Kunnes vapaa on taas Ukraina!
Poliittisen laululiikkeen klassikot kuten Agit-Propin Natalia ja Haluavatko venäläiset sotaa? saivat reilu viikko sitten uuden merkityksen. Niitä tulkitaan nyt 1970-luvun sijaan 2020-luvun maailmassa. Taustalla ei ole toinen maailmansota ja sen kauhut, vaan tämän päivän todellisuus. Roistot ja sankarit vaihtavat paikkaansa, mukana on historian ironisuutta ja …oikeassa olemisen osoittamisen tarvetta.
Venäjä on rakentanut uutta kansalaisuutta, uutta venäläisyyttä Neuvostoliiton hajoamisesta eli 1990-luvulta lähtien. Keskeisessä asemassa on historia, historian yksi ainut, ohjattu tulkinta. Se perustuu suureen isänmaalliseen sotaan, sen sankareihin, uhreihin ja roistoihin. Historian sankareita ovat neuvostosotilaat. Heidän muistonsa on pyhä, eikä sitä saa rankaisematta loukata. Uhri on Venäjän kansa. Roistoja ovat natsit. Se, keitä he ovat, on vaikeampi kysymys. Aiemmin he olivat fasisteja, joskus heidät määriteltiin tarkemmin kansalaisuuden mukaan saksalaisiksi, toisinaan myös heidän kanssaan liittolaisina sotineet kansat oli nimetty fasisteiksi, mukana olivat siis myös suomalaiset. Eroa tehtiin väliin politiikan, välillä kokonaisen kansallisuuden kanssa. Suuri ero on siis puheessa, olivatko Karjalan miehittäjät fasisteja vai suomalaisia. Tänään natseja ovat Ukrainaa johtava ryhmä, jolle ei ole annettu veljeskansan ukrainalaisten nimeä.
Venäjä käyttää omaleimaista historiaansa kansallisen yhtenäisyyden luomiseksi. Kommunismin aikaa ja Neuvostoliittoa ei itsessään muistella. Niiden sijalla ovat myyttinen, ikiaikainen Venäjä ja Venäjän ylivoimaisuus niin sankaruudessa kuin uhrin asemassa. Ken Venäjää ja oikeaksi katsottua historiaa julistaa, osoittaa hän kuuluvuuttaan Venäjän kansakuntaan. Sotaa ja sankaruutta vahvistetaan patsailla, museoiden näyttelyillä, elokuvilla ja erilaisilla joukkokokouksilla. Voiton päivästä on tullut Venäjän suuri juhla. Jos ennen juhlittiin punalipuin lokakuun vallankumousta, niin nyt liehuvat kaduilla ja somessa Venäjän ”voiton” liput ja Pyhän Yrjön nauhat. Historian kuvastoon on lainattu paloja keisariajalta, mutta osa on suoraan neuvostokauden kuvastoa. Ortodoksinen kirkko on vahvasti mukana tässä historian poliittisen tulkinnan rakentamisessa. Kaikilla pyritään herättämään vahva tunneside Venäjään. Olemme me, ja samalla erotellaan omat ja muut. Historiatulkinta kuvastoineen määrittelee Venäjään kuulumisen sosiaalista käyttäytymistä myöten. Yksinkertaistettu historiatulkinta pelkistää ja typistää muistot ja sulkee erilaiset historiatulkinnat.
Ukrainan sotaa pohjustettiin pari vuosikymmentä historian tietoisella ja ohjatulla hyödyntämisellä. Mitään uuttahan tässä ei sinällään ole. Jatkosodan tappioon saakka Suomessa historian avulla selitettiin, kuinka jokainen sukupolvi oli käynyt kamppailua ikiaikaista, itäistä vihollista kohtaan, ja kuinka rajan kansa oli joutunut puolustamaan Suomea. Historia esitettiin sotaisena jatkumona. Kansallinen historiatulkinta oli osa kansanopetusta, ja näin suomalaisen taistelun ikiaikaisuus levisi kansan tietoisuuteen. Jos Suomen puolustamisesta olisi luovuttu, suuresta tarinasta poikettu, niin se olisi samalla ollut isänmaan häviö ja menneiden sukupolvien uhrien pettämistä. Suomen historia esitettiin historiallisena ja kansallisena tehtävänä, jossa oli mukana sivistyksen vartiointi idän barbariaa vastaan. Ukrainassa Venäjä puolustaa oman tarinansa mukaan kansaansa lännen natseja ja fasisteja vastaan. Suomen kohdalla tästä yksipuolisesta ylhäältä johdetusta, yhdestä ainoasta historiasta sekä taistelusta Venäjää ja kommunismia vastaan on yli 70 vuotta. Venäjällä sitä tehdään nyt.
Minään rauhanrakentajana ei Suomi näyttäydy. Itärajalle pysytetty uusia sotaisia muistomerkkejä. Ilomantsin Öykköstenvaaraan on jopa rakennettu kokonainen sodan maisema räjähdysjälkineen. Vain hajut, räjähdysten äänet, haavoittuneiden vaikerrus ja kuoleman korahdukset puuttuvat. Sodan muiston rakentamisessa on maiden välillä kuitenkin ero. Jos sodan muisto on Venäjällä kansalaisuutta ja Venäjään kuuluvuutta rakentava tekijä, niin Suomessa sodan esillä pitäminen ja rakentaminen on ollut matkailullista ja monenlaisten erilaisten järjestöjen puuhaa. Tälle toiminnalle on annettu sijaa, mutta erityistä kansallista arvostusta se ei ole saavuttanut. Sotaista harrastustoimintaa ja järjestöjen isänmaallisuuden nimissä esitettyjä piilotavoitteita on saanut vapaasti arvostella. Suomalaisen demokratian voima on moniäänisyydessä ja monissa näkökohdissa, siinä, että siedetään toista, vaikka tämän poliittinen näkemys on mitä on. Venäjällä tätä sietoa ei ole, ja toisinajattelijoita vastassa on raaka voima.
Yliopisto on ottanut kantaa Ukrainan puolesta. Yhteistyötä Venäjään katkotaan. Suhteiden katkaiseminen näyttää ulottuvan kansalaisyhteiskunnan tasolle ja yksittäisiin ihmisiin. Nyt katkotaan vuosien aikana rakennettuja ystävyyssuhteita, tai laitetaan ainakin epämääräiselle tauolle. Yliopistolaiset ovat valinneet yhteistyökumppaninsa tarkoin. He eivät ole ketä tahansa ”putinilaisia”, vaan usein he edustavat monipuolisia näkemyksiä ja jakavat ajatukset avoimista vaihtoehdoista, toisenlaisista tulevaisuuksista. Ikävintä tilanteessa on, että moni venäläistaustainen yliopistolainen on ikään kuin velvoitettu esittämään, että ”en ole putinilainen”. Yksityisyyden suoja on edelleen olemassa. Kenenkään ei tarvitse, eikä ole syytä tuoda esille omia ajatuksiaan, omaa kantaansa. Ne voivat – ja saanevat – olla mitä tahansa. Oikeus ajatella ja olla ovat yhä täällä. Yhteen malliin, yhteen historiatulkintaan ja rautaisen rajan rakentamiseen ei Suomessakaan ole syytä. Aito demokratia on moniäänisyyden sallimista.
Kirjoittajat
Ismo Björn
erikoistutkija
Karjalan tutkimuslaitos
