Kestävää perhe-elämää Pelkosenniemellä

Kestävyyspalapeliä kokoava hankkeemme tavoittelee kestävyysmurroksen parempaa ymmärtämistä tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan yhteistyönä. Keskitymme pääsemään erityisesti sellaisten kansalaisryhmien näkökulmien äärelle, joille siirtymät kestävämpään yhteiskuntaan näyttäytyvät arjen pyörteissä henkilökohtaisesti haastavina. Siis esimerkiksi vähäväkisissä kunnissa eläviin perheisiin, joiden jokapäiväisistä askareista ja rutiineista moni on vaikea toteuttaa ilman autoa. Tällaisissa elinympäristöissä on myös tarjolla vähemmän palveluita kuin kaupunkimaisissa ympäristöissä, mikä tekee kriittisenä kuluttajana ja muiden palveluiden käyttäjänä toimimisen haastavammaksi. Moni muukin kestävyyshaaste korostuu, kun välimatkat ovat pitkiä ja yhteisöt pieniä.

Yhden kurkistuksen tällaiseen arkiympäristöön teemme nyt kollegamme Outi Silfverbergin kanssa. Hän muutti perheineen Helsingistä vuodeksi yhteen Suomen pienimmistä ja syrjäisimmistä kunnista – Pelkosenniemelle. Millaisten kestävyyshaasteiden äärelle päätyi tässä elinympäristön muutoksessa ympäristökysymysten parissa työskentelevä asiantuntija, joka halusi jakaa pääkaupunkiseudun elämään tottuneen perheensä kanssa kokemuksen asumisesta lähellä lappilaista luontoa?

Onko autoton perhe-elämä Lapissa mahdollista?

Perheemme muutti vuodeksi Lappiin. Olimme haaveilleet jo pidempään pohjoisen vuoden kierron kokemisesta. Pitkään koimme elämämme olevan paljolti sidottua Helsinkiin ja haave tuntui lipuvan kohti eläkevuosia. Koronan myötä havahduimme kuitenkin etätyön mahdollisuuksiin, ja lyhyellä valmistelulla päätimme lähteä elämään esikoisen eskarivuotta pohjoiseen. Mukaan Pelkosenniemelle lähtivät myös taapero ja koira. Minä pystyin tekemään työni pitkälti etänä, työmatkoja Etelä-Suomeen oli noin 1–2 kuukaudessa. Alun perin suunnitelma oli, että puolisoni olisi lähtökohtaisesti pienemmän kanssa kotona. Yksi vuoden aikana tapahtuneista käänteistä kuitenkin oli, että hänet napattiin pian saavuttuamme osa-aikaopettajaksi Pelkosenniemen kouluun. Teimme siis joustavasti etä-, lähi- ja kotitöitä uudessa kodissamme.

Lapissa kutsuivat erityisesti erämaa ja neljä vuodenaikaa, tai kahdeksan; tunturissa vuodenajat tuntuvat nimittäin vaihtuvan tiuhempaan. Arjen järjestelyissä epäilytti etenkin se, pystyisimmekö jatkamaan elämää ilman autoa ja voisimmeko muutenkin tehdä samoja, meille tärkeitä ekologisia valintoja kuin Helsingissä. Arjen kestävyyshän muodostuu Suomessa pitkälti liikkumistavoista, ruuasta ja asumisesta. Näihin toivoimme voivamme pohjoisessakin vaikuttaa. Asuinpaikan kriteereiksi asetimme, että kävellen tulisi päästä bussipysäkille, kauppaan ja luontoon. Etukäteen hieman myös jännitti, miten uudella paikkakunnalla suhtaudutaan valintoihimme ja tuntuisivatko ne sosiaalisesti hyväksyttäviltä. Miten meidät helsinkiläiset piipahtajat vihreine aatteinemme otettaisiin vastaan paikassa, jossa moni on saattanut kipuilla kestävyyshaasteiden kanssa koko elämänsä?

Moni tuttu epäili, että auton ainakin tarvitsisimme. Päätimme kuitenkin lähteä kokeilemaan ilman. Asumisessa arvelutti etukäteen, mitä luokkaa energiankulutus olisi kerrostalokolmioomme verrattuna. Hitusen myös mietitytti, millaista tarjottavaa vegaaneille löytyy lähikaupasta. Lisäksi jännitti, löytyykö lapsillemme uudesta paikasta kavereita. Viimeisin huolenaihe päätyi ratkaisevaksi asuinalueen valinnassa. Kun saimme kontaktin yhteen Pyhätunturin kupeessa – eli Pyhällä – asuvaan eskarilaiseen, valikoitui se uudeksi kodiksemme. Vuokramökistämme oli bussipysäkille noin 200 metriä, kaupalle ja kansallispuistoon kilometri. Asuimme hiihtokeskuksen lähettyvillä, missä vakituisia asukkaita on muutama sata. Yhteensä Pelkosenniemellä asuu alle 1000 ihmistä.

Pyhätunturilta on Pelkosenniemellä toimivaan esikouluun noin 25 kilometriä. Nämä kilometrit tuntuivat etukäteen pitkiltä. Olimme tottuneet aiemmin siihen, että päiväkoti löytyy muutaman sadan metrin päästä kodistamme. Pyhän kylän eskarilaiset ja koululaiset kulkevat arkimatkat edestakaisin bussin kyydissä, joka toimii normaalina linjavuorona myös muille matkustajille. Hämmentävän pian bussimatkoista ja saattamisesta pysäkille tuli osa arkirutiineja. Opettajapuolisonikin kulki työmatkansa koululaisten kanssa samalla kyydillä kerran viikossa. Onneksemme Pyhällä kilometrin päässä aloitti vuoden aikana uusi päiväkoti, jossa toimi myös iltapäiväkerho. Sinne pääsimme kulkemaan suon poikki kävellen tai hiihtäen.

Bussivuoroja Pyhältä Pelkosenniemelle kulkee vain kaksi päivässä. Ero Helsingin arkeen on suuri; lähipysäkiltämme kulkee busseja kymmenen minuutin välein ja metroasemalle on kävelymatka. Nämäkin harvat vuorot on ajoitettu työ- ja koululaisliikenteen näkökulmasta hiukan hassusti tunnin välein aamupäivälle. Tämä johtuu siitä, että Kemijärveltä junalla tulevat matkustajat – pääosin tunturiin tulevat turistit – eivät ihan ehdi aiemman bussin kyytiin, jonka pitää kuitenkin ehtiä koululle aamukymmeneksi. Kerran viikossa lapsellamme oli soittotunti koululla, eikä kuusivuotiaalta voinut edellyttää yksin iltabussilla kotiin palaamista. Niinä päivinä jompikumpi vanhemmista lähti aamupäivän bussilla ”Niemeen” ja tuli soittotunnin jälkeen yhdessä eskarilaisen kanssa bussilla takaisin Pyhälle. Etätyöpaikkana tuli tutuksi Pelkosenniemen Seo-huoltoaseman kahvila ja kirjasto, joista jälkimmäinen aukesi vasta yhdeltä.

Omaa autoa emme arkeemme lopulta kaivanneet. Lumettomana aikana pyöräilimme paljon ja taaperomme vietti suuren osan talvesta ahkiossa suksien vetämänä. Ei tuntunut ongelmalliselta sovittaa pidempiä menoja muutamiin bussivuoroihin. Tarvittaessa saimme myös auton lainaan, tai kyydit koulun juhliin, musiikkiopiston konsertteihin ja uimahallikäynteihin Kemijärvelle järjestyivät muutoin. Harmiakin toki tuli. Pari soittotuntia jäi väliin, kun toinen aamupäivän bussivuoroista oli muutaman kerran peruttu ilman, että asiasta oli missään ilmoitettu. Syynä oli mm. veturinkuljettajien lakko: junamatkustajien puuttuessa bussifirmassa pidettiin itsestään selvänä myöhemmän bussivuoron perumista. Kun seisoin turhat puolituntiset pysäkillä talviviimassa, ehdin pohtia, miten riippuvaista pohjoisen bussiliikenne saattaa olla ulkopuolelta tulevista turisteista.

Emme törmänneet Pelkosenniemellä muihin autottomiin perheisiin, mutta uusi ystäväperheemme Pyhällä vähensi vuoden aikana paljon auton käyttöä ja kertoi esimerkkimme siihen kannustaneen. Myös aktiivinen kyläyhteisö on alkanut puuhaamaan yhteiskäyttöauton hankkimista. Sen verran erikoinen asia autottomuutemme oli, että perhettämme haastateltiin aiheesta Iltalehteen ja maakunnan alueen valtalehteen Lapin Kansaan. Etenkin eskarilaisestamme oli todella merkillistä, että tästä arkisesta asiasta tehtiin juttuja lehtiin – hänelle kun autottomuus on status quo, normaalitila, jossa autolla liikkuminen on aina poikkeus.

Ruokailun ja ruoantuotannon kestävyysiloja

Pelkosenniemen koululla on muutamia muitakin kasvissyöjiä niin opettajissa, oppilaissa kuin eskariryhmässä. Vegaaniruuan tekeminen ei näyttäytynyt keittiölle ongelmana, vaikka korostimme kyllä voivamme olla tarvittaessa joustavia. Sen verran vähän kasvissyöjiä koulussa kuitenkin on, että pienenä silmätikkuna saattaa ruokalassa olla. Lähikaupan kasvimaitohylly ilahdutti ja laavupaikoille ehdottoman tärkeitä kasvismakkaroitakin löytyi ihan hyvä valikoima. Hiihtokeskuksen ravintoloista saattoi saada häkellyttävän hyviä vegaaniannoksia, vaikka välillä niitä joutui pyytämään tiskin alta. Kauppojen valikoima Pyhätunturilla ja Pelkosenniemen keskustassa poikkeaa kyllä paljon toisistaan ja vaikuttaa siltä, että hiihtokeskuksella on merkittävästi enemmän menekkiä kasvisruuille kuin kuntakeskuksessa. Pyhällä kauppa suuntaa tarjontaa paljolti turisteille, joista ainakin osa saattaa suosia kasvistuotteita. Ja ainakin muutama Pyhän vakiasukkaista on vaikuttanut paljon kaupan tarjontaan pyytämällä aktiivisesti erilaisia uusia kasvisvalmisteita myyntiin.

Ruuan ympärille syntyi Pyhän vuotemme aikana hieno yhteisöviljelyprojekti, jota ihaillen seurasin “ulkokehältä”. Omasta ruuantuotannosta kiinnostunut porukka kokoontui ensimmäistä kertaa syksyllä 2022. Ennen pakkasia ehdittiin valita viljelyksille paikka Pyhäjärveltä, Pyhätunturin ja Pelkosenniemen välistä, ja pelto käännettiin valmiiksi kevään istutuksille. Olen ollut hämmentynyt, miten asiantuntevasti suunnitelmia on tehty, maaperänäytteitä tutkittu ja lajikkeita valikoitu, ja miten vauhdikkaasti suunnitelmat ovat konkretisoituneet keväisellä pellolla – täysin vapaaehtoisvoimin. Yhteisöviljely talkoineen on näyttänyt kutsuvalta toiminnalta ja luulen, että siihen ytimellisesti kuuluva yhteisöllisyys on tuonut todella tärkeää tukea monille mukanaolijoille, jotka ovat ekologisen viljelyn lisäksi muutenkin halukkaita tekemään kestäviä ratkaisuja elämässään ja vaikuttamaan kunnassa.

Viljelijä ohjaa poroja pois keväiseltä pellolta. Kuva: Outi Silfverberg 

Kierrättäminen on Pelkosenniemellä mahdollista, mutta vaatii vähän enemmän vaivaa kuin etelän kerrostaloyhtiössämme, missä pihalta löytyy lähes kaikki tarvittavat kierrätysastiat. Kesällä kuljetimme muovit, paperit, kartongit, metallit ja lasit pyöräkärryn kyydissä Pyhän keskuksen kierrätyspisteelle, talvella sama tapahtui ahkiolla. Yhteisön voimin ylläpidetty komposti toimi hyvin kesällä, mutta talveksi hankimme kotiin sisäkompostointiin sopivat bokashi-astiat.

Asumisen energiankäytön haasteet

Elämäntapamme jatkui pohjoisessa liikkumisen ja ruuan osalta hyvin samanlaisena kuin Helsingissä. Selvää kuitenkin on, että asumisen päästöt olivat monta kertaa isommat kuin kaupunkikodissamme. Asuimme kahdessa eri talviasuttavassa vuokramökissä, joiden rakentamisessa ei varmaankaan ollut lähtökohtaisesti otettu juurikaan huomioon energiatehokkuutta. Sähkölämmityksen yritimme pitää minimissään matalilla huonelämpötiloilla ja lämmittämällä takkoja, jotka kuitenkin varasivat lämpöä kehnosti (eikä puun polttaminenkaan ole kestävyysnäkökulmasta ongelmatonta).

Jos miettisimme pysyvämpää asumista pohjoisessa, olisi kodin energiaratkaisujen oltava parempia. Maalämpöä on asennettu Pyhällä joihinkin isompiin mökkeihin sekä Pyhäjärvellä muutamiin taloihin, ja Pelkosenniemen uusi koulukin lämpiää maalämmöllä. Myös aurinkopaneeleja näkyy joissain lomamökeissä. Talven aikana puhuttiin paljon saatavilla olevan energian määrästä ja hinnasta. Tähän keskusteluun peilaten tuli mietittyä, kuinka paljon energiaa kuluu suurimmaksi osaksi tyhjillään olevien yksityisten lomamökkien peruslämmön ylläpitämiseen. Näitä mökkejä naapurustossamme hiihtokeskuksen lähellä riitti!

Myös kaavoitus vaikuttaa tapahtuvan pääkaupunkiseudulle peilaten erilaisista lähtökohdista. Helsingissä viheralueiden kaavoittamisesta nousee usein (aiheellisesti) iso meteli. Pyhällä kansallispuistolla on oma turvattu statuksensa, mutta muuten tuntureiden juurille näyttää kaikkialle syntyvän uusia mökkitontteja, myös hyvin lähelle rantoja. Hiihtokeskusta pyörittävä Pyhätunturi Oy pyrkii kyllä keskittämään omaa rakentamistaan rajatulle alueelle ja pitämään asuntoja ja mökkejä mahdollisimman paljolla käytöllä yhteisomistusjärjestelyjen ja vuoroviikkoratkaisujen avulla – ja näin vähentämään painetta uusien mökkien rakentamiselle.

Yhteisön tuki avittaa kestäviä valintoja

Oma kokemuksemme oli, että liikkumisen, ruuan ja muun kulutuksen suhteen ekologisten valintojen tekeminen pohjoisella pikkupaikkakunnalla on ihan mahdollista ja suhteellisen helppoakin, jos vain on mahdollista tehdä etätöitä tai kulkea työmatka ilman autoa. Asumisen energiankulutuksen saaminen samalle tasolle kuin kerrostalokolmiossa vaatisi kuitenkin enemmän vaivannäköä, mutta ratkaisuja siihenkin olisi kenties löydettävissä. Sen voi kuitenkin nähdä ristiriitaisena, että luontoyhteyttä ja ekologisia valintoja olivat osin mahdollistamassa turismiin pohjautuva hiihtokeskus ja sen mukanaan tuomat bussivuorot ja kaupan kasvistuotteiden valikoima. Ajattelen kuitenkin, että kestävät valinnat olisivat mahdollisia (työstä ja elämäntilanteista riippuen) Pelkosenniemen keskustassakin: sinne ajavat samat bussivuorot, ja ruokakauppojen tarjonta on osin kiinni siitä, mitä asiakkaat toivovat ja ostavat.

Kasvissyönti ja autottomuus näkyvät myös ulospäin. Etukäteen jännitti, miten muut ihmiset näihin valintoihin suhtautuvat. Yhden uuden ystävän julkisesti ääneen lausuma kiitos ja kannustus tuntui siksi todella merkitykselliseltä ja antoi ikään kuin luvan näille valinnoille. Yritän muistaa itsekin lausua jatkossa enemmän kiitoksia ja kannustuksen sanoja, kun huomaan ympärilläni kestäviä tekoja.

Yksi itselleni merkittävä kokemus liittyykin kahden elinympäristömme sosiaaliseen ulottuvuuteen. Oletin, että pohjoisessa luontoyhteyden syventymisen hintana olisi sosiaalinen elämämme kaventuminen. Oli iso yllätys, että Pyhältä, Pelkosenniemeltä ja Pyhäjärven kylältä löytyi niin paljon ekologista kestävyyttä luovaa yhteisöllistä toimintaa. Ympäristön eteen toimivien porukoiden kasaaminen pienellä pohjoisella paikkakunnalla vaatii paljon rohkeutta ja uskallusta nousta esiin, vähintään muutamilta aktiiveilta.

Toimintamallien kyseenalaistaminen ja uusien tarjoaminen omilla kasvoilla paikkakunnalla, jossa kaikki tuntevat toisensa, vaatii toisella tapaa kylmäpäisyyttä kuin vaikkapa Helsingissä, jossa samanhenkistä porukkaa ja turvaverkkoa saattaa löytyä helpommin. Ympäristöaktiivina esiintymiseen pienellä paikkakunnalla voi liittyä myös sosiaalisia riskejä, jos ajattelu ja ehdotukset eivät saakaan tukea. Kun toiminta on muutamien hartioiden varassa, on myös vaarana, että ne painuvat alas ja romahtavat vähättelystä tai ilkeilystä. Yksi ihminen voi saada pienellä paikkakunnalla paljon hyvää aikaan, mutta samoin yksittäiset ihmiset voivat kritisoimalla tai kyseenalaistamalla aktiivien motiiveja myös lamauttaa toiminnan.

Paikkalähtöisesti kestävyysmurrosta kohti

Nopea viimeaikainen kehitys työn tekemisen kulttuurissa ja teknologiassa lisää tietotyön joustavuutta, mahdollistaen työn tekemisen ja siten ympärivuotisenkin asumisen etäällä fyysisestä työpaikasta. Tämän on povattu lisäävän maaseudun ja pikkukaupunkien vetovoimaisuutta asumisympäristöinä. Monipaikkaiseen asumiseen kytkeytyvä muuttoliike voi lisätä arvoihin ja kulttuuriin liittyvää moninaisuutta tällaisilla paikkakunnilla, jolloin myös alueiden perinteiset asetelmat esimerkiksi tietyn elinkeinosektorin ja sen määrittelemien elämisen tapojen ”alueena” voivat joutua haastetuiksi: kun alueelle muuttaa ihmisiä, jotka eivät ole taloudellisesti riippuvaisia valtaelinkeinoista, syntyy painetta mahdollistaa ja monipuolistaa erilaisia tapoja elää ja työskennellä. Tämä on pitkälti edellytys, jos syrjäisempi kunta haluaa pitää kiinni uusista (potentiaalisista) asukkaistaan.

Lapin turistikeskusten läheisyydessä tavat elää ja asua tulevat osin määritellyiksi turismin ehdoilla, niin myös ekologiseen kestävyyteen liittyvien valintojen osalta. Turismi voi tukea julkista liikennettä ja laajentaa kauppojen ja ravintoloiden valikoimaa sekä nousta merkittäväksi tekijäksi maan ja luonnon käytön kysymyksissä, esimerkiksi suhteessa kaivosteollisuuteen ja intensiiviseen metsätalouteen. Samalla kestäväkin matkailu kuluttaa luonnonvaroja ja vie tilaa luonnolta, eikä kausituristien ehdoilla tapahtuva luonnon käyttö ja loma-asuntojen rakentaminen ja ylläpitäminen ole ekologisesti kestävää.

Outin kokemukset kuitenkin osoittavat, ettei kestävän elämäntavan tavoittelu ole Lapin maaseudullakaan täysin turismista riippuvaista. Pyhäjärven pieni yhteisö on esimerkki omaehtoisesta kestävyysmurrosta edistävästä toimeliaisuudesta. Aktiivinen ympäristökriittinen toiminta on tuottanut muutoksia alueen asukkaiden arvoissa ja toimintakulttuurissa, yhteisöllisyyttä tukien. Paikallisia erityispiirteitä hyödyntävät, omaehtoiset kestävät elämäntavat muotoutuvat omannäköisikseen harvaan asutulla maaseudulla, mikä edellyttää usein luovia ratkaisuja. Tällainen kehitys ja sen tukeminen voivat olla mahdollisuus maaseudulle, paitsi vetovoimaisuuden myös kestävyysmurrokseen liittyvien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Kirjoittaja: Outi Silfverberg

Tekstin toimitus: Kirsi Pauliina Kallio & Emmi Salmivuori