250–251, 253–255.)
Venäjänkarjalainen kuolemankulttuuri omana lohtunani
Venäjänkarjalainen kuolemankulttuuri eroaa siis ”meidän” eli länsimaisten, suomalaisten ja/tai luterilaisten kuolemankulttuurista. Vaikka ”heidän” kuolemanrituaaleissa ja -ajatusmaailmoissa voi löytää myös yhteneviä kohtia ”meidän” kanssa, voi kirjaa lukiessa herätä hämmennystä. Ja niinhän se on aina, kun tutustuu muihin kulttuureihin. Koska olemme kasvaneet tietynlaiseen maailmankuvaan, voivat välillä siitä eroavat näkemykset sekoittaa omia perspektiivejä, jolloin muut ajattelutavat nähdään outoina tai jopa ”väärinä”. Itselläni tämä ei kuitenkaan tapahtunut, vaan kirjan lukeminen kyseisessä elämänvaiheessani oli oikea päätös. Kirja mielestäni avarsi mieltäni ja jopa helpotti synkkää mielentilaani.
En siis kokenut erilaista kulttuuria outona, vaan erot toimivat enemminkin lohduttavana asiana. Omassa, hyvin länsimaisessa, suomalaisessa ja luterilaisessa kuplassani kuolema oli asia, josta ei mielellään puhuttu ja joskus siitä ei edes saanut puhua. Toisaalta myös mummuni tilanteessa kuolema ei ollut vielä täysin lähellä, koska silloin se nähtiin hoidettavana. Kuitenkin diagnoosi toi kuoleman ja kuolemisen mieleeni, koska itse rinnastin syövän kuolemaan, niin kuin varmaan moni muukin läheiseni tuolloin. Monet meistä silti päättivät olla puhumatta siitä ja jatkoimme ”no ei sille voi mitään, niin turha sitä miettiä liikaa” -ajatusmallilla. Itse yliajattelijana en kuitenkaan pystynyt syrjäyttämään tilannetta, vaan aihepiiri mietitty kellon ympäri.
Yksi asia, joka toi ehkä eniten lohtua kirjaa lukiessani, oli elävien ja vainajien suhde venäjänkarjalaisessa kuolemankulttuurissa. Olen tottunut ajatukseen siitä, että sitten kun ihminen on kuollut, hän on kuollut. Piste. Tietenkin kristillinen ajatusmalli tuo esille ajatusta siitä, että kuollut voi olla taivaassa, jossa hän pilven päältä seuraa elävien läheistensä elämää. Tämän lisäksi hautausmaalle voi mennä vierailemaan ruumiin fyysisen lepopaikan luokse, jossa kukkien istuttamisen tai haudalle puhumisen kautta voi osoittaa ikäväänsä sekä ylläpitää muistoa ja suhdetta menetettyyn läheiseen. Muistopäivinä, kuten kuoleman vuosipäivänä tai pyhäinpäivänä, voi kuollutta muistella eri rituaaleilla, kuten kynttilän viennillä hautausmaalle. Kuolleen muisto voi elää eri tavoilla, kuten omassa tilanteessani mummun antamalla korulla kaulassani, tai hänen nykyisin vanhemmillani asustavan kissansa kautta. Kuitenkin koen, että ”meidän” kulttuurisamme emme ylläpidä suhdetta kuolleeseen samalla tavalla kuin venäjänkarjalaiset, emme näe kuolleen olevan ”elossa” samalla tavalla kuin he.
Kirjan avulla ymmärsin, että itse kaipaan tämänkaltaista suhdetta kuolleeseen, ja sen vuoksi pidinkin venäjänkarjalaiseen kuolemankulttuuriin tutustumisesta. Mielestäni on harmillista, että omassa kulttuurissani kuollut on ikuisesti ”tuolla jossain” eikä hän tule ikinä palaamaan sieltä. Kun hänet on kerran menetetty, häntä ei voi enää saada takaisin. Ja tämä lähteminen tapahtuu heti kuoleman jälkeen. Emme venäjänkarjalaisten tapaan vietä kuoleman jälkeistä kuutta viikkoa olettaen vainajan viettävän aikaa kotonamme, hänen kotonaan, vaan uskomme hänen lähteneen heti sinne, minne hän meneekin. Ja usein emme edes usko hänen menneen minnekään vaan enemminkin kadonneen. Hän on lakannut olemasta sillä sekunnilla, kun hän on kuollut. Mielestä tämä on karu tapa ajatella kuolemaa. Miten voi olla, että yhtenä hetkenä ihminen on elossa ja toisena hän poistuu tästä todellisuudesta kokonaan? Koen tämän olevan yksi syy niin kuolemanpelkoon kuin myös siihen, miksi kuolemisen hyväksyminen on monelle vaikeaa. On vaikeaa hyväksyä näin suuri muutos, joka voi tapahtua niin lyhyessä ajassa. Tämän vuoksi venäjänkarjalainen kuuden viikon siirtymäaika sekä jatkuva suhde vainajaan voi pehmentää omaisen kokemaa iskua.
Tämä nosti esille myös ilmiön, jonka näen vainajan inhimillistämisenä. Venäjänkarjalaisessa kuolemankulttuurissa vainaja ei katoa kuolemansa jälkeen eikä hän lakkaa olemasta ihminen. Hän on vain ihminen, joka on siirtynyt tämänpuoleisesta tuonpuoleiseen. Hän on toimija ja osa perhettä kuoleman jälkeenkin. Vaikka itsekin koen oman mummuni olevan vieläkin, ja tulevan aina olemaan, osa perhettäni, en kuitenkaan koe hänen toimivan yhtä aktiivisena osana sukuani, kuin venäjänkarjalaiset kokevat sukunsa vainajat.
Viimeisenä lohtua tuovana asiana venäjänkarjalaisessa kuolemankulttuurissa oli avoimuus kuolemaa ja kuolemista kohtaan. Tietenkin tämä avoimuus on toisaalta pakotettua siinä mielessä, kun esimerkiksi terveydenhuolto lähettää kuolevan takaisin perheen huolehdittavaksi. Kuitenkin koin kuolemasta avoimesti puhumisen ja vainajan läsnäolon kuolemanrituaaleissa olevan yksi asia, joka hieman helpotti omaa oloani. Olen niin tottunut, että omassa kulttuurissani kuolemaa pelätään koko elämän ajan ja se on pahin asia, mitä voi tapahtua kenellekään. Läheisen kuolema aiheuttaa paljon negatiivisia asioita, kuten oman henkisen ja fyysisen jaksamisen heikentymistä ja terveyden romahtamista. Tämän vuoksi oli jopa vapauttavaa kuulla erilainen näkökulma kuolemaan. Tietenkään venäjänkarjalaisetkaan eivät iloitse läheisen kuollessa, mutta itse kirjaa lukiessani sain käsityksen siitä, että kuoleman ei tarvitse aina olla maailmanloppu.
Lopuksi
Laura Jetsun teos opetti minulle siis hyvin paljon asioita venäjänkarjalaisesta kuolemankulttuurista, mutta myös paljon itsestäni ja omista ajatuksistani. Vaikka ensin kirosin kirjaa ja oletin sen saavan oloni vielä kauheammaksi, se toimikin päinvastoin. Kaiken negatiivisuuden sijaan sain lohtua kirjasta sekä ymmärsin enemmän asioita kuolemasta ja siihen suhtautumisesta. Koin tärkeäksi nähdä, miten omat ajatukseni kuolemasta, oma kuolemankulttuurini, ei ole se ainoa oikea kuolemankulttuuri vaan niitä voi olla erilaisia, ja jokaisesta voi oppia jotakin uutta. En sano, että kirja olisi parantanut omaa kuolemanpelkoani tai tehnyt minut olemaan sataprosenttisesti sujut kuoleman kanssa, mutta se omalla tavallaan auttoi minua hyväksymään kuolemaa.
Haluan tämän kirjoituksen avulla tuoda esille, miten muiden kulttuurien avulla voimme oppia uusia asioita. En sano, että meidän pitäisi vaihtaa omaa kulttuuriamme tai ajatusmaailmojamme toiseen, mutta niihin tutustuminen tekisi monille varmasti hyvää. Elämme kaikki samanlaista elämää riippumatta siitä, mihin kulttuuriin kuulumme. Me kaikki käymme samoja elämänvaiheita läpi, mukaan lukien kuolemaa, joten miksi emme tutustuisi siihen, miten muut ihmiset ja kulttuurit kokevat ja suhtautuvat meille kaikille vaikeisiin asioihin? Tutustumalla muihin kulttuureihin voimme avartaa omaa maailmakuvaamme, joka voi auttaa erilaisten asioiden käsittelemisessä. Tällöin voi myös oppia ”kuolemantaitoa” eli päästää irti kuolemanpelosta ja oppia olemaan sinut kuoleman kanssa. Voikin siis sanoa, että tällöin sinusta tulee kuolemantaitaja.
Lähde: Jetsu, L. (2001). Kahden maailman välillä: etnografinen tutkimus venäjänkarjalaisista hautausrituaaleista 1990-luvulla. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura
Lue lisää Karjalan tutkimuslaitoksen kuolematutkimuksesta tästä.
