Mistä pohjoismaisessa aikuiskasvatustieteen tutkimuksessa puhutaan vuonna 2026?  

Jatkot-tutkimusryhmä osallistui Turussa järjestettyyn Pohjoismaisen aikuiskasvatuksen konferenssiin isolla yhdeksän tutkijan edustuksella. Konferenssi yhdisti tänä vuonna Aikuiskasvatuksen tutkimuspäivät (AITU) ja Pohjoismaisen aikuiskasvatuskonferenssin (NAEL).  Konferenssin teemana tiivistyi yhteen kysymykseen: ”Mikä on aikuiskoulutuksen ja elinikäisen oppimisen merkitys kriisiaikoina?” Tätä kysymystä pohdittiin niin Keynote –puheenvuoroissa, käytäväkeskusteluissa kuin useissa teemaryhmissäkin konferenssin aikana.  

Ymmärrystä informaalista oppimisesta, pelkoa yksinäisyydestä ja aivomädästä työelämässä 

JATKOT-ryhmän tutkijat osallistuivat konferenssipäivien aikana useisiin teemaryhmiin. Eräs keskeisin oli oman ryhmämme toimijoiden ja HAMK EDU –tutkijoiden yhteistyössä järjestämä Learning and wellbeing at work -teemaryhmä. Neljän puolentoistatunnin session aikana tässä ryhmässä kuultiin tutkimuksia aikuisten oppimisesta työssä ja työn vuoksi, oppimisen tukemisesta työelämässä sekä oppimisen ja hyvinvoinnin moninaisesta suhteesta. Samankaltaisia teemoja nousi esiin myös esimerkiksi Antje Barabaschin järjestämässä Fostering Informal Learning in the Age of AI -ryhmässä, johon niin ikää monet tutkijoistamme osallistuivat.  

Molemmissa ryhmissä muuttuva maailma ja työelämä kuvautui oppimisen lähtökohtana ja – arkinen, informaaliksi kuvattu – oppiminen välttämättömyytenä työn tekemiselle ja kehittämiselle. Vaikka ymmärrys epämuodollisesta oppimisesta ja sen merkityksestä työssä on lisääntynyt ja sen strateginen arvo huomattu, tuli esimerkiksi Päivi Hökän tutkimukseen pohjautuvassa esityksessä vahvasti ilmi, että johtajat edelleen hahmottavat oppimista pääosin koulutusten kautta tapahtuvana. Johtajat tarvitsevatkin sekä käsitteitä, käytännönläheisiä toimintatapoja että työkaluja informaalin oppimisprosessien ohjaamiseen. Näitä työkaluja olikin tarjota Antje Barabaschilla, jonka tutkimuksen tuloksena oli rakennettu työssä oppimista kolmella tasolla – kognitiivisella, reflektoivalla ja soveltavalla – tukeva työkalu. Antjen mukaan pk-yrityksissä on suuria organisaatioita harvemmin systemaattisia käytäntöjä yhteistyön ja tekoälyavusteisen tiedonluonnin edistämiseksi. Mutta miksi informaalin oppimisen ymmärtäminen ja tukeminen työssä on niin vaikeaa? Marianne Jaakkolan tutkimus avasi kysymykseen näkymää tutkimuskirjallisuuden pohjalta: kirjallisuudessa oppiminen kuvautuu moninaisesti, joskus epäselvästi ja ristiriitaisestikin. Toisaalta Jaakkolan havaintoihin perustuen työssä tapahtuvan oppimisen johtaminen tapahtuu sekä suorassa vuorovaikutuksessa että ympäristöön ja olosuhteisiin vaikuttamisen kautta, jolloin se ei näyttäydy aina selkeän systemaattisena toimintatapana vaan ihmisten välisissä suhteissa rakentuvana sekä työympäristöihin sulautuneena. Silti myös johtajien käsityksillä niin itsesään kuin johtamisestaankin on merkitystä: JATKOT-ryhmän Oana Velcu-Laitinen kertoi tutkimukseensa perustuen, että johtajat, jotka uskovat luovuutensa voivan kehittyä ennakoivat uudenlaisia oppimismahdollisuuksia, kuten luovuuteen ja tekoälyyn liittyvää oppimista. Sen sijaan johtajat, jotka uskoivat luovuutensa pysyvän muuttumattomana tai pahimmillaan heikkenevän, eivät ole oppimisessaan yhtä tietoisia tai tavoitteellisia. Tällöin on oletettavaa, etteivät he myöskään hahmota oppimista strategisena ja johdettavana toimintana.  

Työssä oppimista käsittelevissä keskusteluissa esiin nousi sekä huolia että toivoa. Digitalisaatio tekoälyloikkineen ja etätyö tarjoavat joustavuutta ja uusia oppimisen muotoja, mutta samalla puhuttiin teknologian varjopuolista. Pelko “aivomädästä” – siitä, että oppiminen ulkoistetaan liiaksi tekoälylle tai järjestelmille, jonka seurauksena ihmisten kyky oppia heikkenee – herätti vilkasta keskustelua. Toisaalta digitaaliset välineet voivat parhaimmillaan tukea organisaatiorajat ja fyysiset rajoitteet ylittävää yhteistä ongelmanratkaisua ja luovuutta. Hybridi- ja etätyön arki nostaa esiin myös työyksinäisyyden. Sara Kerosen työyksinäisyyttä koskeva tutkimus herätti runsaasti kiinnostusta, eikä syyttä: yksinäisyys on subjektiivista, mutta kietoutuu vahvasti työelämän rakenteisiin. Kun kohtaamiset vähenevät, myös oppiminen köyhtyy. Tutkimus tarjoaa tärkeitä vastauksia siihen, miten yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta voidaan tietoisesti rakentaa uudenlaisessa työssä. Myös sukupolvien välinen oppiminen tarjosi näkymiä toivoon. Susanna Paloniemien ja Kaija Collinin tutkimusten mukaan sukupolvet tai sukupolvisuus eivät määrity työssä vain iän mukaan, vaan myös kokemusten, osaamisen ja asenteiden kautta. Eri taustoista tulevat työntekijät voivat oppia toisiltaan paljon – vaikka niiden yhteensovittaminen synnyttää joskus ristiriitoja. Luovuus ja ylisukupolvinen vuorovaikutus voidaankin nähdä inhimillisen työelämän kantavina voimina. 

Koulutus ja oppiminen markkinoiden ja politiikan välineenä – onnen avaimet käteen odotukset ja vaatimukset täyttämällä? 

Osa ryhmämme tutkijoista tekee aikuisten oppimiseen kiinnittyvää tutkimustaan aikuiskoulutuksen ja työuratutkimuksen puitteissa sosiologisemmista lähtökohdista käsin. Siten joukkomme hajaantui kuulemaan esityksiä myös muun muassa Heikki Kinnarin ja Hanna Laalon Sociology and Politics of Adult Education – teemaryhmään, jossa keskustelut siirtyivät työpaikoilta yhä enemmän makrotasolle ja politiikkaan. Ryhmässä elinikäisen ja jatkuvan oppimisen käsitteitä ja kehityskulkuja tarkasteltiin kriittisesti ja jaettiin yhteinen huoli elinikäisen oppimisen sivistyksellisen ja hyvinvointia vahvistavan merkityksen jäämisestä markkinalähtöisen jatkuvan oppimisen politiikan varjoon. Sama kehitys on käynnissä Suomen lisäksi myös muissa pohjoismaissa. Islannin yliopiston tutkijan Hróbjartur Árnasonin mukaan kielenkäyttö ei ole tässä sivuseikka: se, miten puhumme oppimisesta, muovaa myös sitä koskevaa politiikkaa ja käytäntöjä. Kun oppiminen kehystetään ensisijaisesti kilpailukyvyn välineeksi, sen itseisarvo kapenee. Samaan aikaan vastuu osaamisesta, ja sen kehittämisestä siirtyy yhä enemmän yksilölle. Tämä näkemys oli esillä monissa esityksissä, kuten myös Nina Haltian ja Ulpukka Isopahkala-Bouretin Keynotessa, jossa he kuvasivat aikuiskoulutuksen muutosta Suomessa erityisesti avoimen korkeakoulutuksen ja siihen liittyvän politiikan kautta. Yksilökeskeisyys näkyy myös johtamiskoulutuksessa ja työhyvinvoinnin puheessa. Pinja Rykyn esityksessä kuultiin kritiikkiä siitä, kuinka rakenteellisia ja systeemisiä ongelmia yritetään työhyvinvoinnin johtamisen kontekstissa ratkaista yksilöpsykologisilla keinoilla. Johtamiskoulutukset antavat vain heikosti eväitä johtajille tukea henkilöstön hyvinvointia.  

Useat esitykset konferenssissa tarkastelivat myös koulutuksen ja työelämän yhteyksien välisiä solmukohtia sekä haasteita. ‘Navigating Liminality – Adults’ Identity Re/Formation in Times of Crisis’ -työryhmässä pohdittiin, millaisia merkityksiä erilaiset välitilat tai siirtymävaiheet voivat sisältää. Aiheiden skaala ulottui elämäkerrallisista holocaust –kokemuksista freelance-muusikoiden, kansainvälisten opiskelijoiden ja eri kulttuuritaustaisten lähiönuorten kokemuksiin. Keskustelu sivusi paitsi koulutuksen ja oppimisen, myös työelämän ja yhteiskunnan välitiloja ja näihin liittyviä normeja, rajoitteita tai mahdollisuuksia. Keynote-puhuja professori Michael Tomlinson ja Päivi Siivonen kuvasivat yliopistosta työelämään siirtyvien aikuisopiskelijoiden identiteettiä, odotuksia ja siirtymän aiheuttamia haasteita Suomessa sekä Yhdistyneessä kuningaskunnassa, kun taas jo aiemmin mainitun Sociology and Politics of Adult Education -teemaryhmän puheenjohtajien Hanna Laalon ja Heikki Kinnarin esityksessä tarkasteltiin työttömien aikuisten oppimista ja siihen liittyviä kokemuksia yhä enemmän suorituksiin sekä talouskasvuun keskittyvän tietoyhteiskunnan vaatimusten ristitulessa. Koulutuksellisten kokemusten merkitys korostui myös Tero Järvisen ja Jenni Tikkasen puheenvuorossa, jossa nuorten koulutuksellisten mahdollisuuksien ja osallistumisen kokemukset osoittavat, että se, millaisena koulutuspalvelujen saatavuus näyttäytyy, voi merkitä enemmän, kuin tietyn alueen koulutusvalikoima. Jarkko Immosen puheenvuoro osoitti, kuinka myös kansainvälisten korkeakouluopiskelijoiden kohdalla opiskelun kautta luvattujen työllisyyden odotusten ja mielikuvien ristiriitaisuus työelämään siirtymisen kokemuksista kuormittavat yksilöä. Koulutuksen ja työllisyyden luvataan käyvän markkinaehtoisessa yhteiskunnassa käsi kädessä, mutta niiden ulkopuolelle jäämisessä vaatimukset ja odotukset kohdistetaankin yksilöön. Samanlaiseen ristiriitaan kiinnitti huomiota myös Jatkot-tutkimusryhmämme Tuomo Kuivalaisen alanvaihtajia koskeva esitys: alanvaihto nähdään osana modernia työelämää työmarkkinoiden murroksessa, mutta miten alanvaihtoa käytännössä tuetaan yhteiskunnan tasolla, vai ovatko siihen liittyvät siirtymät ja niiden vaatimukset yksilön vastuulla? Monia puheenvuoroja yhdistikin kysymys siitä, jäävätkö koulutuksen ja työelämän välitilan riskit ja siirtymät erinäisine kustannuksineen yksilön harteille? Miten oppimista, koulutusta ja osallisuutta voitaisiin tukea niin instituutioiden kuin yhteisön tasolla? Millainen tulevaisuus on sivistys- ja hyvinvointiyhteiskunnalla, jos oppiminen nähdään vain välineenä ja vastuu systeemisistä ongelmista sysätään yksilölle? 

Mitä on informaali oppiminen ja missä kaikkialla sivistystä rakentuu sen myötä?  

Kaiken edellä jo kuvatun lisäksi konferenssissa kokoontui myös viisi kiinnostavaa sessiota käsittänyt teemaryhmä Adult Educational Practices and Principles for a Better Future and Hope, joka käsitteli aikuiskoulutusta ja –oppimista erityisesti vapaiden oppilaitosten ja erilaisten yhteisöjen näkökulmasta. Tähänkin ryhmään löytyi JATKOT-tutkijoista osallistujia ja esittäjä. Ryhmässä avainkäsitteenä oli sivistys, jonka kautta pohdittiin aikuisoppimisen mahdollisuuksia, muutoksia ja tulevaisuuksia esimerkiksi hankkeiden, oppilaitosten kurssikokonaisuuksien, kansalaisliikkeiden sekä aikuisten omaehtoisen oppimisen ja itsensä kehittämisen näkökulmista. Teemaryhmä tarjosi samalla tilan pohtia, missä kaikkialla oppimista tapahtuu silloin, kun se ei asetu selkeästi opetussuunnitelmien, tutkintojen tai institutionaalisten tavoitteiden piiriin. Sessioita johtivat asiantuntevasti Petri Salo ja Jenni Pätäri. 

Ryhmämme tutkija Antti Jauhiainen piti oman alustuksensa suomalaisia baariparlamentteja koskevasta etnografisesta tutkimuksestaan, jonka kautta ryhmässä päästiinkin keskustelemaan informaalista oppimisesta: siitä, miten oppimista tapahtuu arkisissa kohtaamisissa, keskusteluissa ja yhdessäolon käytännöissä ilman, että sitä välttämättä nimetään tai tunnistetaan oppimiseksi. Vapaa-ajalla, sosiaalisella elämällä ja näennäisen tarkoituksettomalla hengailulla voi kuitenkin olla tärkeä merkitys muualla kertyvän tiedon, kokemusten ja havaintojen jäsentämisessä. Sessiossa keskusteltiinkin runsaasti siitä, miten yhteisöllinen oppiminen syntyy myös tällaisissa vaikeasti rajattavissa tilanteissa ja myös ajallisesti hajautuneena. Kokemusten kerääntyminen eri konteksteista ja niiden yhdistyminen rauhassa, ilman välittömiä tavoitteita tai paineita, voi synnyttää uusia käsityksiä ja käsitteellistämisen tapoja, joita muodollisemmat oppimisen ympäristöt eivät aina tavoita ja joka voi toisaalta vahvistaa ajan saatossa niitäkin yllättävillä tavoilla. Lisäksi pohdittiin, miten epämuodollisemmat tai informaalinkin oppimisen tilat voivat olla olennaisia sivistyksen resilienssin kannalta. Ne voivat vahvistaa yhteisesti jaettua käsityskykyä, keskustelun edellytyksiä ja kykyä suhteuttaa omia kokemuksia laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Samalla juuri tällaisten oppimisen muotojen tunnistaminen ja arvostaminen jää helposti sivuun ajassa, jossa oppimista tarkastellaan usein tavoitteiden, mitattavuuden ja yksilöllisen suoriutumisen kautta. 

Teemaryhmän keskusteluissa tarkasteltiin monia huolestuttavia kehityskulkuja vapaan sivistystyön, aikuisoppimisen järjestökentän sekä aikuisten omaehtoisen oppimisen ja kehittymisen alueilla. Nämä keskustelut kytkeytyivät vahvasti myös Antin tutkimuksen demokratiakehykseen. Oppimisen yhteisöllisten verkostojen, kansalaisyhteiskunnan oppimisympäristöjen ja Suomessa kunnianhimoisesti rakennettujen vapaan sivistystyön instituutioiden heikentyminen muodostaa merkittävän riskin paitsi aikuisoppimiselle myös demokraattiselle kulttuurille laajemmin. 

Millainen kokemus Nordic Adult Education konferenssi oli JATKOT-tutkijoille?  

Konferenssien antia voi joskus olla ennalta mahdotonta arvata. Koskaan ei tiedä, kuinka paljon ja minkälaisia kommentteja osallistujat antavat esitelmästä, mitä oppii, mistä esitelmästä saa uusia ideoita ja keitä tapaa. Mihin illallisen jälkeinen hämärtyvä ilta johtaa ja millaisia kannanottoja huomaa itse rakentavansa. JATKOT-ryhmästä osa konferenssiin osallistujista oli ensikertalaisia, jolloin jännitys ja innostus osaltaan muodostui oman väitöstutkimuksen esittelystä ja siitä, millaisen palautteen se saa tiedeyhteisöltä. Väitöskirjatutkijoilla oli mahdollisuus osallistua myös konferenssin väitöskirjatutkijoille suunnattuun esiseminaariin, jossa meidän ryhmästämme mukana oli Emilia Väänänen. Esiseminaarissa Päivi Siivonen esitteli pohjoismaista ja eurooppalaista aikuiskasvatustieteen tutkimusverkostoa, ja Erik Nylander havainnollisti aikuiskasvatustieteen tutkimuskenttää bibliometriikan näkökulmasta. Sessio jätti erityisesti pohtimaan, millaiset yhteiskunnalliset ja kansainväliset trendit ohjaavat tutkimustoimintaa ja työskentelyä 

Konferenssista yleisesti ottaen erityisenä helmenä jäi tutkijoillemme mieleen lukuisat kohtaamiset, antoisat keskustelut ja muu sosiaalinen anti. Huolet, jos niitä olikaan, omiin esityksiin kohdistuvista ikävistä kommenteista tai liian vaikeista kysymyksistä osoittautuivat totaalisen turhiksi, sillä ilmapiiri kaikissa teemaryhmissä, joihin ryhmämme jäseniä osallistui, oli lämminhenkinen ja erittäin arvostava. Palaute ja kommentit esitettiin rakentavasti ja monessa kohden ne johtivat laajempaan, kiinnostavaan keskusteluun. Osassa sessioista osallistujia oli vain kourallinen, toisissa jäljellä enää seisomapaikkoja. Olipa kuulijoita paljon tai vähän, juuri aktiivinen keskustelu ja yhteinen pohdiskelu tekivät osallistujien lukumäärän merkityksettömäksi. Sessioiden sisällöt myös tukivat keskustelua, sillä jaettu kokemuksemme oli, että yksittäiseen sessioon valitut esitykset kiinnittyivät mielekkäällä ja jopa suoraan toisiinsa muodostaen kokonaisuuksia, joissa sekä esittäjät että kuulijat kokivat olevansa itseä kiinnostavalla maaperällä. Toki hienoiset erot, uudet käsitteet ja näkökulmat virkistivät ja tarjosivat oppimisen kokemuksia.  

Tutkijoina osallistuimme mielenkiinnolla tutkimusteemoja ja tuloksia esittelevien sessioiden lisäksi myös tutkimusmetodeja käsittelevään työpajaan sekä Aikuiskasvatus –lehden työpajaan, jossa syvennyttiin visuaalisten abstraktien tekemiseen. Metodityöpajassa pysäytti erityisesti keskustelu hiljaisuuksista: mitä hiljaisuus tarkoittaa ryhmäkeskusteluissa, miten sitä tulkitaan haastatteluissa ja millaisia valta-asetelmia tai kulttuurisia merkityksiä siihen kytkeytyy esimerkiksi työpalavereissa. Työpaja muistutti, kuinka rikas ja monimuotoinen laadullisten menetelmien kenttä on – ja miten tutkimus voi parhaimmillaan tukea myös yhteisöjen hyvinvoinnin kehittämistä. Samalla heräsi ajatus vaikuttavuuden pitkäjänteisestä tarkastelusta. Visuaalisten abstraktien työpajassa taas keskityttiin abstraktien tekoon erityisesti tekoälyavusteisesti. Työpajassa käsiteltiin visuaalisten abstraktien merkitystä, käyttöä ja eettisiä kysymyksiä sekä kokeiltiin niiden tuottamista eri työkaluilla. Keskeiseksi nousi tutkimuksen ydinsanoman kirkastaminen ja kohdeyleisön huomioiminen: visuaalinen abstrakti voi tavoittaa laajan yleisön ja lisätä tutkimuksen näkyvyyttä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Keskusteluissa pohdittiin myös laadullisen tutkimuksen visualisoinnin haasteita sekä tekoälyn roolia tutkimusviestinnässä. Tekoäly nähtiin hyödyllisenä tukena ideoinnissa ja suunnittelussa, mutta ei ajattelun korvaajana.  

Konferenssipäivien aikana kuultiin runsaasti ajatuksia herättäviä esityksiä, jotka tarjosivat laajan katsauksen aikuiskasvatustieteelliseen tutkimukseen eri puolilla maailmaa. Sisällöllisen annin lisäksi erityisen antoisaa oli kohdata kasvokkain maantieteellisesti hajautuneen ja pääosin etäyhteyksin työskentelevän JATKOT-tiimimme jäseniä. Lähimpien kollegoiden kanssa käydyt keskustelut vahvistivat uskoa omaan tekemiseen. Varsinkin ensimmäistä kertaa konferenssissa olleille lähikollegoiden tuki ja mukanaolo oli ensiarvoisen tärkeää ja jännitystä lieventävää.  

Lämmin kiitos järjestäjille ja kollegoille aikuiskasvatuksen kentällä tästä kokemuksesta!  JATKOT-ryhmä jää innolla odottamaan seuraavia, vuonna 2028 Jyväskylässä järjestettäviä, Aikuiskasvatuksen tutkimuspäiviä sekä samana vuonna Linköpingiin rantautuvaa pohjoismaista versiota eli Nordic Adult Education –konferenssia.  

JATKOT-ryhmästä konferenssiin osallistuneet: Soila Lemmetty, Katja Köykkä, Sara Keronen, Sari Vanhanen, Oana Velcu-Laitinen, Emilia Väänänen, Antti Jauhiainen, Tuomo Kuivalainen & Marianne Jaakkola