Ammattisivistys on kriittistä reflektiota, eettistä luovuutta ja yhteisen hyvän tavoittelua
”Sivistynyt ihminen on se, joka ihmiskunnan suurissa kysymyksissä ymmärtää aikansa vaatimukset ja jolla on tietoa ja tahtoa edistää näitä yleisiä etuja” – on Johan Vilhelm Snellmanin luonnehdinta sivistyskäsitteen sisällöstä. Viittauksella tähän luonnehdintaan alkaa myös vuonna 2024 julkaistu J.V. Snellman ja suomalainen sivistyskäsitys (Miettinen, Ojanen, Hämäri & Lemmetty) kokoomateoksen esipuhe. Vuosi 2024 oli osuva ajankohta sivistysteemaisen teoksen julkaisemiselle. Sivistyksen merkitys on noussut yhä vahvemmin esiin yhteiskunnassa, jossa 2020-luvulla keskustelut kamppailuista monien – niin demokratiaan, hyvinvointiin kuin kestävyyteenkin liittyvien – haasteiden parissa ovat edelleen arkipäivää. Lisäksi vuosi 2024 oli myös Opetus- ja kulttuuriministeriön nimeämä sivistyksen teemavuosi. Sivistyksen käsitteen voidaan katsoa palanneen vuonna 2024 uudella tavalla valokeilaan.
Kuunnellessani marraskuussa 2024 Turussa järjestettyjen kasvatustieteen päivien osana Snellman-kirjan julkaisutilaisuudessa esitettyjä sivistystutkijoiden puheenvuoroja, mieleeni hiipi ajatus, ettei valokeilassa patsastelusta huolimatta sivistyksen käsitettä ehkä kuitenkaan ymmärretä kovin hyvin. Sivistys on saanut huomiota osakseen juhlapuheissa ja strategiateksteissä niin työkaluna, keinona kuin lähtökohtanakin milloin millekin tarkoitusperälle, jota eri toimijat tavoittelevat. Eero Ojasen sanoin sivistys ei kuitenkaan ole keino, tavoite, fraasi tai menetelmä – vaan alati muuttuva prosessi, ajattelua ja toimintaa yhtä aikaa ja yhdessä, itse tarkoitus. Sivistyksen ymmärtämisen haaste rakentuu Ojasenkin kuvaamana siitä, ettei käsitettä voida määritellä sillä tavalla kuin meillä nykyihmisillä on tahtoa asioita yleensä määritellä, jäsentää ja hahmottaa. Sivistys on yhtä aikaa tosiasia ja arvo, joka ylittää perinteisen rajallisuuden. Ehkä juuri siksi se on aina kiehtova, muuttuva ja ajassaan ajankohtainen.
”Sivistys on yhtä aikaa tosiasia ja arvo, joka ylittää perinteisen rajallisuuden. Ehkä juuri siksi se on aina kiehtova, muuttuva ja ajassaan ajankohtainen”
Snellman-kirjan yhtenä toimittajana opin teoksen työstämisen aikana valtavasti suomalaisesta sivistyksestä. Työelämätutkijana mieltäni jäi kuitenkin kaivelemaan se, mitä sivistys tarkoittaa – tai voisi tarkoittaa – työn kontekstissa, organisaatioiden ja työikäisen väestön toiminnassa, ajattelussa ja oppimisessa. Halusin ottaa asiasta selvää ja sainkin keskustelukumppanikseni parhaan mahdollisen asiantuntijan, työelämää, oppimista ja luovuuttakin aikuiskasvatustieteen alalla tutkineen Helsingin yliopiston emeritusprofessorin ja Snellman-kirjan toimittajakollegani Reijo Miettisen. Istuimme kahvikupin äärelle ja esitin Reijolle kysymyksen: mitä sivistys voisi tarkoittaa työelämässä ja ammatillisuudessa?
Reijo Miettinen & Soila Lemmetty
Sivistyksen pohtiminen työelämässä kiinnittyy kysymyksiin siitä, miten kasvattaa yksilöitä ammattiin, ja kuinka tämä liittyy sekä yhteiskunnan kokonaisuuteen että aikakauden suuriin kysymyksiin. Kysymys koskettaa kaikkia ammatteja, sillä jokainen ammatti ja sen toimijat tuottavat yhteisölle – ja yhteiskunnalle – jotakin hyvää. Samalla sivistyksen ja ammatillisuuden sisältö on jatkuvasti muuttuvaa. Se mikä on olennaista tänään saattaa huomenna vaatia uudelleenarviointia.
”Sivistyksen ja ammatillisen toiminnan ytimessä on jatkuva pohdinta siitä, mikä on tärkeää ja olennaista ja mitä pitäisi tehdä”
Reijon mukaan sivistys työelämässä on erityisesti sitä, että ihmiset ja yhteisöt osaavat ja voivat itse määritellä, mikä on oikein, tärkeää ja totta. Tämä edellyttää kriittistä reflektiota, joka on tärkeää ihan kaikissa ammateissa. Reflektio on päättymätön prosessi, jossa olemassa olevia tietoja ja menetelmiä arvioidaan kriittisesti oman ajan ongelmien ja haasteiden valossa, jotta sekä yksilöt että yhteisöt voivat toimia vastuullisesti ja viisaasti muuttuvassa maailmassa. Prosessissa olennaista on kulttuuriperinteen omakohtainen tulkinta ja edelleen kehittäminen. Perinne koostuu paitsi vakiintuneista toimintatavoista myös kilpailevista lähestymistavoista ja teorioista. Niiden kriittinen vertailu ja arviointi on edellytys oman, itsenäisen kannan muodostamiselle. Snellman kutsuu tämän oppimisprosessin toivottavaa lopputulosta vakaumukseksi. Vakaumus sisältää erityisen tietämiseen perustuvan motivaatio-orientaation: sivistynyt ihminen pyrkii toteuttamaan yhteiskunnassa ja sen instituutioissa vakaumuksensa mukaiset muutokset. Siten sivistys on myös ammatillisessa toiminnassa sekä ajattelua että toimintaa.
Oman tutkimuksenikin keskiössä ollut poliisityö on julkisen sektorin ammatillisena toimintana hyvä esimerkki aiheesta. Yhteiskunnan muutos pakottaa niin poliisiorganisaation, työntekijäryhmät kuin yksittäisenkin poliisit jatkuvasti arvioimaan, analysoimaan ja reflektoimaan omaa toimintaa ja ajattelua suhteutettuna siihen, miten voidaan tuottaa hyviä – turvallisia, tasa-arvoisia ja eettisesti oikeita – lopputulemia. Arviointia on yhteiskunnallisesti merkittävässä poliisityössä välttämätöntä tehdä toimijan itsensä näkökulman lisäksi myös positioita vaihtaen. Ammattisivistyksen keskiössä on siten oman työn ja tekemisen suhteuttaminen yhteiskunnalliseen kontekstiin, toisiin ja itseen. Työn kehittämisessä ja harjoittamisessa korostuu tällöin näkökulmien monipuolisuus, yhteiskunnallisuus, osallisuus, itsenäinen ajattelu ja toiminta.
”Sivistys on luova prosessi, jossa ihminen muuttaa kulttuuriympäristöään”
Koska sivistykseen liittyy vahvasti jatkuvuus ja muutos, se on työelämässä myös luovuuteen ja kehittämiseen oleellisesti kiinnittyvä. Reijon sanoin”Sivistys on luova prosessi, jossa ihminen muuttaa itseään ja kulttuuriympäristöään”. Lähtökohta luovuuteen kuitenkin eroaa Schumpeterilaisesta innovaatioajattelusta ja luovan tuhon ajatuksesta. Muutosta haetaan aikakauden suurista ongelmista ja tarpeista, jotka eivät rajoitu taloudellisen kasvun ja markkinatalouden lähtökohtiin. Sivistyksen voisi nähdä eettisenä luovuutena, jonka pyrkimyksenä on jatkuvasti kehittää ja muuttaa yksilöiden, organisaatioiden ja siten yhteiskunnan toimintaa kohti yhteistä hyvää.
Nykyajan keskustelu sivistyksestä on hyvin monimuotoista. Eri instituutioiden strategisissa dokumenteissa esiintyy puhe esimerkiksi ”sivistyspääomasta”, jolla sivistys kytkeytyy osaksi taloustieteen inhimillisen pääoman käsitettä. Sen kautta sivistys – kasvatus ja koulutus – nähdään lähinnä yksilön kykyjen kautta yhteiskunnan taloudellisen kasvun osatekijänä ja lähtökohtana. Näin sivistyspääomasta puhuminen typistää sivistyksen sen taloudelliseen ulottuvuuteen. Toiminnan tavoitteet tulisi määritellä ajassa ja kontekstissa eri näkökulmista – ei vain taloudellisen toiminnan kautta. Suomen laissa yrityksen tehtäväksi on määritelty voiton tuottaminen osakkeen omistajille. Se on esimerkki rakenteesta, joka kanavoi ajattelua ja ohjaa toimintaa suuntaan, joka jättää työntekijöiden hyvinvoinnin ja ympäristövastuun kaltaiset arvot toissijaisiksi. Nämä arvot on otettu huomioon eettisen liiketoiminnan viitekehyksessä, mutta niistä raportointi on vapaaehtoista ja ne jäävät helposti yrityksen perustehtävän, voiton tavoittelun varjoon.
Unohduksiin on jäänyt Artistoteleen Politiikka-teoksen huomio siitä, että todellinen rikkaus on omaisuuden käyttämistä ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Aristoteles erotti tämän sellaisesta rikkauden hankkimisen pyrkimyksestä, jossa rahavaroja pyriittiin kasvattamaan rajattomasti. Tätä jälkimmäistä hän piti luonnottomana. Varallisuuden kasautuminen rikkaille, kun monien perustarpeet jäävät tyydyttämättä, ei ole merkki sivistysyhteiskunnasta.
”Todellinen rikkaus on omaisuuden käyttämistä ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseen”
Toinen työelämään ja tavoitelähtöiseen toimintaan liittyvä ongelma on mittaamisen ihannointi, joka korostuu nykyihmisen elämän eri osa-alueilla. Se on hiipinyt vaivihkaa myös kasvatuksen kontekstiin. Työelämässä vallitsee kompetenssiajattelu, jossa yksilöiden toimintaa tarkastellaan yksittäisten taitoina, joiden avulla ajatellaan voivan ratkaista yhteiskunnan tai työn keskeisiä ongelmia. Kokonaisuus näyttää yksinkertaiselta, hallittavalta ja kontrolloitavissa olevalta, kun taidot yksilöidään muotoon, jossa niitä voidaan mitata. Sama pätee työn ja sen tulosten arviointiin: työn arviointi ja onnistuminen mitataan usein suoritteilla, jollakin määrällisesti ja konkreettisesti havaittavalla. Sivistys sopii huonosti tämänkaltaiseen ajatteluun. Sitä ei voida eikä pidä mitata niillä suorite-, määrä- tai kompetenssiperustaisilla mittareilla, jotka työelämässä ja koulutuksessakin yhä useammin ovat käytössä. Ajatus on esitetty Snellman-kirjan johdantoluvussa seuraavasti: ”Sivistyksen määreitä, kuten yksilön moraalista ja kognitiivista autonomiaa tai vakaumusta ei voi eikä pidä mitata. Kun kompetenssit määritellään yksilöiden valmiuksina ja luonteen ominaisuuksina, ei huomioida traditiota ja tietoa, jonka omaksumiseen osaaminen perustuu. Sivistyksessä on kyse tämän perinteen kriittisestä omaksumisesta ja uudistamisesta vastaamaan tämän päivän ja tulevaisuuden haasteita”.
J.V. Snellman ja suomalainen sivistyskäsitys -teoksen julkaisutilaisuudessa kirjan toimittajia ja kirjoittajia: Soila Lemmetty, Severi Hämäri, Michael Uljens, Reijo Miettinen & Eero Ojanen.
Sivistys on ajattelun ja toiminnan yhdistävä voima, joka haastaa meidät pohtimaan ammatillisuutta ja työelämää uusista näkökulmista. Se on jatkuva prosessi kriittistä reflektiota, eettistä luovuutta ja yhteisen hyvän tavoittelua. Työelämässä sivistys nousee esiin vastuullisena toimintana, joka ottaa huomioon yhteiskunnan muutokset ja yksilöiden tarpeet. Sivistysajattelu on vaihtoehto mittaamiseen ja talouskasvuun perustuvalle kasvatukselle niin koulutuksen kuin työelämänkin kontekstissa, jossa tarkoituksena olisi mahdollistaa perustarpeiden täyttyminen, hyvä elämä ja hyvinvointi ihan kaikille.
Kiitos Reijo kiinnostavasta keskustelusta ja työstäsi sivistyksen parissa!
J.V. Snellman ja suomalainen sivistyskäsitys -teos on aikuiskasvatuksen 55. vuosikirja. Se on avoimesti julkaistu ja ladattavissa: https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/97303
Soila, tutkijatohtori, JATKOT-tutkimusryhmä