Keskustelu kaksoiskansalaisuudesta: Suomalaisten Venäjä-kuvat ja pelot
Uutiset kaksoiskansalaisten erityistarkkailuun asettamisesta strategisiin valtion virkoihin ja tehtäviin nosti julkiseen keskusteluun rajoitusten laillisuuden, oikeudenmukaisuuden ja viestintään liittyvät kysymykset. Lisäksi keskusteluissa on ollut mukana myös tässä kirjoituksessa käsittelemäni suomalaisten Venäjä-pelot.
Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan puolet suomalaisista pitää Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten toimimista Puolustusvoimien tai ulkoministeriön tehtävissä uhkana. Rajoitukset ja erityiskohtelu eivät ole suoraan riippuvaisia kansalaismielipiteestä, vaan kysymyksen ratkaisevat juridiikan ja turvallisuuden asiantuntijat. Tästä huolimatta päätöksen teko ei elä irrallaan yleisistä käsityksistä ja julkisesta keskustelusta, vaan näiden yhteys syntyy monissa turvallisuus- ja uhkakäsityksissä. Kaikki kansalliseen turvallisuuteen liittyvät asiat eivät ole julkisia, mutta merkittävä osa kokonaisturvallisuudesta on kokemusperäistä ja yleistä käsitystä siitä, mitä tulee varoa ja kuinka.
Keskustelu kaksoiskansalaisuudesta on tuonut esille suomalaiselle Venäjä-keskusteluille (aiemmin esim. venäläisten maa- ja kiinteistökaupat) ja Venäjä-kuville tuttuja piirteitä. Asiayhteys terävöittää käsityksiä Venäjän kansalaisten ja valtion yhteydestä sekä siitä, perustuvatko uhkakuvat realiteetteihin vai asenteisiin. Viimeisen reilun viikon aikana olen nämä kysymykset mielessäni seurannut internetissä tätä aihetta käsittelevien Helsingin Sanomien, Uuden Suomen ja Iltalehden blogien ja uutisten kommentteja, joista blogikirjoituksen sitaatit ovat peräisin. Kysymykset ovat keskeisiä työn alla olevassa tutkimuksessani suomalaisen julkisen keskustelun Venäjä-kuvista aluetutkimuksen pohjalta, koska huomioni on erityisesti ns. kipupisteissä.
Yleisesti ottaen viimeaikaisissa verkkokeskusteluissa huolen perusteena on korostettu olevan Venäjän lainsäädännön ja hallinnon. Vain harva viittaa Venäjän kaksoiskansalaisten olevan epäluotettavia etnisten erikoisuuksiensa vuoksi. Venäjän lainsäädäntöä perusteluna pitäville esitetään vasta-argumenttina, että poliitikkojen ja viranomaisten toiminnan takana on tosiasiassa suomalaista ’kaappi russofobiaa’, jossa erilaisten tekosyiden varjolla venäläisiä halutaan kohdella huonosti, levittää venäläisvastaisuutta tai ärsyttää Venäjää. Näkemyksen huoli tai pelko kohdistuu Venäjälle uhitteleviin ja provosoiviin toimiin, joita ajatellaan tehtävän Venäjän vastaisen asenteen, Nato-jäsenyyspropagandan tai viiteryhmien rahoituksen saannin vuoksi. Tämänkin näkökulman uhka vaikuttaa pohjimmiltaan olevan edelleen juuri Venäjä, mahdollisen reaktionsa kautta.
”Jos sutta huutaa, tuleehan se viimein. XXX blogi on uuden tyypin jatko russofobialle, mitä edustivat alkuviikosta Jussi Niinistön ”pienet vihreät miehet”. Hysteriaa pitää saada aikaan.”
Ennakkoasenteiden kyteminen julkisen keskustelun pinnan ei ole vailla perusteita. Niin omassani kuin muidenkin tutkijoiden Venäjä-kuviin liittyvässä tutkimuksessa on tullut ilmi, että negatiiviset lausumat Venäjästä ulkoistetaan usein muiden kuin lausujan omiksi mielipiteiksi.
Väitettä juridisesta tosiasiasta ja realismista huolenaiheena tukee se, että virkarajoituksia tukevat puheenvuorot keskittyvät valtioperspektiiviin. Linkki kansalaisten ja valtion välillä on monimuotoinen asia, mutta sitä ei suomalaiselle Venäjä-keskustelulle tyypillisen klassisen geopoliittisen linssin takaa usein kyseenalaisteta, vaan se otetaan itsestään selvyytenä joko huomaamatta tai siihen vakaasti uskoen. Kaksoiskansalaisille kohdennettujen rajoitteiden kritiikki kyseenalaisti osissa tarkastelemistani keskusteluista näennäisesti ilmeisenä pidettyä lojaliteettien perustumista yksinomaan kansalaisuuteen. Rajoituksia puoltavat vastasivat tähän kritiikkiin yleensä kahden periaatteen pohjalta: Kansalaisuuden merkitys tunnistetaan vain osaksi lojaliteetin kokonaisuutta, mutta koska kansalaisuuteen voi vaikuttaa (muuttaa) helposti, rajoitus katsotaan tarpeelliseksi osana riskien minimointia. Toisissa näkemyksissä ihmisen lojaliteetti isänmaakseen kokemaansa maata kohtaan nähtiin keskivertokansalaisen kohdalla kompromissittomana ja yleisenä, ei tapauskohtaisena.
”Legitiimisti mielestäni voi olla vain yksi maa, jonka kansalainen on, maa, jota puolustaa tarvittaessa riidattomasti.”
Monikansallisten (ja -kulttuurillisten) identiteettien monimuotoinen luonne jää vähälle huomiolle valtiokeskeisessä keskustelussa. Toisaalta, kaksoiskansalaiskeskusteluissa on tuotu esille jopa sekin puoli, että kyseessä on usein suomalaissukuisia ja eritoten inkerinsuomalaisia. Se tosin esitetään enemmänkin huomiona tilanteen monimutkaisuudesta ilman selvää merkityksellistävää tulkintaa suuntaan tai toiseen.
Miksi juuri Venäjän kaksoiskansalaiset ovat huomion keskipisteenä?
Väestönlaskennan ja sitä kautta tehokkaan hallinnon perusperiaatteisiin on katsottu jo kauan kuuluvan valtioiden kansalaistaan keräämät perustiedot, mutta Venäjän kaksoiskansalaisten rekisteröinti herätti huolia Suomessa vuonna 2014. Rekisteröinnin tarkoitusperiä pidettiin erityisen epäilyttävinä, minkä vuoksi tapaus herätti julkisuudessa luultavasti enemmän huolta kuin esimerkiksi kauppojen kuluttajatietojen keräys Suomessa.
Se, mitä Venäjän laki vaatii kansalaisiltaan enemmän kuin Suomen, pohjoismaiden tai EU-maiden lait, ei ole ihan yleissivistystä, ei tuoreessa uutismuistissa eikä nopean suomen ja englanninkielisen googlauksenkaan päässä. Venäjän perustuslain artikkelin 62 kyllä löysin, mistä selviää, ettei kaksoiskansalaisuutta tunnisteta, eikä toisen kansalaisuuden omaaminen automaattisesti vapauta Venäjän kansalaisvelvoitteista, mutta kansainvälisestä normista poikkeavista erityisvelvoitteista en löytänyt tietoa. Edes Venäjänkielisten yhdistysten liiton kannanotto epäröi lausunnossaan venäläisten juridisesta velvoitteesta Venäjää kohtaan. Kuitenkin keskusteluissa osataan hyvin viitata Venäjän lainsäädäntöön:
”XXX ei ole tosiaan tietoinen siitä, että Venäjän lainsäädännön mukaan sen kansalaiset ovat velvolliset avustamaan maan turvallisuuspalveluja? Tällaista ei tietääkseni ole muualla.”
”—Venäjä edellyttää venäläisten kaksoiskansalaisten palvelevan Venäjää kuten venäläiset Venäjällä = antavat tietoja, jos kysytään tai jopa vapaaehtoisesti, jos sattuu Suomi harmittamaan.” (esimerkki kommentteja)
Suomen laki löytyy Finlexistä, josta selviää helpolla, että myös suomalaisten kansalaisvelvollisuudet koskevat kaikkia maan kansalaisia (§ 127). Pitkäaikainen ulkomailla asuminen ja tietyt muut siteet voivat kuitenkin vapauttaa kaksoiskansalaisen varusmiespalveluksesta (asevelvollisuuslaki 76 §). Tämä tosin rauhan aikana. Lähteenä käytetään Venäjän lain lisäksi Putinin lausuntoa, jossa hän sanoo, ettei hyväksy poikkeuksia, vaan kaikki ovat velvoitettuja ajamaan Venäjän etuja.
Väitteessä venäläisiä koskevista säädöksistä voi olla oikeaa tietoa, mutta väitän, että moni keskustelussa tätä tietoa toistanut ei ole tarkistanut väitteen faktoja ennen niiden jakamista. Kyseessä voisi helposti olla siis myös misinformaatio, joka on noussut keskeiseen osaan tätä keskustelua. Väitteiden epäselvän lähteen on kyseenalaistanut myös Spektrin päätoimittaja Eilina Gusatinski.
Väite ilmeisesti vähintäänkin sopii Venäjä-kuviimme ja sitä tukee Uusi Suomen juttu mafia-tyylisestä kiristyksestä Venäjän kansalaisten läheisten hyvinvointia uhaten. Tämänkin tarina toistetaan keskusteluissa eikä sen yleistettävyyttä tai linkkiä Venäjän viralliseen kansalaispolitiikkaan paljoakaan kyseenalaisteta.
Kansallisvaltiokeskeisessä näkökulmassa Venäjä ei kuitenkaan aina ilmene poikkeuksellisena tai väärin toimivana valtiona. Rajoituksia tukeville johtopäätöksille annetaan historiallista pohjaa 90- ja 2000-lukujen liian optimistisesta tai ideologisesta turvallisuuspolitiikasta, jonka yhteydessä ei osattu olla tarpeeksi varautuneita Venäjää kohtaan. Tällainen varautuneisuus liitetään jatkumoon sinisilmäisestä tai liian nöyrästä ja vietävissä olevasta Suomesta ja manipuloivasta omaa etuaan ajavasta Venäjästä. Venäjän itsekäs toiminta nostetaan tässä näkökulmassa toisinaan suvereenikeskeisen kansallisvaltioperiaatteen mukaisesti usein jopa Suomellekin suositeltavaksi (’oikeaksi’) valtion normiksi. Venäjä on tässä näkökulmassa siis positiivinen esimerkki, vaikka ’kansainvälisten suhteiden pelissä’ sitä vastaan toimitaankin rajoittamalla kaksoiskansalaisten virkoihin pääsyä. Suvereniteettikysymykset yleistetään johdonmukaisesti koskemaan Venäjän ja venäläisten lisäksi myös muita ulkomaalaisia, EU-hallintoa ja suuryhtiöitä. Ajatuksen kritiikki kohdistuu mahdollisuuksien hyväksikäytön sallivaan valtioon, ei sallittuja mahdollisuuksiaan hyväkseen käyttäviin muihin toimijoihin.
”Kaksoiskansalaisten virkanimityksiä rajoittava laki on arkipäiväinen suojaustoimi, itsenäisen valtion normaalia ja järkevää varautumista.”
Venäjän vieraat maa-kuvat
Presidentti Tarja Halosen mukaan suomalainen media antaa Venäjästä liian uhkaavan kuvan (HS 30.12.16), eikä hän ole yksin näkemyksensä kanssa. Tyytymättömyys suomalaisen median esittämän Venäjä-kuvan negatiivisuuteen on tullut esiin myös viime lokakuussa julkaistussa tutkimuksessamme Suomen venäjänkielisten mediankäytöstä. Geopoliittisen ja informaatioturvallisuuteen liittyvien uhkien vakavuudesta ja validiudesta voidaan tulla eri johtopäätöksiin, mutta uhan perspektiivit ovat epäilemättä dominoineet median julkisuustilaa jättäen epäpoliittiset dokumentit ja viihdesarjat marginaaliin. Toisinaan jopa talousuutisissa, joissa Venäjää lähestytään yleensä mahdollisuuksien perspektiivistä (Koikkalainen 2011), on väläytelty sitä, kuinka venäläiset turistit ovat valjastettu Kremlin voimapolitiikan välineeksi.
Journalismin normeihin kuuluu pyrkimys reiluuteen ja tasapuolisuuteen, mutta maakuvien luonti ei ole ainakaan uutisjournalismin keskeinen tehtävä. Journalismin laadussa on aiheesta käydyn keskustelun (johon itse yhdyn) mukaan parantamisen varaa: venäläisiä tietolähteitä käytetään uutisoinnissa verrattain vähän, mikä edesauttaa käsitystä Venäjän vieraudesta. Nähdäkseni maakuvien vastuullinen luonti nojaa kuitenkin enemmän peruskoulutukseen ja yksilöiden (useimmiten) omaehtoiseen perehtymiseen, joka voi vääristyä, mikäli se perustuu vain hetkessä elävään ja lähetyskestoltaan hyvin rajoittuneeseen Venäjä-uutisointiin.
Oman vastuunsa Venäjä-kuvan poliittisuudesta kantaa Venäjän virallinen julkisuusdiplomatia. Valtion tukemaa Venäjä-kuvaa ulkomailla ovat ajaneet huomattavan kyseenalaiset propaganda- ja disinformaatiokanavat ja -vaikuttajat sekä Berliinin valloitusta hehkuttavat moottoripyöräjengiläiset, Valtion tukemat kieli -ja kulttuuriohjelmat vaikuttavat olevan kohdennettuja lähinnä venäjänkieliselle diasporalle. Omaehtoinen ruohonjuuritason kulttuuriohjelma puolestaan tavoittaa verrattain pienessä mittakaavassaan vain vähän suomalaisia.
Tiedon puute voi kieliä myös epäluottamuksesta
Uhkakäsityksen peloksi kärjistymistä edesauttaa uhkan kokeminen uskottavana. Verkkokeskusteluissa uhkakuvana nähdään perinteisen sotaskenaarion rinnalla usein epämääräinen uhka: ”Koskaan ei tiedä, mitä sieltä voi tulla”. Nykyaikainen turvallisuustutkimus käsittelee uhkia paljon sotilaallisia uhkakuvia laajemmassa skaalassaan, mutta julkisessa keskustelussa uhkan epämääräisyys edesauttaa myös heikosti perusteltujen uhkakuvien hyväksymistä. Venäläisyyden lähtökohtainen vieraus ja myyttisyys on toki ollut läsnä suomalaisessa Venäjä-kuvissa historiallisesti jo ennen nykyistä ’hybridiuhkien aikaa’ (Raittila 2011), mutta uhkakuvien konkretisointia oli aiemmin kenties helpompi vaatia.
Luottamuksen sosiologiassa on esitetty (Sasaki & Marsh 2012), että luottamus on riippuvainen tiedon puutteesta, koska luottamusta ei tarvita silloin kun täydellinen tieto on saatavilla. Kuten mainittua, suomalaisten Venäjä-kuva on vahvasti mystifioitunut, minkä vuoksi luottamuksen rooli korostuu. Ylen teettämän kyselyn mukaan Venäjän kaksoiskansalaisten toiminta strategisissa turvallisuusviroissa nähdään usein uhkana, mistä voidaan olettaa johtuvan osittain luottamuksen puutteesta.
Keskustelijat, jotka kertoivat tuntevansa Venäjän kaksoiskansalaisia perustelevat luottavansa heihin kokemusperusteisesti siinä missä muihinkin ihmisiin. Tässä argumentaatiossa epäluottamuksen katsotaan nousevan ihmisten kokemattomuudesta ja mahdollisesti uskosta synnynnäisiin ominaisuksiin, ei perustuen Venäjän kaksoiskansalaisten olosuhdetekijöihin kuten keskusteluissa keskeisesti väitetään. Luottamus ei kuitenkaan usein perustu omakohtaisiin kokemuksin, koska suuri osa käsityksistämme on ystävien, tuttujen ja median kautta välitettyä.
Luottamussuhteen kaksoiskansalaisten puoli ohitetaan keskusteluiden valtiokeskeisessä turvallisuusnäkökulmassa seurauksena priorisoinnista tai huomaamattomuudesta. Journalisti Polina Kopylova on huomauttanut, että kaksoiskansalaisten perspektiivistä heidän kansalaisuusasemansa kyseenalaistaminen voi syödä vastavuoroisesti heidän luottamustaan Suomen valtiota kohtaan. Näkökulma muistuttaa yhteiskuntafilosofisen ’yhteiskuntasopimuksen’ perusperiaatteesta: ihmiset suostuvat hallitsijoiden valtaan turvaa vastaan. Mikäli turvattomuuden tunnetta syntyy, hallinnon peruste on heikoilla. Ihmiskeskeiset ja integraationäkökulmat jäävät verkkokeskusteluissa kuitenkin kansallisvaltiokeskeisen näkökulman jalkoihin.
Mikä rooli peloilla siis on?
”Oikeasti te vain pelkäätte” -väittämiä käytetään verkkokeskusteluissa usein vallan välineenä, kun halutaan mitätöidä tiettyjen näkemysten uskottavuus. Pelko on tietysti heikko yksittäinen perusta päätöksenteolle, mutta se on samalla luonnollinen osa inhimillisyyttä ja joskus hyvin myös oikeutettu. Tämän vuoksi pelkääjien osoittaminen ei ole aina mielekästä, mutta ennakkonäkemyksemme mahdollistavat useita väärinkäsityksiä.
Oli Venäjä uhka tai ei, turvallisuusnäkemykset ovat verkkokeskusteluissa yksinkertaistuneet valtiokeskeiselle tasolle, vaikka ’hybridiuhkien’ terminologiaa käytetäänkin. Samalla ihmisten venäläisyys turvallistetaan epäsuorasti kansalaisuuslinkin kautta. Venäjästä myös uskotaan helposti perustelemattomia tietoja, koska maa-kuviin liittyy voimakas arvaamattomuus ja epäluottamus.
Kursivoidut tekstit lainausmerkeissä ovat suoria lainauksia kaksoiskansalaisuudesta käydystä verkkokeskustelusta.
Teksti on julkaistu aiemmin Glase-hankkeen sivulla.
