Kestävyysmurros vaatii arvojen ja elämäntapojen muutoksen

Ekologisesti kestävän yhteiskunnan rakentaminen on osoittautunut äärimmäisen hankalaksi tehtäväksi. Yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamisen lisäksi ihmiset tulisi myös saada muuttamaan elämäntapojaan, ja tämä on osoittautunut erittäin vaikeaksi. Muutos voi olla vaikea, vaikka muutokset olisivat ihmiselle itselleen helppoja, terveellisiä ja halpoja. Ekologinen kriisi on asettanut yhteiskunnille valtavan muutostarpeen, jota kutsumme kestävyysmurrokseksi. Kestävyysmurroksessa pitäisi samanaikaisesti lisätä uusiutuvan energian tuotantoa sekä huolehtia luonnon monimuotoisuuden säilymisestä ja ennallistamisesta niin, että muutos olisi sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävä. Tässä jutussa hankekoordinaattori ja työpajojen vetäjä Timo Kuusiola tarkastelee muutosvastaisuuden taustalla piileviä syitä sekä yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia muutostarpeita omiin kokemuksiin ja kirjallisuuslähteisiin nojautuen.

Olen toiminut ilmasto- ja ympäristökysymysten parissa yli 10 vuotta erilaisissa tehtävissä sekä kunta- että kansalaisjärjestöpuolella. Olen ollut mukana ruohonjuuritason hankkeissa, joissa on yritetty saada kansalaisia mukaan tekemään ilmastotekoja. Kokemusteni kautta tiedän, kuinka vaikeaa ihmisten käyttäytymiseen vaikuttaminen on. Olen huomannut, että ylhäältä ohjattu valistaminen puree enimmäkseen sellaisiin, jotka ovat jo ennestään valveutuneita ilmastoasioista ja elävät muutenkin jo kohtuullisen ekologisesti kestävää elämää. Tuon kaltaisille ihmisille valistaminen saattaa aiheuttaa kuitenkin ahdistusta, koska he kokevat tarvetta muuttaa elämäänsä vielä ekologisemmaksi, jolloin se saattaa tapahtua kohtuuttomasti oman hyvinvoinnin kustannuksella. Samasta syystä myös syyllistämiseen tukeutuvat vaikuttamiskeinot aiheuttavat vain enemmän muutosvastaisuutta ja luovat ahdistusta ekologisesti valveutuneissa ihmisissä, jotka ovat jo ennestään ahdistuneita. Edellä mainittujen asioiden takia suhtaudun melko kriittisesti ylhäältä ohjatun valistamisen voimaan. 

Olen myös huomannut, miten haastavaa muutoksen tekeminen on. Oma hiilijalanjälkeni oli vielä vuoteen 2017 asti keskimääräisellä tasolla, vaikka olin jo siinä vaiheessa toiminut kuusi vuotta ilmasto- ja ympäristöalalla ja yhtenä työtehtävänä oli juuri kansalaisten valistaminen ilmastotekoihin. Kuvittelin siten itsekin eläväni ekologista elämää, mutta päästötesti paljasti totuuden. Silloisessa elämässäni suurin suoraan omaan toimijuuteeni ja valintoihin liittyvä päästövaikutus tuli matkailusta ja ruokavaliosta. Ennen vuotta 2017 tein yleensä yhden tai kaksi matkaa vuodessa lentäen ja sen lisäksi söin melko paljon lihaa sekä asuin yksin isossa kaukolämmitteisessä kaksiossa ja omistin auton, jolla ajoin melko vähän, mutta usein turhia matkoja. Oikeutin lentomatkat itselleni sillä, että teen ilmasto- ja ympäristötyötä, joilla ikään kuin voisin kompensoida omista elämänvalinnoista aiheutuvat päästöt. 

Aivojen suojamuurit tekevät muutoksesta haastavaa

Kompensointia puoltava ajattelutapa liittyy vahvasti myös Yle Areenasta katsomaani Ilmastoparadoksi-dokumenttisarjaan. Dokumenttisarjassa on esitetty norjalaisen psykologi ja ekonomi Per Espen Stoknesin tutkimuksiin perustuneita teorioita aivojemme pystyttämistä suojamuureista, jotka estävät meitä ymmärtämästä omaa rooliamme ympäristön tuhoutumisessa. 

Omaan esimerkkiini siitä, kuinka omalla ympäristötyölläni ajattelin kompensoivani epäekologista elämäntapaani, on suoraan kytköksissä Per Espen Stoknesin Ilmastoparadoksi-dokumenttisarjassa esitettyyn kiistämiseen liittyvään aivojen suojamuuriin. Se voi toimia muun muassa niin, että ihminen kiistää oman osuutensa ympäristön tuhoutumisesta. Toinen suojamuuri liittyy dissonanssiin eli ristiriitaan nykyisen elämäntyylin ja vaadittavan muutoksen välillä, jolloin aivot pyrkivät poistamaan ristiriidan perustelemalla omia valintoja ja vähättelemällä niiden vaikutusta. Niin kuin tein itsekin perustellessani lomalentoja tarpeella päästä purkamaan ilmasto- ja ympäristötyöstä syntynyttä stressiä ulkomaanmatkalla. 

Ratkaisuiksi Stoknes esittää dissonanssin osalta ensinnäkin sen, että muutos pitäisi saada helpoksi, ja toisena, että hyvät esimerkit rohkaisevat myös muita muutoksen tekemisessä. Kiistämisen osalta Stoknes esittää ratkaisuksi muutoksen mahdolliseksi osoittamisen eli käytännössä hyvät esimerkit auttavat myös kiistämiseen liittyvän suojamuurin murtamisessa. 

Vuoden 2017 jälkeen olen tehnyt radikaaleja muutoksia elämäntapoihini, niiden myötä olen saanut vähennettyä hiilijalanjälkeni vuoden 2016 noin 10 hiliidioksidiekvivalenttitonnin tasosta nykyiseen noin 2,5 tonnin tasoon. Täytyy kuitenkin sanoa, että muutos ei ole tullut helposti, vaan siihen ovat vaikuttaneet myös merkittävästi henkilökohtaiset ajattelutapojen ja elämänkatsomukseen liittyvät muutokset kuten buddhalaisuuden oppien omaksuminen ja sitä kautta myötätuntotaitojen kehittäminen ja arvojen muuttuminen. Suurimmat päästöpudotukset ovat tulleet lentomatkojen radikaalista vähentämisestä, maalämmitteiseen kommuuniasuntoon muuttamisesta sekä autoilun ja lihan syönnin lopettamisesta. Yksi vaikutin on ollut myös itsensätyöllistäjäksi ryhtyminen, jonka myötä tulotasoni on pudonnut mutta vapaa-ajan määrä lisääntynyt. Pidän kuitenkin nykyistä elämäntapaani paljon terveellisempänä ja henkisesti rikkaampana kuin aikaisempaa paljon luonnonvaroja kuluttavaa elämäntapaani. 

Yhteiskunnallinen muutos tarvitsee onnistuakseen myös arvojen muutoksen

Arvojen ja erilaisten motivaattoreiden vaikutuksesta hyvinvointiin on käsitelty myös Johan Harin Mielen yhteydet -kirjassa. Kirjassa on mainittu, kuinka ihmisellä on kaksi perusmotivaatiota eli sisäinen motivaatio ja ulkoinen motivaatio. Sisäiseen motivaatioon kuuluvat asiat, joita ihminen haluaa tehdä puhtaasti siksi, että arvostaa niitä sellaisenaan – ei siksi, että hyötyisi niistä jotenkin. Ulkoiseen motivaatioon kuuluvat asiat, joita ei erityisemmin halua tehdä mutta tekee saadakseen niistä tietyn hyödyn (esim. rahaa, ihailua, seksiä tai korkeamman aseman). 

Omassa elämäntapojen muutoksessani keskeistä oli juuri arvojen ja niihin liittyvien motivaatioiden muuttuminen enemmän sisäisiksi arvoiksi, esimerkiksi henkiseen hyvinvointiin liittyviksi arvoiksi. Vallitsevat kriisit, joista koko ihmiskunnan kannalta uhkaavimpana voidaan pitää ekologista kriisiä, ovat asettaneet ihmiskunnalle ennennäkemättömän muutostarpeen. Yhteiskunnallisella tasolla tiedämme jo melko hyvin, miten yhteiskuntajärjestelmämme osien, esimerkiksi energiajärjestelmän, tulisi muuttua. Suurempi kysymys kuitenkin on, riittävätkö pelkästään yhteiskuntajärjestelmien tasolla tehdyt muutokset kääntämään koko ihmiskunnan ympäristövaikutukset ekologisten rajojen sisälle. Tästä on myös ollut eriäviä näkemyksiä asiantuntijoiden ja tutkijoiden kesken. 

Nykyisen tieteellisen tiedon valossa näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että pelkästään yhteiskuntajärjestelmissä tapahtuva energiajärjestelmän muuttaminen ei riitä saamaan koko ihmiskunnan ympäristövaikutusta ekologisten rajojen sisälle, minkä takia on esitetty merkittäviä vaatimuksia myös ihmisten elämäntapojen muutoksiksi. Tähän liittyy vahvasti myös arvoihin liittyvä kysymys siitä, pyritäänkö turvaamaan kaikille eläville olennoille hyvään elämään riittävä elintaso ja elinympäristö vai ollaanko kiinnostuneita vain omasta ja lähimmäisten hyvän elämän edellytyksistä. Edellä mainittu asia liittyy myös yhteen Stoknesin esittämään aivojen suojamuuriin eli etäisyyteen liittyvään suojamuuriin, jonka mukaan asiat, jotka eivät suoraan vaikuta itseen tai omaan lähipiirin, koetaan etäisiksi eikä niihin kiinnitetä herkästi huomiota. Etäisyys voi tarkoittaa sekä maantieteellistä etäisyyttä että aikaan liittyvää etäisyyttä – esimerkiksi sitä, että tulevaisuuteen liittyvät asiat koetaan etäisiksi.

Koronapandemiasta ja muista globaaleista kriiseistä on kuitenkin opittu, että yhteiskunnat ovat hyvin verkottuneita keskenään. Yhteiskuntien verkottuneisuuden takia ekologisen kriisin vaikutukset eivät pysy loputtomasti vain paikallisina, vaan jossain kohtaa niistä tulee globaaleja ongelmia, jotka väistämättä vaikuttavat myös rikkaissa maissa elävien mahdollisuuksiin elää hyvää elämää. Uhat ja katastrofit eivät myöskään välttämättä herätä ihmisiä, jos esiin tulee Stoknesin mainitsema tuomiopäivän suojamuuri, jossa ihminen turtuu uhkaaviin ja huonoihin uutisiin. 

Muutosvastaisuutta tulisi torjua nojautumalla vaihtoehtoisiin elämäntapoihin

Etäisyyden ja tuomioipäivän suojamuureihin liittyvät vahvasti erilaiset tulevaisuuskuvat, joita on pohdittu myös David Jonstadin Sivilisaatio loppu -kirjassa. Kirjassa mainitaan esimerkkinä Ruotsin ympäristötutkimuslaitoksessa tehty tutkimus, jossa kartoitettiin tutkijoiden tulevaisuuskuvia. Tutkimuksessa oli neljä eri tulevaisuuskuvaa, joista yksi nimettiin “vihreäksi toivoksi”, joka oli kaikista optimistisin tulevaisuuskuva. Tutkimukseen osallistuneista hyvin harva tutkija piti “vihreän toivon” kaltaista tulevaisuutta todennäköisenä. Silti poliittinen keskustelu yleensä kietoutuu juuri tuon “vihreän toivon” kaltaisen tulevaisuuskuvan varaan, jossa nojaudutaan vahvasti erilaisiin teknologisiin innovaatioihin. Yhdeksi syyksi Jonstad nostaa niin kutsutun Panglosin taudin, josta kärsivät eivät pysty ajattelemaan epätoivottuja tulevaisuuskuvia eivätkä pysty myöskään miettimään epätoivottuihin tulevaisuuksiin varautumista. 

Jonstadin kirjassa on myös hyviä pohdintoja toivosta. Kirjassa siteerataan amerikkalaista ympäristöprofessori ja kirjailija David Orria: “Sanotaan, että meidän täytyy tehdä toivosta mahdollinen, ei vakuuttaa toivottomuutta”. Samaan aiheeseen liittyvät myös kirjassa siiteerattu kirjailija ja historioitsija Robert Wrightin pohdinnat: “Toivo, ajaa meitä löytämään uusia ratkaisuja vanhoihin ongelmiin, jotka puolestaan luovat entistä pahempia ongelmia. Ne poliitikot, joilla on eniten tyhjiä lupauksia, valitsevat toivon. Ja kuten jokainen osakevälittäjä tai lottokauppias tietää, useimmat meistä valitsevat toivonhitusen mielummin kuin varovaisen ja ennustettavan säästämisen. Aivan samoin kuin ahneus, toivokin on kapitalismin käyttövoima.”

”Vihreään toivoon nojautumalla kansalaisille annetaan sellainen kuva, että nykyisen kaltainen luonnonvaroja kuluttava elämäntapa olisi mahdollista myös ekologisissa rajoissa, kunhan vain saadaan tehtyä rakenteellisia ja teknologisia muutoksia yhteiskunnassa.”

Jonstadin esittämät argumentit koskien vihreää toivoa ovat hieman yksinkertaistettuja. Vihreässä toivossa keskeistä on teknologisiin innovaatioihin tukeutuminen. Eikä vihreä toivo ole vain poliitikkojen suosikki, vaan siihen turvautuvat myös monet ekonomistit ja talouspoliitikot. Myös ympäristöliikkeen sisällä osa nojaa näkemyksensä vahvasti teknologisuskovaiseen vihreän toivon kaltaiseen tulevaisuuskuvaan. En myöskään jaa Jonstadin näkemystä Panglosin taudin olevan syy vihreään toivoon nojautumisessa. Teknologiauskovaiseen vihreään toivoon turvautuvilla asiantuntijoilla ja poliitikoilla ei ole ongelmaa huonojen tulevaisuuskuvien ajattelemisessa. He turvautuvat vihreään toivoon yleensä siksi, että siihen nojautuvien tulevaisuuskuvien avulla pystytään paremmin perustelemaan kansalaisille tarvittavia toimia nykyhetkessä. Ongelmana on, että vihreään toivoon nojautumalla kansalaisille annetaan sellainen kuva, että nykyisen kaltainen luonnonvaroja kuluttava elämäntapa olisi mahdollista myös ekologisissa rajoissa, kunhan vaan saadaan tehtyä rakenteellisia ja teknologisia muutoksia yhteiskunnassa. 

Tutkimukset ovat osoittaneet, että nykyinen luonnonvaroja kuluttava elämäntapa ei ole ainakaan lähitulevaisuudessa mahdollista varsinkaan niin, että turvattaisiin samalla hyvään elämään riittävä elintaso kaikille ihmisille, saati muille eliölajeille. Tarvitsemme väistämättä muutosta myös elämäntavoissa. Muutoksen pitäisi tapahtua myös ihmisten arvoissa ja erityisesti siinä, millaiseksi määritellään hyvä elämä. Nykyinen hyvän elämän malli on syntynyt kapitalismin määrittämänä, ja siinä korostetaan yksilötason materiaalista menestystä. 

Uuden hyvän elämän mallin tulisi pohjautua sisäisiin arvoihin eli asioihin mistä oikeasti nauttii vain tekemisen ilosta eikä sen takia, että voisi saavuttaa jotain. Arvojen muutoksella voitaisiin samanaikaisesti torjua sekä ekologista kriisiä että mielenterveyskriisiä, koska niin kuin Johan Harin Mielen yhteydet -kirjassa on osoitettu, ulkoiset arvot eivät ole haitallisia vain luonnolle, vaan ne ovat keskeinen tekijä myös mielenterveyskriisin syntymisessä. Edellä mainittujen seikkojen vuoksi olisikin tärkeää, että muutosvastaisuutta torjuttaisiin näyttämällä konkreettisia ja toimivia esimerkkejä sisäisiä arvoja korostavista elämäntavoista sekä tekemällä niihin siirtymisestä mahdollisimman helppoa varallisuustasosta riippumatta sen sijaan, että nojattaisiin vihreän toivon kaltaisiin epätodennäköisiin tulevaisuuskuviin.  

Haluan kuitenkin vielä lopuksi korostaa, että tätäkään asiaa ei tulisi lähestyä kaksijakoisesti eli joko tai kysymyksenä vaan enemmän moniulotteisesti eli kyse on sekä että. Eli tarvitsemme sekä yhteiskunnallisia muutostarpeita kuten muutoksia energiajärjestelmässä, mutta samanaikaisesti pitää vähentää kulutusta, joka taas tarvitsee onnistuakseen sekä yhteiskunnallista ohjausta että muutosta ihmisten elämäntavoissa ja arvoissa.  

Kirjoittaja

Timo Kuusiola, Ajatushautomo Creatura

Tekstissä viitatut lähteet

Harin, Johan 2019. Mielen yhteydet, Bazar Kustannus. 

Jonstad, David 2016. Sivilisaation loppu, Into Kustannus.

Stoknes, Per Espen, 2020. Ilmastoparadoksi -tv-sarja (Tuotanto Rethink New Media Solutions Ab Oy).

Kuva

Markus Trienke/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0