Kestävyysmurroksen toteuttaminen edellyttää kansalaisten osallisuutta

Kuinka nykyhetken tarpeet tyydytetään riittävästi, ja millaisia ovat riittävän hyvät elämisen mahdollisuudet? Vaikka kestävän kehityksen vakiintuneet määritelmät peräänkuuluttavat riittävyyttä, voi ymmärrys kestävästä yhteiskunnasta ja kestävästä elämästä (ja siten ”riittävyydestä”) olla hyvin erilainen riippuen siitä, keneltä kysyy ja miltä tasolta kysymystä tarkastelee. Esimerkiksi länsimaalaista nykykulttuuria edustavien yhteiskuntien kestävyyskäsitys rakentuu usein tasapainoiseen talouskasvun ja uusien teknisten ratkaisujen varaan. Näissä käsityksissä oletuksena ja lähtökohtana on kulutuskulttuurin jatkuminen ja totuttujen mukavuuksien säilyttäminen. Tällainen käsitys voi olla kaukana ja ristiriidassakin esimerkiksi sellaisten lähtökohtien kanssa, joissa tyydyttävän elintason ja elämänlaadun saavuttaminen perustuu joko kulttuurisesta kontekstista, henkilökohtaisista ihanteista tai tosielämän realiteettien asettamasta pakosta johtuen minimaaliseen kulutukseen ja omavaraistalouteen. 

Käsitys kohtuullisuudesta ja ”hyvästä elämästä” voi olla kontekstisidonnaista. Samalla kuitenkin yleisesti on tunnustettu, että jatkuvasti korkeamman elintason ja materiaalisen yltäkylläisyyden tavoitteluun perustuvan globalisoituneen länsimaalaisen kulttuurin ja elämäntavan vaikutukset ympäristölle ovat olleet tuhoisia. Ympäristön kantokyvyn heikkeneminen ja resurssien hupeneminen lisäävät paitsi ekologisten myös sosiaalisten kriisien todennäköisyyttä. Korkean elintason ja materialistisen yltäkylläisyyden ajanjakso uhkaakin jäädä kestoltaan lyhyeksi, ja samalla vaarantuvat tulevien sukupolvien mahdollisuudet yhtään minkään tasoiseen elämään.

Korjausliike tuhoisalle kehitykselle: kestävyysmurros

Kriiseihin ja maapallon rajallisuuteen havahtuminen on alkanut vaikuttaa kansainvälisten politiikkaelinten asenteisiin ja toimintaan. Kansainvälisellä tasolla säädetyt suojelutavoitteet, hiilineutraalisuuspyrkimykset, päästösanktiot ja kiertotalouden ja vähäpäästöisen teknologian edistämistavoitteet ovat kaikki tästä enenevissä määrin ajankohtaisia esimerkkejä. Yhteiskunta pyrkii sopeutumaan itse tuottamaansa tilanteeseen, korjaamaan jo aiheutettuja vahinkoja ja ennaltaehkäisemään lisävahinkoja. Tavoite on sovittaa yhteiskunnan toiminta luonnon asettamien realiteettien mukaiseksi ja saavuttaa jonkinasteinen tasapainotila yhteiskunnan ja muun ympäristön välille. Puhutaan kestävyysmurroksesta, tai kevyemmin kestävyyssiirtymästä.

Vaikka kestävyysajattelu onkin läpäissyt jo melko hyvin yhteiskunnan eri tasot, ajaa taloudellinen kestävyys viimekädessä ja konkreettisessa ratkaisunteossa usein muiden kestävyyden osa-alueiden ohi. ”Kestävyys” on kuitenkin laaja-alainen kokonaisuus, johon liittyy runsaasti ekologisia, sosiaalisia ja taloudellisia toisiinsa sidoksissa olevia ja toisistaan riippuvaisia kytköksiä yhteiskunnan eri tasoilla. Kestävyyteen liittyvän keskustelun rajaaminen johonkin sen yksittäiseen aspektiin voi hämärtää kuvaa kokonaisuudesta ja sen merkityksestä: talousaspektin kriteereillä kestävä talouskasvu ei ole kokonaisuuden kannalta kestävää, mikäli se johtaa sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden lisääntymiseen tai ympäristön turmelemiseen. Samaten kokonaisuuden kannalta ei myöskään ole kestävää esimerkiksi sellainen, ekologisen kestävyyden turvaamiseen pyrkivä ympäristönsuojelu, joka ei huomioi paikallisyhteisöjen tarpeita ja mahdollisuuksia sopeutumiseen ja jonka seurauksena paikallisyhteisöjen kulttuuri ja elinmahdollisuudet romahtavat.

Eriarvoisuus kestävyysmurrokseen sopeutumisessa

Kestävyyssiirtymää ajetaan yhteiskunnassa ylhäältä alas EU:n ja YK:n kaltaisista kansainvälisistä poliittisista elimistä kansallisen tason päätöksentekoon ja sieltä alue- ja yritystasolle. Lopulta vaikutukset konkretisoituvat yksilöiden jokapäiväisessä arjessa ja kokemuksissa. Yksilötason ratkaisuissa ja valinnoissa ajetun politiikan tavoitteet usein myös lopulta konkreettisesti toteutuvat tai jäävät toteutumatta. 

Yksilöiden valmiudet ja mahdollisuudet reagoida ylhäältä tulevaan paineeseen ja tehdä valintoja eivät kuitenkaan ole aina yhtäläiset. Esimerkiksi maan- ja luonnonkäyttöön liittyvät nopeat muutokset voivat kohdella eri alueita ja niiden väestöjä hyvin eri tavoin. Alueiden sopeutumiskykyyn liittyvässä tutkimuksessa on usein havaittu, että sellaiset alueet, jotka sijaitsevat etäällä kasvukeskuksista ja joilla on yksipuolinen elinkeinorakenne, ovat erityisen haavoittuvaisia nopeille rakenteellisille muutoksille. 

Kuitenkin Suomessa alue- ja kuntapolitiikalla on ollut taipumusta ripustautua perinteisten alueellisesti merkittävien elinkeinosektoreiden sekä vanhojen alueiden ja toimialojen välisten rooli- ja valta-asetelmien varaan kehittämispyrkimyksissä. Resurssien satsaamista etenkään maaseutumaisten alueiden elinkeinorakenteiden uudistamiseksi ja sopeutumiskyvyn lisäämiseksi ei olla esimerkiksi useinkaan nähty tarpeelliseksi. Kun alueellisesti merkittävät elinkeinot sitten ajetaan nopeasti alas ilman, että korvaavia vaihtoehtoja on samalla vauhdilla kehitetty tilalle, ei mahdollisuutta asukkaiden sopeutumiselle ja uusille ratkaisuille jää. Alueiden välinen segregaatio syvenee ja taantuvat alueet jatkavat taantumistaan. Tyhjästä on paha nyhjäistä. 

Jo valmiiksi sosiaalisesti ja taloudellisesti heikommassa asemassa olevien yksilöiden ja ryhmien sopeutumiskyky muutoksiin voi olla rajallinen myös maantieteellisestä sijainnista riippumatta. Modernissa verkostoyhteiskunnassa sosiaalisten ja yhteiskunnallisten verkostojen ulkopuolelle jo valmiiksi tipahtaneet voivat jäädä herkästi ulkopuolisiksi myös muutoksiin sopeutumiseen liittyvissä keskusteluissa ja toimenpiteissä, vaikka asuisivatkin kasvukeskuksissa. Lisäksi monelle valmiiksi taloudellisesti ahtaalla olevalle esimerkiksi ei-kestäväksi luokitellun energian, polttoaineiden ja elintarvikkeiden nopea kallistuminen voi olla kestämätön paikka ihan asuinpaikasta riippumatta, mikäli näille ei ole kestäviä vaihtoehtoja yleisesti ja edullisesti saatavilla.

Miksi yksilöiden osallisuus yhteiskunnallisissa muutostilanteissa on tärkeää?

Ylhäältä alas ajettava muutos saattaa siis lisätä epäoikeudenmukaisuuden ja osattomuuden kokemuksia, mikä voi tuottaa paitsi syrjäytymistä ja sosiaalista ja alueellista epätasa-arvoisuutta myös heikentää kestävyyssiirtymän ja siihen liittyvien toimenpiteiden hyväksyttävyyttä. Tämä puolestaan voi vaikeuttaa koko yhteiskunnan sopeutumista ja kestävyystavoitteiden saavuttamista.

Koska kokonaiskestävyyden saavuttaminen edellyttää myös sosiaalisen kestävyyden edistämistä yksilöiden ja yhteisöjen tasolla, tulisi kestävyyssiirtymän kokonaisvaltaiseen toteutumiseen pyrittäessä myös tarkastella mahdollisuutta tuottaa muutosta alhaalta ylös. Samalla yksilöiden elämänlaatuun vaikuttavat kysymykset ja niiden vaikutukset kestävyysmurroksen toteutuksen mahdollisuuksiin pääsisivät konkreettisemmin esille.

Kaikkien haasteidensa lisäksi voi kestävyysmurros tuottaa myös aivan uudenlaisia paitsi elinkeinoihin myös kulttuuriin ja elämäntapaan liittyviä vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia, joita ei välttämättä yhteiskunnan rakenteellisilla tasoilla ja päätöksenteon elimissä vielä ole edes tunnistettu tai tunnustettu. Yksilötasolla erilaisissa alueellisissa ja sosiaalisissa konteksteissa ne on kuitenkin jo saatettu havaita. Kansalaislähtöinen kestävyyskeskustelu ja kansalaisten toimijuuden vahvistaminen voisi siis myös auttaa yhteiskuntaa tunnistamaan kestävyyssiirtymän piiloon jääneitä esteitä ja mahdollisuuksia. Samalla se voisi myös lisätä ja monipuolistaa kestävyyssiirtymään liittyvää verkostoituneisuutta ja edistää yhteisöjen ja yksilöiden osallisuutta ja sopeutumisen edellytyksiä – onhan verkostoituneisuuden ja osallisuuden jo aiemmin havaittu tukevan myös sosiaalisesti ja maantieteellisesti epäedullisessa asemassa olevien yksilöiden ja yhteisöjen sopeutumista rakenteellisissa muutoksissa.

Emmi Salmivuori, väitöskirjatutkija & hankekoordinaattori / Kestävyysmurroksen marginaalit -hanke, Itä-Suomen yliopisto