Mistä on suomalaisuus tehty?

Pidin ensimmäisen yhteiskuntapolitiikan peruskurssini 2000-luvun alussa. Olimme sopineet professori Mikko A. Salon kanssa tapaamisen, ja hän preppasi minua tuon kurssin opettamista varten. Pääpointti oli, että kurssin keskeisin tavoite on antaa opiskelijoille yhteiskuntapolitiikan silmälasit. Itselleni nuo silmälasit ovat juurtuneet syvälle päähän. Yhteiskuntapoliitikkona suhtaudun näkemääni ja kokemaani kyseenalaistavasti. Viimeisen kuukauden aikana olen kohdannut kahdessa eri kontekstissa sellaista puhetta suomalaisuudesta, joka minun pirtaani on liian yksinkertaistavaa ja normittavaa.

Osallistuin taannoin Vienan Karjalan retkelle, jonka tarkoituksena oli tutustua karjalaiskylien elämään. Odotukset retkeä kohtaan olivat suuret – ajattelin, että tapaan karjalaiskylissä ihmisiä ja pääsen tutustumaan heidän arkeensa sen iloineen ja suruineen. Osittain näin tapahtui, mutta samalla havahduin siihen, kuinka tällaisella järjestelyllä retkellä voidaan, niin haluttaessa, tuottaa tarinaa kuulijakunnan oletettujen toiveiden mukaisesti. Meille avattiin karjalaisuudesta sen kulttuurihistoriallista menneisyyttä, ja sitä miten tätä kulttuuriperintöä tulisi vaalia, jotta se säilyisi elinvoimaisena. Näimme uutta ja vanhaa hirsirakentamista, monia suomalaisen kulttuuriperinnön kannalta keskeisiä paikkoja ja rakennuksia. Alueita oli kunnostettu ja entisöity – niistä oli tehty mennyttä arkea kuvaavia museoita. Meille kerrottiin I.K. Inhasta ja siitä, kuinka hän oli kuvannut ja tallentanut suomalaisten yhteiseen muistiin Vienan Karjalaa ja karjalaisuuden sielunmaisemaa. Paikat, joihin pääsimme vierailuille, olivat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä – kauniita ja monille tärkeitä paikkoja.

Seurueeseemme kuului henkilöitä eri tieteenaloilta, joten näiden tarinoiden ja maisemien merkitys aukesi eri tavoin. Porukassa oli mukana myös ihmisiä, joille nämä paikat olivat syvästi henkilökohtaisia. Minulle, jonka sukujuuret ovat Repolassa (nykyisen Venäjän alueella) nuo paikat eivät kuitenkaan herättäneet mitään henkilökohtaista, koska meidän suvussa Karjalasta ja ukin sukujuurista Repolassa ei juurikaan ole elämänhistoriani aikana puhuttu. Ukkini oli kuollut jo ennen syntymääni, eikä minulle ole ollut mahdollista puhua asiasta hänen kanssaan. Niinpä katselin noita I.K. Inhan kuvaamia maisemia ja paikkoja yhteiskuntapolitiikan silmälasien läpi. Minua jäi kiinnostamaan, miten arkea eletään lapsiperheissä, miten vanhusten hoiva on järjestetty ja kuinka työttömät kyläiset viettävät aikaansa. Bussin ikkunoista näin, että kylässä oli vanhustentalo. Päiväkodissa ja koulussa meillä oli mahdollista vierailla. Tapasimme suomea puhuvia opettajia, ja saimme nähdä ja kokea, kuinka suomalaiset olivat auttaneet kyläisiä rakentamaan uudisrakennuksen koululle ja päiväkodille. Jäin silti kaipaamaan aitoa kohtaamista ihmisten ja kyläisten kanssa. Se oli retkellä marginaalissa, koska retken jonkinlaisena juonirakenteena oli tutustua aitoon karjalaisuuteen, jonka kenties ajateltiin kiinnostavan meitä suomalaisia tutkijoita. Ja näin toki onkin – tarinat olivat kiinnostavia, mutta siitä huolimatta kylien nykyhetken arki jäi minulle ontoksi. Olisin ollut kiinnostunut siitä, mistä perheenäidit ostavat ruokatavaransa, polttopuunsa ja mitä lapset katsovat tv:stä tai youtubesta?

Retken aikana puhuttiin paljon siitä, miten alueita ja kyliä on kehitetty ja karjalaisuutta on elvytetty. Yhteiskuntapolitiikan silmälasien kautta katsottuna tuo kehittäminen ja elvyttäminen sekä kylien elinvoimaisuudesta puhumien oli paluuta menneeseen. I.K. Inhan näkemykset ja vaikutus oli käsin kosketeltava niissä paikoissa, joihin tutustuimme. Jos Inhan ajatuksena oli kuvata myös modernisaatiota, niin kuinka hän katsoisi tätä tilannetta. Toivoisiko hän, että kylissä ei edelleenkään olisi kunnallistekniikkaa. Toivoisiko Inha, että ruohonleikkurin sijaan pihapiirien heinät leikattaisiin viikatteella ja kuivatetaan heinäseipäillä ja pieleksillä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että vanhoja perinteitä kunnioitetaan ja arvostetaan – kannatan perinteiden kunnioittamista. Mutta samaan aikaan meidän tulee miettiä, miksi nuoret muuttavat pois näistä kylistä. Työpaikkojen puuttuminen on tietysti iso tekijä – mutta kenties myös arjen elinoloilla on tähän vaikutuksensa. Voiko vanhaa ja modernia yhdistää toisiinsa? Voiko kehittämistä ja elvyttämistä toteuttaa rakentamalla sisävessoja ja suihkuja kuitenkin samaan aikaan säilyttäen esim. perinteitä kirjallisuudessa ja musiikissa?

I.K. Inhan maisemat olivat jo hämärtymässä mielessäni, ja olin jo melkein päätynyt siihen, etten aio kirjoittaa kriittistä näkökulmaani retkestä luettavaksi, kunnes viime viikolla osallistuin Ensi- ja Turvakotien liiton seminaariin Kuopiossa. Yhdistyksellä on meneillään hanke, jossa on tuettu turvapaikanhakijaperheiden kotoutumista Suomeen lapsiperhelähtöisesti. Seminaarissa esiteltiin hankkeen aikana kehitettyjä työmenetelmiä ja sitä erinomaista työtä, jota hankkeen työntekijät ovat lapsiperheiden kanssa vastaanottokeskuksissa tehneet. Yhteiskuntapoliitikon katse nosti päätään siinä vaiheessa, kun seminaarissa kerrottiin, että hankkeessa on opetettu vanhemmille suomalaisia vanhemmoimisen tapoja. Kriittisen perhetutkimuksen näkökulmasta ovat sekä opettaminen että suomalaisuus sinällään kyseenalaisia käsitteittä. Kun esitin kysymyksen siitä, että mitä nämä suomalaiset tavat sitten ovat, joita turvapaikanhakijavanhemmille on opetettu, niin minulle vastattiin, että sellaisia tapoja, jotka me kaikki suomalaiset jaamme. Kysymysmerkki päässäni kasvoi entistä suuremmaksi. Esimerkkinä tällaisesta suomalaisesta tavasta tuotiin esille vuorokausirytmi. Vastaanottokeskuksissa työskennelleille henkilöille on tullut tutuksi, että monet turvapaikanhakijaperheet ja yhteisöt elävät toisenlaisessa vuorokausirytmissä, kuin virastotyöajassa elävät suomalaisperheet. Mutta voiko siitä huolimatta sanoa, että kaikki suomalaiset jakavat yhteisen käsityksen vuorokausirytmistä? Millaista vuorokausirytmiä noudattavat vuorotyössä käyvät tai eläkeläiset?

Näiden kahden esimerkin kautta nostan esille kysymyksen, että kun puhutaan suomalaisuudesta tai karjalaisuudesta, niin voidaanko käyttää normittavia oletuksia siitä, että ”me kaikki jaamme tämän totuuden”. Ketä tulemme ulossulkeneeksi samalla, kun sisällytämme jotkut toiset näihin paradigmoihin. Onko tosiaan niin, että suomalaisten tehtävä on kotouttaa maahanmuuttajat Suomeen vuorokausirytmien ja I.K. Inhan kautta. Onko kaikkien, jotka haluavat kuulua ”meihin” jaettava yhteiset näkemykset ja totuudet – ja kuka nämä totuudet määrittelee. Yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta absoluuttisia totuuksia on hyvin vähän – kyse on näkökulmasta, sopimuksista, vallasta, valtaapitävistä. Aikuisten, esimerkiksi turvapaikanhakijavanhempien, opettaminen oikeanlaiseen vanhemmuuteen on myös kyseenalaista. Voisiko kotouttamisessa olla hyödyllisempää opettaa ihmisiä kyseenalaistamaan, ajattelemaan ja havainnoimaan ympäristöään? Olisiko kaikkien etu, jos oppisimme katsomaan asioita mahdollisimman monesta eri näkökulmasta ja tekemään sen jälkeen kukin omat rationaaliset valintamme.

Kirjoittaja

Pirjo Pöllänen

yliopistotutkija