”Laetettaaha riita poekki ja voeta vällii” – rauhansovittelu luonnon ehdoilla

Putinin hyökkäyssota on saanut ihmiset laajemmin olemaan kiitollisia rauhan olemassaolosta ja kiinnostumaan sen vaalimisesta ja säilyttämisestä. Rauha ja yhteiskunnalliset polttavat keskustelunaiheet ovat linkittyneet toisiinsa. Myös keskustelu ilmastonmuutoksesta kytkeytyy rauhan ylläpitämiseen. Ilmasto-, kestävyys- ja luontopiireissä on ollut laajaa kiinnostusta erilaisia konfliktien ratkaisu- ja neuvottelumenetelmiä kohtaan. Tässä tekstissä esitellään yksinkertaistavasti ja yhdestä näkökulmasta erästä rauhansovittelumenetelmää, joka voi auttaa ratkaisemaan ja ennaltaehkäisemään erilaisia konflikteja ja edistämään maapallon uudelleenvehreyttämistä (engl. regeneration) sekä ilmaston lämpenemisen pysäyttämistä ja lajikadon hidastamista.

Kerrosvoileipä

Asun Helsingissä, mutta olen eräänä kesäpäivänä maaseudun maauimalassa pulikoimassa paikallisten keskellä. Tyttäreni mielestä vesi on kylmää, ja niinpä pääsen siirtymään nurmikolle lukemaan kirjaa, kun hän menee luonnonkallioille leikkimään. Luen nurmella israelilaisen rauhansovittelijan kuvausta ”Kerrosvoileipä-mallista”. Se on eräs menetelmä, jolla rauhaa voi sovitella paikallisesti ottaen sekä maailmanlaajuiset konfliktit että ihmisluonnon konfliktit huomion. Rauhansovittelun voi aloittaa jo ennen varsinaista sotaa, ennaltaehkäisevästi ja sosiaalista rauhaa parantaen.

Olen työpajan suunnittelijana ja vetäjänä tämän blogin taustalla olevassa Kestävyysmurroksen marginaalit -hankkeessa, joka sijoittuu Lieksaan, Lappiin ja Tampereelle. Olen luvannut kertoa blogitekstissä, mitä rauhansovittelulla olisi tarjottavana tämän päivän maailmalle ja tulevaisuudelle. Myös meillä Suomessa – ja myös kestävyyteen, ilmastonmuutokseen ja lajikatoon liittyvissä asioissa.

Kun luen rauhansovittelijan ajatuksia, mieleeni tulee Pohjois-Karjalassa läpi elämänsä asuneen ja edelleen asuvan isoäitini sanonta: ”Laetettaaha riita poekki ja voeta vällii.” Toinen mielleyhtymäni ”Kerrosvoileipä-malliin” on oma kesän haasteeni: alkaa lukea runsaasti enemmän kaunokirjallisuutta. Vaikka jokaisesta meistä on moneksi, me usein uraudumme tietynlaisiksi ihmisiksi. Siitä on sitten vaikea päästä vapaaksi. Minä olin pitkään urautunut sellaiseksi ihmiseksi, jolla ei olisi aikaa lukea kuin joitakin romaaneja vuodessa.

Koska monet romaanit ovat minua joko liikaa kiihdyttäviä tai liian tylsiä, olen käyttänyt kesäkuusta saakka eräänlaista kerrosvoileipämallia itsekin. Tällä hetkellä luen pikkaisen liiankin kiihdyttävää Lisa Taddeon Kolmea naista. Sitä ympäröivät turvallisen tylsät Torgny Lindgrenin Akvaviitti ja Adolfo Bioy Casaresin Morelin keksintö. Idea on, että kun kiihdyttävä kirja on ’liikaa’, siirryn lukemaan jompaa kumpaa tylsemmistä kirjoista. Kun ne käyvät liian pitkäveteisiksi, siirryn takaisin kiihdyttävän romaanin pariin. Rauhansovittelijoiden ”Kerrosvoileipä-malli” toimii vähän samalla tavalla, kuten myöhemmin kuvaan.

Johtajat ja myös massat keskustelupöytiin

Maailma on täynnä erilaisia rauhansovittelumenetelmiä ja ryhmiä. Ne kaikki tekevät työtään kaikki omalla tavallaan. Useat tekevät myös yhteistyötä keskenään. Minua lähimpänä on International Dialogue Initiative (IDI), jonka koulutuksiin olen osallistunut. Heidän ryhmänsä, Lordi John Alderdice etunenässä, olivat mukana aikaansaamassa vuoden 1998 Pohjois-Irlannin rauhaa. Tämä tunnetaan Good Friday Agreement -sopimuksena. He ovat toimineet rauhansovittelutyössä myös entisen Neuvostoliiton hajoamisen äärellä, Jugoslavian hajoamisen äärellä sekä Lähi-Idän syttyvien ja sammuvien väkivaltaisuuksien ja vihanpitojen äärellä.

IDI:n mukaan tarvitaan rauhansovitteludialogia paitsi valtaapitävien kesken, myös sellaisten tavallisten ihmisten kesken, jotka edustavat niitä ’massoja’ jotka ovat konfliktissa keskenään arjessa. Rauhansovittelutyön käytäntö tarkoittaa ensinnäkin tutustumista tilanteeseen kokonaisvaltaisesti ja monen ryhmän näkökulmasta. Sen jälkeen se tarkoittaa hyvin ohjattuja keskusteluja pienissä ryhmissä (4-12 henkeä), keskikokoisissa ryhmissä (12-40 henkeä) ja suurissa ryhmissä (40-200 henkeä).

Vaikka IDI:n jäsenet olivat mukana Pohjois-Irlannin rauhansopimuksen luomisessa, he eivät ajattele että juridisen sopimuksen aikaansaaminen luo rauhaa eri osapuolten välille. Heidän mukaansa tarvitaan sekä johtajat että ’massojen’ edustajat säännöllisesti mukaan rauhaa luovin keskusteluihin. Tästä on hyvä kaunokirjallinen esimerkki Tuomas Niskakankaan kahdessa Suomeen sijoittuvassa jännitysromaanissa.

Kuvaan esimerkin lyhyesti, liikaa paljastamatta tarinaa. Niskakankaan ensimmäisen romaanin, Roihun, lopussa päästään juridiseen sopimukseen eri ryhmien välillä. Sopimus näyttää pelastavan Euroopan. Ongelmaksi muodostuu että useiden ryhmien kohdalla, kukaan ei osallistu rauhansovitteluihin: eivät johtajat eivätkä massat. Tämä saa aikaan vihan ja väkivallan halun kerääntymisen kahta kauheammin. Vihamielisyys kasaantuu juuri, koska sopimus ylipäänsä tuli solmittua, mutta ilman sovittelua ja ’dialogi-aikaa’. Niskakankaan trilogian kakkososassa, Miekassa, tämä vihamielisyys sitten pannaan täytäntöön.

Vähän yllättäen monet rauhansovittelijat tuntuvat nostavan esiin saman keskeisen ilmiön. Menestyvien poliitikkojen työnkuva ajaa heitä pikemminkin yhteisöjen jakamiseen kuin yhteisöjen yhteenkuuluvuuden tunteen parantamiseen. (Israelilainen rauhansovittelija Robi Friedman mainitsee poliitikkojen rinnalla myös juristit, mutta se lienee kulttuurisidonnainen ilmiö: ainakin Suomessa juristit tekevät paljon juuri sovittelutyötäkin varsin hyvin menestyen.)

Friedman kuvaa, että kyseessä on rakenteista kohdistuva paine poliitikko- ja juristiyksilöihin, eikä yksilön täysin vapaa valinta. Poliitikot eivät harkitusti useinkaan ajattele: ”päätänpä hajottaa vaikka voisin luoda yhteenkuuluvuutta”. Enemmänkin paine tuntuu tältä: ”Jos haluan menestyä, joudun hajottamaan yhteisöä. Jos koetan vain luoda yhteenkuuluvuutta, olen vaarassa saada potkut.” Myös Friedman, tuntuu olevan sitä mieltä. Toki poikkeusyksilöitäkin on poliitikoissa. Siksi tarvitsemme juuri koko yhteisöä käsittelevää rauhansovittelua sen lisäksi, että neuvottelemme yhden tai kahden aiheen äärellä: sudet, metsät, hiilinielut tai maankäyttö.

Niin pelottavalta kun se tuntuukin, tarvitsisimme ryhmien sisästä ja välistä syvää ja merkityksellistä dialogia. Pitäisi osata puhua juuri (1) ryhmien välisistä eroista sen sijaan, että eroja koetettaisiin häivyttää, painaa maton alle. Pitäisi puhua (2) kilpakahnauksista. Pitäisi puhua (3) vihaa ruokkivista tarinoista. Nämä kolme tekijää rikkovat sellaisten tunteiden tuntemista jotka hillitsisivät väkivaltaa ja tuhoavuutta. Väkivaltaa ja vihamielisyyttä hillitsisivät terve häpeä, terve syyllisyys ja terve empaattisuus. Näiden tunteiden tunteminen on rikki.

Dialogin ja pitkäjänteisyyden merkitys

Minä kirjoitan tätä blogi-tekstiä uima-altaan reunalta, mutta israelilainen kertoo kirjoittavansa omaa tekstiään keskellä kolmen kylän (Jaffan, Lyddan ja Haifan) sovitteluprosessia. Rauhansovitteluryhmät tarvitsevat hänen mukaansa kaksi kykyä: Ensinnäkin tarvitaan kyky ottaa vastaan ja sulatella vihamielisyyttä. Hostiilius on kasaantunut arkisessa elämässä kahdesta lähteestä: sietokyvyn ylittäneistä kokemuksista ja luvatuista mutta toteutumatta jääneistä hienoista hetkistä.

Toiseksi tarvitaan kyky ylläpitää rauhansovitteluprosessia pitkäjänteisesti. Tätä kykyä on vaikea harjoittaa nykymaailmassa. Urheilussa, politiikassa ja bisnesmaailmassa kaikki on totuttu saamaan aikaan yhdellä näyttävällä teolla tai tapahtumalla. Ainakin siltä se koetetaan saada näyttämään. Vain yksittäisiä näyttäviä tekoja arvostetaan.

Sopimuksen sulattelu ja sen muuntaminen arjen yhteiseloksi vaatii ’dialogi-aikaa’ eli panostamista kasvokkaisiin tapaamisiin ryhmissä. Voi olla suhteellisen vaivatonta (mutta ei sekään helppoa) saada yksi kourallinen jokaista osapuolta keskustelemaan pienissä ryhmissä. Silti me kaikki tiedämme että se ei vielä muuta yhteisöä. Vasta kun rauhansovittelukeskustelu laajenee keskikokoisiin ja suuriin ryhmiin, yhteisö alkaa aidosti muuttua rauhaa toteuttavammaksi. Silloin yhä useampi yksilö löytää sisältään kykyjä sanoittaa dialogimaisesti konfliktia, sen monia näkökulmia ja pyrkimystä rauhaisaan yhteiseloon.

Robi Friedmanin mukaan ratkaisevaa on yhteisön ’kyky’ sietää tällaisia puheenvuoroja isoissakin ryhmissä ilman että se sulkee puhujan ulkopuolelle. Kun tällaista sietokykyä voi havaita yhteisössä, se kertoo, että tämä yhteisö on nyt sisäistänyt kehitysprosessin. Silloin ollaan hitaasti löytämässä tie kohti rauhanomaisempaa ja rauhanomaisempaa yhteiseloa. Silloin on sisäistetty rauhansovittelijoiden tai muiden viisaiden aloitteentekijöiden opastamana kyky käsitellä ulkopuolellejättämis- ja hylkäämisdynamiikkoja hyväntahtoisella ja optimaalisella tavalla. Silloin jokainen uskaltaa kysyä itseltään kysymyksen suhteessa niihin ryhmiin joihin ei kuulu: ”Miltä osin tai millä tavalla he ovat oikeassa?”

Tällaiset suurryhmätapaamiset toimivat kuin Kolme naista -kirja minulle: liian kiihdyttävinä. Silloin tarvitaan ’muita kirjoja’ eli Akvaviittia ja Morelin keksintöä. Rauhansovittelukontekstissa nämä ’muut kirjat’ tarkoittavat pienryhmäkeskusteluja jopa tylsistyttämään keskellä vaaran ja uhan realiteetteja. Siinäpä kerrosvoileipää kerrakseen sulateltavaksi!

Friedman kuvaa onnistunutta prosessia eräässä kylässä. Friedman ja tusinan verran muita rauhansovittelijoita saapui kylään, jossa vihamielisyyden kierre oli leimahtanut valloilleen: omaisuutta tuhottiin ja ihmisiä kohtaan hyökättiin kaduilla. Se oli alkanut maankäyttöön ja maanomistamiseen liittyvistä riidoista, kuten israelilaisten ja palestinalaisten yhteisasumisalueilla on tapana. (Mutta maankäyttö on keskeinen aihe myös Suomen sisäisissä konflikteissa, kuten uusiutuvan energian infran sijoittamisen ja luonnonsuojelun kysymyksissä.)

Yksittäinen ihminen teki kunnanvaltuustossa aloitteen pyytää rauhansovittelijat paikalle, ja kunnanvaltuusto suostui tähän. Kaikki osapuolet suostuivat osallistumaan keskusteluihin. Kun keskustelut olivat edenneet joitakin kuukausia, omaisuuden tuhoaminen ja ihmisiä kohti hyökkääminen kaduilla loppuivat. Lisäksi kaikki olivat oivaltaneet jotakin uutta ja tärkeää. Mitä se oli?

Kun Putin aloitti laajan sodan Ukrainaa kohtaan, Jussi Halla-aho muistutti, että venäläisiä pitääkin vähän dehumanisoida, jotta sotiminen olisi tehokkaampaa, eli häpeä, syyllisyys tai empatia eivät estäisi puolustautumista. Mutta Halla-aho ei ole yksin. Jotkut tuntemani ihmiset, ehkä huomaamattaankin, dehumansoivat myös, mutta toista ihmisryhmää. Jotkut dehumanisoivat ’persujen kannattajia’ tai Yhdysvaltain konservatiiveja, ja osa päätyy lopulta sellaiseen masentavaan dehumanisoivaan johtopäätökseen, että suurin osa ihmisistä on tyhmiä.

Ja kyllähän minäkin… Jos joku tyyppi vaikkapa uhkaisi perhettäni tai avioliittoani, mieleni dehumanisoisi hänet sekunneissa – ja olisin ehkä valmis vetämään häntä turpaan tai kostamaan hänen perheelleen tai parisuhteelleen. Mutta toivottavasti kuitenkin turvautuisin sellaiseen keskusteluun, joka palauttaisi minulle inhimillisyyden hänessä – ja siis myös pohjimmiltaan inhimillisyyden minussa. Toki keskeistä on, kuinka realistinen vaara ja uhka on.

Köyden vetäminen samaan suuntaan

Jos siis tarkennetaan Suomeen ja mietitään, mitä vihamielisyyttä purkavalla rauhansovittelulla on annettavaa, hahmottaisin seuraavaa: kaikkia Suomessa asuvia ihmisryhmiä yhdistävät lopulta viisi asiaa. Nämä viisi ovat: 1) (Omien) lasten ja tulevien sukupolvien turvallisuus ja hyvinvointi; 2) Kaikki tykkäävät luonnosta; 3) oma turvallisuus ja hyvinvointi; 4) tahto ettei olisi sotaa jossa joutuisi itse olemaan osallisena; 5) vähän ironista mutta… tietty toivottomuus tai pessimismi maailman tulevaisuuden suhteen yhdistää kaikkia ryhmiä.

Pysähdytään hetki tuon toivottomuuden äärelle. Taas kerran on yksilöitä jotka kasvot irveessä koettavat panna kampoihin ryhmästä tulevan sosiaalisen paineen kanssa. Heidän kohdallaan samaa toivottomuutta ei ole. Itse voin terveellä ylpeydellä sanoa olevani tällainen suurimman osan ajasta. Paljon me toki tulemme menettämään, mutta tilanne on kaikkea muuta kuin toivoton. Ja toki tiedän, että on ryhmiä jotka menevät eteenpäin positiivisella hypellä, mutta kun vähän raaputtaa pintaa, sama toivottomuus ja pessimismi, jopa nihilismi, nostaa päätään sielläkin.

Yksi ryhmä on minulle tässä suhteessa vielä kysymysmerkki. En tiedä, voisivatko kestävyys-, luonto- ja ilmastotutkijat (ja näitä aloja liippaavat sosiaalitieteilijät) olla viimeinen ryhmä, jotka vielä jaksavat pitää yllä realistista toivoa? Kaikkien ryhmien sisällä on tietysti vaihtelua. Ratkaisevaa on, kumpi ajattelutapa dominoi ryhmän suuntaa: pessimismi vai realistinen toivo, joka ei karise kun pintaa vähän raaputtaa.

Vaikka kaikki ryhmät Suomessa jakavat neljä ensiksi mainittua rakentavaa asiaa (lapset, luonto, oma nahka, ei sotaa), jokaiselle ryhmälle on löydettävissä ’mutta…’ Kun tein haastatteluja Kestävyysmurroksen marginaalit– hankkeseen, eräs haastateltava kiteytti sen mitä voisimme kaikki yhdessä tavoitella: ”Voitaisiin muuttaa systeemiä kestävällä tavalla. Voitaisiin säilyttää monimuotoisuus. Maapallo ja yhteiskunta olisi passeli kaikille ihmisille ja luonnolle.” Tähän tavoitteeseen siis eri ryhmät vastaavat Suomessa eri ’mutalla’. Se tekee saman köyden vetämisen vaikeaksi, mutta ei mahdottomaksi. (Puhun näistä ’mutista’ seuraavassa blogitekstissäni tarkemmin.)

Riittääkö realistinen toivo?

Lordi John Alderdice kumppaneineen pohdiskeli nyt 25 vuotta myöhemmin vuoden 1998 Pohjois-Irlannin rauhansopimusta. Keskustelussa nousi esiin, että uudet tekijät ovat saapuneet vuosikymmenien varrella samaan paikalliseen konfliktiin: eri osapuolten elintaso ja valtasuhteet ovat kehittynyt erilaisiksi kuin sopimuksen aikaan. Globaalit identiteetti-jakolinjat ovat saapuneet 2020-luvun Pohjois-Irlantiinkin. Sietämättömiä menneisyyden kokemuksia ja katkeruuksia ei ole käsitelty sinnikkäästi. Ja kansainväliset yhteistyökumppanit ovat hylänneet tai hylkäämässä rauhanprosessiin panostamisen.

Maailma muuttuu, ryhmät muuttuvat, konfliktien osapuolet ja aiheet muuttuvat. Mistä löytyisi riittävästi realistista toivoa riittävän monella ihmisellä? Ensiksi minusta tarvitsisi myöntää, että emme ole koskaan ihmiskunnan historiassa vielä panostaneet riittävästi rauhansovitteluun ihmisresurssien, aikaresurssien, laajuuden ja rahamäärän suhteen. Realistinen toivo vaatii tuekseen kouriintuntuvia realiteetteja esimerkiksi ihmisresurssien muodossa. Realistinen toivo vaatii myös kykyä kahteen asiaan. Ensinnäkin, tarvittaisiin kykyä taistella sitä epäilystä vastaan että mitään ei olisi tehtävissä. Toiseksi, tarvittaisiin kykyä taistella sitä epäilystä vastaan että itse ei voisi tehdä mitään vaikuttavaa.

Rauhansovittelijat ovat huhkineet hiki hatussa ainakin Ruandassa, entisen Jugoslavian ja entisen Neuvostoliiton alueilla, Lähi-idässä, Etelä-Afrikassa, Pohjois-Irlannissa ja Kyproksella. Rauhansovittelun kulta-aikaa resurssien ja menetelmien kehittämisen suhteen oli vuosituhannen vaihde. Kenellä olisi nyt 20-25 vuotta myöhemmin aikaa, resursseja, asemaa ja uskoa markkinoida rauhansovittelua yhä useampiin paikkoihin ja yhä laajempiin konteksteihin? Voisiko suomalaiset pienenä kansana olla edelläkävijänä tässä? Olen varma että järjestöt, kuten International Dialogue Initiative, kouluttaisivat meistä rauhansovittelijoita sankoin joukoin, pitkäjänteisesti ja syvällisesti – ja juuri suomalainen konteksti huomioiden, jos innostuisimme asiasta.

Siihen saakka koetan itse jatkaa hidasta kouluttautumista, ja ei-liian-kiihdyttävää tai -tylsistyttävää rauhansovittelijoiden menetelmän soveltamista lähestulkoon kaikessa mitä teen. Aion koettaa soveltaa sitä jotenkin myös Kestävyysmurroksen marginaalit -hankkeen työpajoissa – ja ties vaikka seminaareissakin? Tietysti myös samalla oman epätäydellisyyteni ja erehtyväisyyteni hyväksyen.

Teksti ja kuvat: Antto Luhtavaara

***

Kirjoituksen pohjana toimivat International Dialogue Initiativen ajatukset, ja erityisesti Robi Friedmanin luku The Sandwich Model: applying the power of small and large groups to conflict resolution. Se löytyy kirjasta: Volkan, Vamik, Scholz, Regine & Fromm, M. Gerard (2023): We Don’t Speak of Fear. Large-Group Identity, Societal Conflict and Collective Trauma. Bicester: Phoenix Publishing (s. 343-354.). Ajatusten soveltaminen on kirjoittajan omaa.