Kyläkoulut hyvinvointivaltion loppukaarteessa
Hyvinvointivaltion onttoutumisesta on Suomessa puhuttu 1990-luvulta alkaen, eikä ihme sillä tulonsiirtoihin, palvelujen määrään ja niiden saavutettavuuteen on tehty lähinnä yhdensuuntaisia muutoksia. Hyvinvointivaltion hajauttavien palvelujen sijaan palveluja on keskitetty tiivistämisen ja tehostamisen nimissä ja kustannussäätöihin vedoten. Maaseudun ja haja-asutusalueiden koulujen lakkautukset ovat konkreettinen esimerkki lähipalvelujen alasajosta. Korona nosti peruskoulun keskittämisen myös valtakunnan uutisointiin (esim. HS 4.8.2020), sillä epidemian myötä paineet koulujen lakkauttamisiin kasvoivat talousvaikeuksiensa kanssa muutenkin painivissa kunnissa. Suomea odottaa seuraava koululakkautusten ja yhdistämisten aalto.
Maassa oli yli 4000 peruskoulua vuonna 2000. Nyt niitä on enää puolet tästä. Sen sijaan oppilaiden määrä on laskenut alle viisi prosenttia. Tämä kertoo koulujen koon kasvusta. Alueelliset erot ovat oppilasmäärän osalta toki karumpia. Pohjois-Karjalassa oppilasmäärästä on kadonnut kolmannes. Kun väestö pakkaantuu yhä pienemmälle alueelle, on kasvukeskusten koulujen koko kasvanut.
Kyläkoulujen katoaminen on tapahtunut useassa aallossa. Ensimmäinen aalto ajoittui suuren muuton vuosikymmeniin, 1950–1970-luvuille. Taustalla oli muuttoliike, mutta myös ikäluokkien pieneneminen. Paradoksaalisen kouluverkoston harvenemisen ensimmäisestä aallosta tekee se, että samaan aikaan, kun suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamisen aikakausi oli kiivaimmillaan ja maaseudun palveluverkoston rakentaminen vasta käynnistymässä, niin kyläkouluja jo lakkautettiin. Maaseudun nuoret muuttivat työn perässä kaupunkeihin, mutta myös kuntataajamiin sosiaali- ja terveysalan ja muihin hyvinvointivaltion tarjoamiin työpaikkoihin.
Nurmeksessa oli 1960-luvun alussa kaikkiaan 30 toimivaa kyläkoulua. Niiden lakkauttamisen ensimmäinen aalto ajoittui 1960- ja 1970-luvulle, jolloin kaikkiaan 15 koulupiiriä sulautettiin muihin koulupiireihin. Kyläkoulujen lakkauttamispäätökset eivät maaltapaon alavireisissä tunnelmissa herättäneet vastarintaa, vaikka lakkauttamisen merkitys kyläyhteisölle toki tunnistettiin, kuten seuraavasta sitaatista käy ilmi:
”Vaikka tämä koulu olikin pieni ja toimi viime vuosina epäpätevien opettajien voimin, täytyy sanoa, että kylä muuttui hiljaisemmaksi ja samalla henkisestikin autioksi. Olihan se tällaisena kuitenkin meidän kaikkien täällä olevien ja elävien yhteinen kiinnepiste”. (Maanviljelijä Erkki Pulkkinen Petäiskylän Pusulan koulun lakkauttamisesta sanomalehti Karjalaisessa vuonna 1966).
Ensimmäisinä pelistä putosivat kaikkein pienimmät koulut, joiden oppilasmäärät vaihtelivat kymmenen oppilaan molemmin puolin. Koulut olivat niin pieniä, että edes kääpiökouluja kannatellut valtionapujärjestelmä ei niihin ulottunut. Koulujen lakkauttamista ei tarvinnut perustella. Se oli ajan henki.
Hyvinvointivaltion käänteiden historiallisessa tarkastelussa suurten ikäluokkien jälkeläiset kiinnittävät katseensa usein 1990-luvun lamaan ja sen seurauksena tapahtuneeseen yhteiskunnalliseen murrokseen. Palvelujen keskittäminen ja tiivistäminen alkoi 1990-luvun alussa ryminällä, ja kouluverkosto oli ensimmäinen tiivistämisen kohde. Kyläkoulujen lakkautusten toinen aalto toteutui myös Nurmeksessa valtakunnallista kehitystä noudattaen. Talouslama kuritti rakennemuutoksen kourissa vapisevaa kuntaa – säästöjä oli saatava ja säästökohteita priorisoitava. Kun valtion ohjaus hölleni ja korvamerkityt valtionosuudet poistuivat, oli koulujen lakkauttaminen aiempaa helpompaa. Valtio tarjosi itse esimerkkiä karsimalla kovalla kädellä ammatillisten oppilaitosten verkostoaan. Nurmeksessa tulilinjalle joutui 1947 perustettu maatalousoppilaitos. Se yhdistettiin Valtimon metsäkonekouluun1993 ja kaksi vuotta myöhemmin lakkautettiin kokonaan.
Nurmeksessa lakkautettiin kuusi kyläkoulua vuosina 1990–1999, mutta päätökset eivät tällä kertaa syntyneet läpihuutojuttuina. Vaikka raha ja tehokkuus olivat ilmaantuneet koulutuspoliittiseen puheeseen, niin kylät taistelivat koulujensa puolesta. Usko kylien elpymiseen oli 1980-luvun kuluessa noussut ja esimerkiksi kylätoimikunnat tarjosivat vastapuheelle väylän. Toisen aallon aikaan, 1990-luvulla, kyläläisillä oli mahdollisuus ja kykyä käyttää ääntään. Kyse ei ollut kamppailusta yksin koulujen, vaan laajemmin kylien ja niiden palvelurakenteen puolesta.
Hyvinvointivaltiota, jota oli 1960-luvulta aina 1990-luvulle rakennettu maaseutua myöten, oltiin purkamassa. Koulutaistelut eivät olleet pelkästään nurkkakuntaista kylien välistä kilpailua, vaan ne osoittivat kyläläisten haluavan vaikuttaa siihen, mihin kunta suuntasi resurssejaan, ja mitkä alueet olivat kehittämisen arvoisia. Nurmeksen kyläkoulujen puolesta vahvasti puhunut opettaja ja kotiseutuvaikuttaja Matti Hiltunen (sit.) totesi 1993 käydyssä valtuustokeskustelussa, että asiaa tuli tarkastella ”kylänä” ei vain kouluasiana. Kyläkoulu keskustelu kiinnittyi laajempaan keskusteluun hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja viritti myös maaseutu – kaupunki -asetelman vastakkainasettelua.
Keskustelun sävy alkoi 1990-luvun kuluessa muuttua. Vielä vuosikymmenen alussa kouluratkaisut pyrittiin Nurmeksessa tekemään vaikeutuneesta taloustilanteesta huolimatta ”mahdollisimman hyvän tapauskohtaisen harkinnan varassa”. Tahtoa maaseudun koulujen säilyttämiseen tai lisäajan antamiseen oli myös kaupungin virkamiehillä, mikä osoitti halua tukea ja kehittää myös maaseutualueita. Kyläkoulut olivat vahvasti poliittinen kysymys. Kylien (keskustalainen) ääni kuului keskushallinnossa valtuuston edustajien kautta, jotka viimeiseen asti puolustivat oman kylänsä opinahjoa. Vastakkainasettelu ja (poliittinen) jakolinja kulki paitsi keskustaajaman ja kylien, niin myös keskustapuolueen, kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien välillä. Kokoomuksen ja SDP:n valmius kyläkoulujen lakkauttamiseen oli alueen valtapuoluetta keskustaa suurempi.
Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto
Hyvinvointivaltion kehityskaaressa on 2000-luvun myötä siirrytty vaiheeseen, jossa hyvinvointivaltion tarjoaminen palveluiden osalta on hyväksytty väestörakenteen muutos ja työvoiman (ja työtilaisuuksien) väheneminen. Valtiontaloudesta ja kestävyysvajeesta huolehtimisesta on tullut ääneen lausumaton yhteinen tahtotila, joka ohjaa niin sosiaali-, koulutus- kuin kulttuuripolitiikkaa. Keskittäminen, tiivistäminen ja palvelujen yksityistäminen ovat itsestäänselvyyksiä, jotka määrittävät niin koulutus- ja sivistyspolitiikan kuin sosiaali- ja terveyspolitiikan kehitystä.
Vuosituhannen vaihtuessa Nurmeksessa toimi kahdeksan peruskoulun ala-astetta, joista viisi oli varsinaisia kyläkouluja. Kyläkoulujen lakkauttamisen kolmas aalto käynnistyi syksyllä 2004. Tällöin kaupunginvaltuusto teki oppilasennusteisiin perustuvan kouluverkkolinjauksen, jonka perusteella loput viisi kyläkoulua lakkautettiin vuosina 2006–2008. Kouluverkoston tiivistäminen jatkui vielä 2010, jolloin keskustan tuntumassa sijainnut yli 100 oppilaan Lehtovaaran koulu lakkautettiin. Nurmeksen kouluratkaisut olivat osa laajempaa linjaratkaisua, joissa tapauskohtainen harkinta tai kyseisen kylän kehitysnäkymät saivat aiempaa vähemmän merkitystä. Kuten kaikkialla Suomessa, myös Nurmeksessa huomio kohdistettiin taajamakoulujen kehittämiseen. Perusopetus jatkui kahdessa yksikössä Porokylän ja Nurmeksen taajamissa, joissa oli vuonna 2020 yhteensä noin 600 oppilasta. Valtakunnallisesti vuosi 2006 oli kyläkoulukadon kannalta kaikkien aikojen synkin vuosi Suomessa. Kartalta poistui kaikkiaan 186 koulua.
Kouluverkoston harvenemisella, koulujen koon kasvulla ja koulumatkojen pitenemisellä ovat suuret inhimilliset koulunkäyntiin, oppimiseen ja opettamiseen liittyvät seuraukset. Tutkimustulokset koulujen ja jopa opetusryhmien koon välisistä yhteyksistä oppimiseen ovat ristiriitaisia (Hyvönen 2013). Kasvatusalan ammattilaisten ja tutkijoiden joukosta löytyy tukijoita sekä pienille kyläkouluille että suurille taajamakouluille. Outi Autti ja Eeva Kaisa Hyry-Beihammer (2009) peräänkuuluttavat arvokeskustelua kyläkoulujen lakkauttamispäätöksistä sekä aihetta käsittelevää tutkimusta, joka entisessä kyläkoulujen mallimaassa ja Pisa-tutkimusten menestyjässä Suomessa on ollut yllättävän vähäistä. Julkista keskusteluakaan kyläkoulujen merkityksestä ja niiden lakkauttamisen vaikutuksista ei käydä, vaikka koulun sulkemiset ovat herättäneet suuria tunteita, ja arvolatautunutta keskustelua on käyty niin kunnanvaltuustoissa, paikallislehtien palstoilla, kuulemistilaisuuksissa kuin kyläyhdistysten ja vanhempainneuvostojen kokouksissa.
Kyläkoulukamppailuissa ei ole kyse vain kouluista itsessään, vaan koko kylän olemassaolosta ja identiteetistä. Lähikouluperiaatteesta luopuminen laajassa mittakaavassa niin perusopetuksen kuin lukiokoulutuksen kohdalla on heikentänyt lasten ja nuorten kiinnittymistä ja samaistumista kotikyläänsä ja -kuntaansa. Koulu on monin tavoin sidoksissa oman alueensa ympäröivään luontoon, kulttuurikohteisiin ja palvelurakenteisiin. Lähikouluverkostosta luopuminen kertoo yhteiskunnan ja sen arvojen muutoksesta – jossa tehokkuus ja taloudellisuus ovat keskeisiä ja yhteisinä pidettyjä arvoja. Hyvinvointivaltiota ylläpitänyt palvelujen saatavuuden turvaaminen ja yhteisen hyvän jakamisen periaate ovat unohdettu.
Maaseudun koulujen vaikutus on ollut – siitä lähtien kun kansakoulut alkoivat vuoden 1898 piirijakoasetuksen jälkeen yleistyä – huimaavan suuri kansalaisyhteiskunnan ja demokratian kehitykselle. Koulujen aktiiviset opettajat perustivat paikallisyhdistyksiä, kuten nuoriso-, raittius-, maamies- ja urheiluseuroja, ja levittivät uusia aatteita ja ideoita esimerkiksi osuustoiminnan ja opintopiirien muodossa. Koulurakennukset tarjosivat kokoontumistilat ja koulujen johtokunnat opettivat ruohonjuuritason yhteistä päätöksentekoa ja oman kylän etujen ajamista. Anssi Paasin (1986) klassista alueen institutionalisoitumisteoriaa mukaillen kyläkouluilla on ollut keskeinen merkitys kylien muotoutumisessa ja identiteetin rakentumisessa. Koulupiiri rajasi kylää territoriaalisesti ja vahvisti sen olemassaoloa ja erityisyyttä suhteessa ympäröiviin muihin alueisiin. Kylänsä yleensä ainoana hallinnollisena yksikkönä se oli olemassa ennen kaikkea kyseistä aluetta varten. Monet kylät hahmotetaan edelleen entisen koulunsa mukaan.
Siinä missä koulun perustaminen oli tärkeä askel kylän institutionalisoitumisessa ja konstruoitumisessa erilliseksi omaksi alueekseen, ovat koulujen lakkauttamiset toimineet päinvastaiseen suuntaan. Deinstitutionalisoitumisprosessissa alue on menettänyt entisiä aluetietoisuutta vahvistaneita rakenteitaan. Kun keskustelu 2010-luvulla siirtyi taajamakoulujen lakkauttamiseen ja useiden kuntien yhteisten koulujen muodostamiseen, kohdistui ajatus väistämättä siihen, miten odotettavissa oleva kehitys vaikuttaa kuntakeskusten – ja liitoskuntien kohdalla entisten kuntakeskusten – identiteettiin ja lasten ja nuorten kiinnittymiseen asuinalueelleen.
Nurmeksen esimerkki kertoo, että kyläkoulujen lakkauttamiseen liittyneessä päätöksenteossa tapahtui 1990-luvulla murros. Koulujen ei enää 2000-luvulla edes ajateltu palvelevan aluepoliittisia tai alueellisia tarpeita, vaan ennen kaikkea oppimista. Ristiriitaisista tutkimustuloksista voi ajatella, että kehityksen suunta ei ole yksistään hyvä tai huono. Kyläkouluverkoston historiallinen merkitys suomalaiselle yhteiskuntarakenteelle ja alueelliselle kehitykselle sekä koulujen lakkauttamisen vaikutukset kaipaavat kuitenkin syvällisempää tutkimusta.
Entä jo koulu olisi jäänyt kylään? Olisivatko maaseutualueet elinvoimaisempia? Asuisiko niissä enemmän lapsiperheitä vai olisivatko kyläkouluissa lukutaitonsa saaneet oppilaat ”hiukan lahjattomampia”? Eläisivätkö he yhteiskunnan marginaalissa?
