Väitöskirjatutkijan kesä aineistonkeruun äärellä

Tutkimukseni ADHD-diagnosoitujen naisten työelämäkokemuksista käynnistyi kuluvan vuoden alussa ja lähti liikkeelle melko vauhdikkaasti. Itä-Suomen yliopiston filosofisen tiedekunnan viestinnän asiantuntija Nina Venhe kirjoitti tutkimuksesta verkkojutun, jota jaettiin laajasti muun muassa Facebook-ryhmissä. Kiinnostus tutkimukseen osallistumista kohtaan ylitti kaikki odotukset – jo seuraavana päivänä ilmoittautuneita oli reilusti yli tarpeiden. Tutkimusaihe koetaan tärkeänä ja ajankohtaisena. Voit lukea jutun täältä: Naisten ADHD tunnistetaan yhä huonosti – tutkimus diagnoosin saaneiden naisten työelämäkokemuksista alkaa | Itä-Suomen yliopisto)

Ensimmäinen kesä tutkijana on kulunut aineiston keruun parissa: ensin Webropol-kysely ja sen jälkeen haastattelut osallistujien kanssa. Haastattelut ovat olleet ajatuksia herättäviä ja antoisia. Niissä on käsitelty kokemuksia, ajatuksia ja tunteita syvällisellä tasolla. Olen kiitollinen luottamuksesta ja siitä, kuinka avoimesti osallistujat puhuivat haastatteluissa.

Ajattelun moninaisuus työelämässä

Keskustelu työelämän monimuotoisuudesta ja inklusiivisuudesta on viime vuosina onneksi lisääntynyt, ja esimerkiksi inklusiivisen johtamistyön tueksi on julkaistu hyödyllisiä oppaita, kuten DEI työelämässä – opas inklusiivisuuteen (2024).

ADHD, autismikirjo, dysleksia ja muut neuroepätyypilliset piirteet eivät ole sairauksia tai häiriöitä vaan erilaisia tapoja hahmottaa maailmaa, reagoida ympäristöön, ratkaista ongelmia ja oppia. Työelämässä kuitenkin usein oletetaan, että kaikki etenevät samaan tahtiin, samoilla ehdoilla ja samaa reittiä. Tällaisten oletusten seurauksena suuri joukko lahjakkaita ihmisiä voi kokea työelämän liian vaikeana tai kuormittavana.

Työnantajilla on Suomessa lakisääteinen velvollisuus edistää työntekijöiden syrjimättömyyttä ja yhdenvertaisuutta työoloja ja työtapoja kehittämällä. Usean tutkimukseen osallistuneen kokemus on, ettei tämä käytännössä toteudu. Useat haastattelemani naiset kertovat ristiriitaisista tunteista. He tunnistavat vahvuutensa ja kokevat olevansa tehokkaita, helposti innostuvia sekä idearikkaita, mutta kohtaavat työssään haasteita, jotka liittyvät esimerkiksi keskittymiseen, palautumiseen sekä työympäristön ja työn tekemisen käytänteiden kuormittavuuteen.

Birkbeckin yliopiston tutkimus (2023) paljastaa neuroepätyypillisten työntekijöiden kokemuksia inklusiivisuuden todellisesta tilanteesta: 65 prosenttia pelkää joutuvansa syrjityksi esihenkilöiden taholta, 55 prosenttia pelkää syrjintää kollegoiden taholta ja 40 prosenttia kokee, ettei työpaikalla ole saatavilla oikeanlaista tukea. Työnantajat puolestaan kertovat, ettei heillä ole riittävästi tietoa – tai eivät edes tiedä, kenelle tukea pitäisi tarjota. Työntekijät eivät siis uskalla kertoa tarpeistaan eivätkä työnantajat osaa tukea. Kuitenkin nämä mahdollisesti tukea tarvitsevat henkilöt, kuten haastattelemani naiset, tuovat usein mukanaan juuri niitä taitoja, joita työelämä tarvitsee: luovuutta, tarkkuutta, innovatiivista ajattelua ja aitoutta. Tätä potentiaalia ei osata vielä hyödyntää.

Mehiläisten tanssi ja ihmismielen moninaisuus

Oletko koskaan seurannut hunajamehiläisiä työssään? Jokaisella mehiläisellä on oma tehtävänsä ja yhteistyö vaikuttaa olevan on saumatonta. Kun mehiläinen löytää kukkia, se palaa pesään ja tanssii – kirjaimellisesti. Tämän “heiluritanssin” (waggle dance) avulla mehiläiset viestivät kukkien sijainnista ja etäisyydestä. Tanssia seuraa noin 80 prosenttia yhdyskunnan jäsenistä, jotka lentävät tarkasti annettuun suuntaan ja etäisyyteen etsimään siitepölyä. Sen sijaan noin 20 prosenttia mehiläisistä ei seuraa ohjeita, vaan lentää satunnaisesti ja poikkeaa reitiltä. Voisi ajatella, että kyse on huonosta suuntavaistosta, kapinallisuudesta tai suorastaan tyhmyydestä, mutta juuri nämä mehiläiset löytävät usein uusia, yllättäviä siitepölylähteitä tehden yhdyskunnasta vahvemman ja selviytymiskykyisemmän.

Tämä esimerkki neurodiversiteettiä käsittelevässä teoksessa The Neurodiversity Edge on kiehtova vertauskuva ihmisten ajattelun monimuotisuudelle. Neuromoninaiset henkilöt — kuten ADHD-diagnosoidut naiset, joiden työelämäkokemuksia ja työssä oppimista tutkin väitöskirjassani — voivat olla juuri näitä “satunnaisesti lentäviä mehiläisiä”. Annetut ohjeet, työn tekemisen tavat tai työympäristöön liittyvät seikat saattavat aiheuttaa heille haasteita, mutta he voivat nähdä mahdollisuuksia, joita muut eivät huomaa.

Uudet reitit eivät löydy vanhoja kulkemalla

Mehiläisyhdyskunta ei selviä ilman uusien reittien tutkijoita. Myöskään organisaatiot eivät voi uudistua ilman ihmisiä, jotka ajattelevat toisin. Neuromoninaisuus ei ole este, vaan mahdollisuus tarkastella asioita eri kulmasta. Työelämä hyötyy valtavasti, kun hyväksymme erilaiset tavat olla ja oppia. Tutkimukseni on vielä alussa, mutta yksi asia on jo nyt selvää: työelämän inklusiivisuutta tulee edistää. Ei vain siksi, että se on oikein – vaan siksi, että se tekee meistä vahvempia, viisaampia ja valmiimpia tulevaisuuteen.

Mia Ahonen, väitöskirjatutkija, JATKOT-ryhmä