Sensitiiviset haastattelut: mitä tulisi huomioida?

Tämä kirjoitus pohjautuu traumaattiset rajat –tutkimushankkeen avausseminaarissa pitämääni esitelmään, ja niihin tuntemuksiin, joita seminaarin alustukset minussa herättivät. Oma esitykseni oli otsikoitu ”Haastattelututkimuksen saavuttamaton ja hankalasti saavutettava tieto”. Keskityin alustuksessani konkreettisella tasolla siihen, minkälaisiin ongelmakohtiin haastattelututkimusta tehtäessä voidaan sensitiivisiä aiheita tutkittaessa törmätä. Koska seminaari oli otsikoitu traumatisoidut rajat –nimellä, niin halusin myös minä lähestyä omaa haastattelututkimuksen esittelyä trauman näkökulmasta

Riitta Granfelt (2007) kuvaa minun ajatteluuni sopivalla tavalla sen, mitä traumalla tarkoitetaan. Hänen mukaansa ”traumaattisella kokemuksella tarkoitetaan tapahtumaa, joka ylittää ihmisen puolustus- ja selviytymismekanismit. Kuvainnollisesti ilmaisten traumassa on kyse särkymisestä: psyykkinen tasapaino ja käsitys itsestä vaurioituvat.” (Riitta Granfelt 2007.) Trauma ja traumaattinen elämäntilanne siis rikkovat yksilön perusturvallisuuden ja tunteen oman elämän hallinnasta, yksilön sietokyky ylittyy ts. yksilön resilienssi selvitä vaikeasta (traumaattisesta), turvallisuuden tunnetta horjuttaneesta tilanteesta ylittyy.

Mitä sitten ovat tai voivat olla nämä yksilön näkökulmasta traumaattiset elämänhallintaa järkyttävät tilanteet? Ja millaisia asioita tutkijan olisi syytä huomioida tällaisia tilanteita läpikäyviä ihmisiä tutkiessaan?

Vastaus ensimmäiseen kysymykseen on mielestäni se, että tilanteet ovat yksilöllisiä. Yhteiskunnallisella tasolla voimme määritellä tiettyjä asioita kollektiivisesti traumaattisiksi (kuten seminaarin useissa alustuksissa tuli ilmi), mutta yksilön kokemuksia ei kukaan toinen voi arvioida – se mikä minulle on traumaattista voi puolisolleni olla vain arjen pieni vastoinkäyminen (esim. työttömyys). Ja kollektiiviset traumatkin ovat usein poliittisesti, historiallisen muistin kautta tuotettuja – kuten Ismo Björn omassa esityksessään historian poliittisuudesta toi esille. Mutta tietyissä tilanteissa yksilöiden elämissä ja arjessa ovat läsnä sekä kollektiivinen trauma että yksilöllinen trauma.

Voidaan myös katsoa, että jokainen sukupolvi tuottaa oman kollektiivisen traumansa, joka esimerkiksi minun sukupolvelleni (1970-luvulla syntyneille) on 1990-luvun lama ja sen jättämä epäluulo julkisen vallan kykyyn ja haluun huolehtia kaikista yksilöistä kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Kuunnellessani traumaattiset rajat –seminaarin alustuksia ei minulle voinut olla välittymättä ajatus siitä, että sotahistorian läpitunkema diskurssi talvi- ja jatkosodasta on edelleen Suomen ja Venäjän suhdetta leimaava trauma.

Trauma on tässä ja nyt

Kun omissa tutkimuksissani kohtaan ja haastattelen ihmisiä, joille trauma ja traumaattisesta tilanteesta selviäminen tarkoittavat pakenemista sodan jaloista – niin suomalaisen yhteiskunnan historiallisen ja muistin politiikan kautta tuotettujen kollektiivisten traumojen uudelleen representointi (toinen maailmansota ja 1990-luvun lama) tuntuvat jotenkin hiukan irrelevanteilta.

Siinä tutkimuksessa, jota tällä hetkellä teen ja niitä ihmisiä, joita tällä hetkellä kohtaan trauma muuttuu hyvin konkreettiseksi ja ruumiilliseksi. Turvapaikanhakijoille meneillään olevat sodat ovat kollektiivisia monen sukupolven yhteisiä traumoja, mutta ne ovat myös monen tasoisia henkilökohtaisia traumoja – joista työttömyys ja niukka toimeentulo ovat vähäpätöisimpiä.

Haastattelijan haasteet

Teen omaa haastatteluihin perustuvaa tutkimustani maaseutu-Suomessa asuvien turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten keskuudessa. Tiina Sotkasiira on omassa bloggauksessaan pohtinut sitä, millaisissa tilanteissa nämä yksilöt saattavat olla haastatteluun tullessaan. Traumaattiset rajat -seminaarissa pitämässäni alustuksessa pohdin itse sitä, mitä kaikkia kysymyksiä on syytä pohtia, tutkimusprosessin kuluessa, kun haastattelee traumaattisia kokemuksia läpikäyviä ihmisiä.

Minä katson, että silloin kun tehdään yksilöistä lähtevää haastattelututkimusta, niin on syytä muistaa, ettei yksilöstä voi parhaalla tahdollaankaan päällepäin tietää onko hän trauman keskellä tai ei. Vaikka on olemassa kollektiivinen trauma ja voidaan esimerkiksi puhua traumatisoituneista sukupolvista, niin viime kädessä trauma tunteena ja affektina on aina yksilöllinen.

Siinä vaiheessa, kun alkaa suunnitella sensitiivisiä aiheita käsitteleviä tutkimushaastatteluita joutuu tutkija pohtimaan etukäteen monia kysymyksiä. Yksi keskeisin kysymys on se, ketä voi kysyä haastatteluun. Tutkijan on syytä pohtia, millaisia elämänkokemuksia omaavia henkilöitä hän itse on valmis kohtaamaan.

Onko esimerkiksi oma elämäntilanteeni sellainen, että voin haastatella lapsensa sodassa menettäneitä turvapaikanhakijavanhempia ts. pystynkö minä yksilönä kestämään ne asiat, jotka mahdollisesti tulevat haastattelussa esille. Toisaalta, voinko tarjota tällaiselle ihmiselle sellaista psyykkistä tai henkistä apua, jota hän tässä elämäntilanteessaan kaipaa. Onko minulla mahdollisuutta tarjota informanteille jälkihuoltoa? Mitä jos haastateltava murtuu totaalisesti kesken haastattelun ja hänen mielenterveytensä järkkyy? Kuinka voin toimia niin, että haastateltava saa haastattelun päätteeksi tarvitsemaansa apua mielentilaansa. Tutkijalla on joka tapauksessa vastuu myös siitä, millaisia prosesseja hän laittaa haastateltavissaan liikkeelle tutkimuksensa aikana.

Toisaalta tutkija joutuu pohtimaan myös sitä, mitä hän kertoo informanteilleen tutkimuksesta ja sen raportoinnista. Kuten Tuomas Martikainen on todennut, niin lähtökohtaisesti tieteellinen tutkimus on maahanmuuttajille vieraampaa kuin esim. suomenkielisille informanteille. Tällöin tutkija joutuu entistä tarkemmin pohtimaan sitä, mitä asioita tutkimuksesta ja sen raportoinnista on kerrottava haastateltaville. Turvapaikanhakijoita haastateltaessa on syytä pohtia myös sitä, kuten Tiina Sotkasiirakin toteaa, kuinka välttyä siltä, etteivät haastateltavat rinnasta tutkijoita viranomaisiin, ja saa käsitystä, että tutkijalla olisi mahdollisuus vaikuttaa turvapaikkapäätöksiin.

Haastattelua tehtäessä tutkijan pitää pystyä varautumaan siihen, että jossakin kohtaa haastattelua informantti kieltäytyy vastaamasta, tai peräti kieltäytyy jatkamasta koko haastattelua. Näissä tilanteissa tutkija joutuu pohtimaan tarkasti sitä, missä menee painostamisen raja ts. kuinka paljon tutkija voi houkutella informanttia kertomaan asioista, joista tämä mieluummin – syystä tai toisesta – vaikenisi.

Riitta Granfelt (2007, 64) esittää tästä osuvan esimerkin: ”Ainon elämässä on traumaattisia tapahtumia, joista hän ei halua kertoa. Omalla hiljaisella ja hienotunteisella tavallaan Aino on hyvin selvärajainen ja suojelee sisäistä maailmaansa. Ehkä vaikeiden kokemusten läpikäymiselle aikanaan löytyy oikea aika ja paikka.”

Näissä tilanteissa tutkija joutuu haitan arvioinnin eteen. Haitan arvioinnissa pitää problematisoida ja miettiä mahdolliset seuraukset siitä, mikä toimintatapa on kulloisessakin tilanteessa mahdollinen. Onko tutkijan mahdollista yrittää avata haastateltavan traumaa ja kantaa siitä koituvat seuraukset ts. onko uusi tutkimustieto niin arvokasta ja tärkeää, että sen kustannuksella voidaan repiä auki yksilön haavoja?

Lopuksi

Haastattelututkimuksessa on monia herkkiä ja hauraita kohtia, joissa tutkija voi mokata ja pilata haastattelun. Mokia on myös monenlaisia. Usein kysymys on siitä, ettei tutkija jaksa pysyä tarpeeksi terävänä koko haastattelun aikaa ja siitä syystä haastattelusta saatava informaatio jää vajaaksi. Sensitiivisiä aiheita tutkittaessa tutkija voi kuitenkin omalla impulsiivisella ja ajattelemattomalla käytöksellään aiheuttaa myös vahinkoa haastateltaville esim. avata joitakin traumoja, joiden käsittelyyn informantti ei olisi ollut valmis.

Välttääkseen näitä perustavanlaatuisia mokia tutkija tarvitsee tuntosarvet, joiden kautta hänen on mahdollista pystyä toimimaan näissä herkissä ja ennakoimattomissa tilanteissa mahdollisimman hyvin. Parhaiten tutkijan tuntosarvia voi kehittää olemalla kenttätöissä ja kokemalla kenttätöitä. Haastattelijan on syytä muistaa, että informantin tahtoa (tiedostettua & tiedostamatonta) on kunnioitettava läpi koko tutkimusprosessin.

Parhaimmillaan haastattelututkimus voi eheyttää särkyneitä mieliä, mutta pahimmillaan tutkija voi myös puhkaista traumatisoituneen mieleen kotelot – ja tämä on meidän kaikkien haastatteluja tekevien syytä pitää mielessämme. Tutkija ei myöskään itsestäänselvästi ole auttaja ja tutkijan on tunnistettava omat rajansa auttamisessa. Tutkijakin voi auttaa inhimillisyyden ja omien voimiensa sallimissa rajoissa, mutta lääkäriä saatika psykiatria ei pidä alkaa leikkiä, jos ei oikeasti ole lääkäri. Tutkijan pitää olla varautunut siihen, että silloin kun hän huomaa haastateltavan tarvitsevan ammattiapua, niin hänen pitää osata ohjata informantti avunlähteille.

Pirjo Pöllänen
Tutkijatohtori

 

Avunlähteitä

Punainen Risti

Pakolaisneuvonta ry

Suomen Mielenterveysseura

Terveystalo

Mannerheimin Lastensuojeluliitto

 

Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla www.glase.fi.