Tyttö, joka ei käyttänyt adjektiiveja -kertomus erään havaintoni käsitteellistämisestä
Sisimmässäni myllersi, vaikka oli seesteisen aurinkoinen lauantaiaamu. Minua mietitytti tuo tyttö, eräs oppilaani. Hän oli eilen yrittänyt käyttää adjektiiveja virkkeissään. Mieleeni jäivät eritoten yritelmät: ”kello roikkuu seinällä” ja ”pulpetti on luokassa”. Olin neuvonut hänelle, että adjektiivin avulla voimme luonnehtia jonkin asian tai esineen olemusta. Ymmärsin, että omalla tavallaan tyttö pyrkikin kuvaamaan luokkahuoneemme sisäistä näkymää. Jokin asia minua kuitenkin vaivasi tässä adjektiivin käyttämättäjättämisessä.
Katsoin koulunkäynninohjaajaani merkitsevästi ja huomasin hänen eleistään ja ilmeistään meidän ajattelevan samoin. Olimme aivan erityisen tapauksen edessä. Muodostin hänen suuntaansa huulillani lauseen, joka oli jotakin kuiskauksen ja sanattoman viestinnän väliltä: ”Tyttö ei käytä adjektiiveja.”
Pienryhmäni oppilaat jatkoivat adjektiiviharjoituksia kuvaillen luokkahuoneemme sisältöä parhaansa mukaan. Kävelin koulunkäynninohjaajamme luo. Erikoinen tilanne ajoi minut ja hänet pohtimaan, onkohan tuo tyttö kuvannut kotona koulupäiväänsä vanhemmilleen? Mikä voima onkaan kysymyksellä: millainen koulupäiväsi oli? Meillä huoltajilla on suuri vastuu esittää nämä kolme sanaa jossakin vaiheessa, kun kohtaamme lapsemme kotona. Vai kohtaammeko? Mieleeni nousi tytön vastaus eräästä keskustelusta sosiaalityöntekijän kanssa, kun tämä tiedusteli, millainen ruokailuhetki perheellä oli ollut eilen. Tyttö vastasi yksikantaan: ”isä söi yhdessä huoneessa, äiti toisessa ja minä omassani”.
Kysymykseen ”millainen” voi toki vastata kuvaillen asioiden tilaa ilman, että tuo esiin edellä kuvatulla tavalla oman tulkinnan toiminnan laadusta. Mielenkiintoista onkin, mitä tyttö ei sanonut. Hän ei kuvannut omia sisäisiä tuntemuksiaan lainkaan. Huomasimmekin seuraavaksi pohtivamme koulunkäynninohjaajani kanssa sitä, että tytön oli tosi haasteellista kuvata, miltä hänestä tuntui jossakin tilanteessa oleminen. Hän oli ikään kuin sokea tuntemuksille, jotka nousivat hänen sisimmästään. Saattoi osin olla niinkin, että hän ei osannut pukea tuntemuksiaan sanoiksi ja jakaa niitä muille.
Luin tuona ajan hetkenä vapaa-ajallani psykoterapeutti Janna Meunierin kirjaa Mielen jumeista joustavuuteen. Kuinka tulla toimeen epävarmuuden kanssa? Kirjassa painotetaan, että uuden oppiminen voi virittää yksilössä ahdistuksen, jonka hallinnassa tietyn toimintaympäristön luottamuksellinen ilmapiiri ja myönteistä ilmapiiriä tukevat aikuiset voivat edistää merkityksellisesti yksilön kykyä oppia uusi asia. Pohdin siis sitä, kuinka voisimme olla tytön tukena hänen harjoitellessaan sanoittamaan omia tunteitaan.
Luokassamme käy säännöllisesti parin viikon välein sairaanhoitajakoulutuksen saanut hyvinvointiohjaaja. Olemme suunnitelleet ja toteuttaneet jo parin lukukauden ajan hänen kanssaan erilaisia tunnetaitoharjoituksia. Kertomuksen tyttö on pikkuhiljaa rohkaistunut käyttämään muutamia tunnesanoja. Ohjaamme tyttöä siihen, että oman tunteen tiedostaminen ja nimeäminen sekä siitä ääneen kertominen auttaa pääsemään irti tunteesta. Tämä on tärkeä taito elämässä. Kohdata sisäinen tunne, ottaa se vastaan, nimetä se, kertoa siitä ja päästää siitä irti. Tunteet kertovat meille aina jotakin tärkeää, mikä meidän on opittava tiedostamaan. Tunteen tiedostamisen jälkeen siitä on opeteltava pääsemään irti, jolloin rauhoitamme kehomme. Tämän harjoitteleminen on elämänmittainen oppimisprosessi.
Pohdin, että tämä erityinen hetki, havahtuminen, olisi voinut mennä minulta ohi kuin silmäkulmassa häivähdyksen näkyvä hahmo. Kasvattajan herkkyys hiljaisille signaaleille on lähtökohta oppilaan tukemiselle sekä oman ammatillisen osaamisen kehittämiselle. Maailma tarjoilee meille tapahtumia, ilmiöitä, joista varmasti suurin osa menee ohi tietoisuutemme.
Tämä kertomus olisi jäänyt kertomatta, ellen olisi lukenut sen tapahtuma-aikaan vapaa-ajallani myös Haruki Murakamin kirjaa Ensimmäinen persoona. Siinä kirjailija käyttää nerokkaasti adjektiiveja pyrkiessään kuvaamaan kertomuksen päähenkilön sisäistä maailmaa ja hänen asioille ja esineille antamiaan laadullisia merkityksiä. Näin kirjailija luo vahvan ja elämänmakuisen illuusion, että kirjan tapahtumat ovat pelkkää kirjoitettua tarinaa todellisempia. Toisaalta ilman Janna Meunierin kirjaa en olisi ehkä osannut muodostaa tilannekuvaa tytön tunteiden ilmaisun haasteesta. Myös ilman koulunkäynninohjaajamme kanssa käymäämme yhteisreflektointia heti ilmiön ilmaantuessa ilmiö olisi voinut mennä ohi tietoisen käsittelyn kuin ohikiitävä hetki.
Luokkahuoneen todellisuus värittyy pitkälti opettajan luomien ennakkostruktuurien, ennakkotulkintojen varassa. Luokkahuoneen järjestys, oppitunnin rakenne, oppilaiden virittäytyminen, omat ajatukset sekä monet muut muuttujat voivat täyttää tietoisuutemme, jolloin emme kuule ääntä, joka lähtee jostakin oppilaasta oppilaan itsensä tiedostamattaankin. Se on kuin iltatuulen hento kuiskaus, erityinen ääni.
Olen huojentunut saatuani tämän kirjoitettua. Pitkästä aikaa kuulen lintujen laulun aurinkoisena aamuna pakkasyön kovettamista laduista kuuluvan rapinan ohessa kevään viimeisillä hiihtohangilla. Kiitos sinulle tyttö, joka liikautit jotakin minussa.
(Tarina on kirjoitettu yhdistämällä siihen useita erillisiä tosielämän tapahtumia ja lisäämällä siihen fiktiivisiä aineksia)