Mikrohistoria yllätti

Kimmo Katajala

Kirjakasat olivat hävinneet marraskuun puoliväliin tultua työhuoneestani samaa tahtia kuin katsausartikkelini luvut mikrohistoriakeskustelusta valmistuivat. Nyt näkymä pöydän äärestä työhuoneen ovelle ei ole kirjamuurin peittämä. Siivoojakin mahtuu pyöräyttämään lattialuuttuaan kirjoista vapautuneella lattialla. Artikkeli lähti perjantaina kohti mahdollista julkaisijaa. Toki kompastuskiviä voi tulla matkalle. Tekstistä tuli väkisinkin ohjeistukseen nähden hieman liian pitkä. On myös aika hankala itse arvioida omista teksteistään, kuinka tuoreita tai loogisia ne ylipäätään ovat.

Toki mikrohistoria on ollut minulle tuttu juttu jo 1980-luvulta lähtien. Graduni ja jatko-opintojeni ohjaajan professori Antero Heikkisen luento mikrohistoriasta, ehkä vuonna 1986, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Anterohan kirjoitti tuolloin kirjaansa ”Kirveskansan elämää” (1988). Tuo suomalaisen mikrohistorian klassikko kertoo ihmiskohtaloista Kuhmon erämaissa 1800-luvulla. Siinä yhdistyvät mikrohistorialle ominainen narratiivinen kerronta ja mielenkiintoiset kuhmolaisen paikallisyhteisön yhteentörmäykset esivallan kanssa. Heikkinen onkin määritellyt mikrohistorian käsittelevän ihmistä yhteisössään.

Aina 1980-luvulta lähtien mikrohistoria on kuplinut historiantutkimuksen pintavesissä, joskus kiivaammin ja sittemmin jo harvemmassa tahdissa pulpahdellen. Koko ajan se on kuitenkin näyttäytynyt yhtenä relevanttina menneisyyden lähestymistapana. Vielä 2020-luvullakin myös opiskelijat näyttävät olevan siitä kiinnostuneita. Tästä jälkimmäisestä havainnostahan lähti ajatukseni kirjoittaa artikkeli siitä, kuinka mikrohistoria on nähty ja kuinka se mahdollisesti on kehittynyt tai muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana.

Olin hieman yllättynyt, kun hakukoneideni ”haaviin” ei tarttunut juuri lainkaan uusia näköaloja avaavaa suomalaista lähestymistavallista tai menetelmällistä keskustelua, jota olisi käyty sitten 1990-luvun. Tähän oli toki pyrkimys esimerkiksi HTF:n numerossa 2000:3, jossa pyrittiin kartoittamaan mikrohistorian ja henkilöhistorian (livshistoria) yhtymäkohtia. Tulokset jäivät tässäkin yrityksessä siinä mielessä laihoiksi, että suhde mikrohistoriaan näkyi eksplisiittisesti vain yhdessä henkilöhistoriallisessa artikkelissa. Muissa lehden kirjoituksissa tuo suhde, jos sellainen oli olemassa, jätettiin lukijan mielikuvituksen varaan. Sinänsä aikakauskirja oli toki ajan hermolla: biografioiden ja mikrohistorian suhde oli juuri tuolloin keskustelun aiheena maailmalla.

Toinen yllätys oli se, kuinka moniin suuntiin mikrohistoriaa oli viety kansainvälisessä varsin vilkkaassa keskustelussa, vielä aivan viime aikoina. Keskustelun kenttä oli niin monipuolinen, että useita ideoita oli artikkelissa mahdollista sivuta vain lyhyesti ja jotkut, kuten esimerkiksi valokuvien käyttö mikrohistorian aineistona, oli tilanahtauden vuoksi jätettävä jopa mainitsematta. Paljastui, että mikrohistorian erilaiset tulkinnat ja metodiset avaukset olisi historian teoriaa ja menetelmiä käsittelevän kirjan arvoinen aihe. Monista ansioistaan huolimatta vuonna 2010 ilmestynyt teos ”What is microhistory” ei ole kyennyt kartoittamaan ja kuvaamaan tätä tutkimuksellista kenttää tyydyttävästi. Ehkäpä tämän projektin jälkeen… sitten eläkkeellä… on sellaisen kirjan kirjoittamisen aika? Siihen saakka, ainakin minun osaltani, saatte tyytyä tuohon artikkeliin.