Väitöskirjatutkijan päivä: Kahvikuppeja, kukonlauluja ja kultaisia aamuhetkiä
Naapurin kukko ei tunne armoa. Se ilmoittaa päivän alkaneen neljän maissa niin ponnekkaasti, että olen ehtinyt kehittää useammankin teoreettisen suunnitelman sen hiljentämiseksi. Saa nähdä milloin teoria viedään käytäntöön. Yritän torkkua hetken, mutta pian läheisen hindutemppelin kellot alkavat soida aamuhartauden merkiksi. Päivä on alkanut – myös minulla.
Mutta ennen kuin lenkkipolut kutsuvat, tarvitsen kahvia. Työkaverini täällä maailmalla nauravat, kun kerron suomalaisten olevan maailman kovimpia kahvinkuluttajia – vaikka kahvi kasvaa meistä niin kaukana. Tässä väitöskirjaprojektissa kannan kyllä korteni kekoon, tai oikeammin papuni kuppiin. Saa nähdä, mitä vatsani tästä kaikesta ajattelee, kun urakka joskus valmistuu.
Aamulenkki kulkee Kathmandun kupeessa sijaitsevan kylämme riisipeltojen halki. Kävely maalaismaisemissa rauhoittaa ja antaa ajatuksille tilaa harhailla – usein juuri ne tärkeimmät ideat syntyvät näillä poluilla. Ja bonuksena niskajumit pysyvät aisoissa. Puolisoni on täällä Nepalissa töissä, ja se tarjosi minulle mahdollisuuden tulla mukaan, vaikka oma työni onkin Afrikan suunnalla ja tämä tutkimukseni keskittyy myös aivan toiselle mantereelle.
Kotiin palatessa keitän uuden kupin kahvia ja avaan koneen. Puoliso vitsailee, että päivän tehokkuus mitataan pöydälle kerääntyneiden kuppien määrällä – eikä hän ole ihan väärässä. Tänään viimeistelen artikkelia ja viilaan lähdeluetteloa. Uskomatonta, että ensimmäinen artikkeli on pian jo lähtökuopissa kohti vertaisarviointia!
On yhä yllätys, että olen edes tässä pisteessä. En ole koskaan pitänyt itseäni perinteisenä tutkijana. Tutkijankammion hiljaisuus ei ole minua houkutellut – olen aina ollut enemmän käytännön ihminen, monenlaisista työtehtävistä ja kokemuksista, ihmisten tarinoista hullaantuva seikkailija. Ja silti tässä sitä ollaan, sormet näppäimistöllä, innostuneena sukeltamassa tutkimuksen syövereihin. Eikä tämän nyt niin hiljaista ja yksinäistä tarvitsekaan olla!
Tähän polkuun minut johdatti – tai ehkä koukutteli– upea ohjaajani. Kun tilaisuus tehdä väitöskirja tarjottiin kuin kakkupala kultatarjottimella, ei ollut mitään syytä kieltäytyä. Nyt toivon rakentavani siltaa työelämän ja tutkitun tiedon välille yhdistäen myös omaa vuosikymmenten työkokemusta ja kiinnostusta monikulttuurisiin ilmiöihin.
Valinnat muovaavat elämäämme, ja tämänkin ajan olisin voinut käyttää johonkin muuhun. Mutta juuri nyt tämä tuntuu oikealta. Halusin nähdä, mitä uutta voisin vielä oppia ja miten voisin hyödyntää omaa osaamistani tässä uudessa kontekstissa. Vaikka tutkimuskohteeni – poliisiorganisaation monikulttuurisuusosaaminen – on minulle vieras kenttä, uskon, että juuri ulkopuolisen silmä voi tuoda siihen jotain arvokasta. Olisihan voinut tarttua tuttuihin hoitoalan, tai kehitysyhteistyön aiheisiin, mutta tuntuu hurjan innostavalta tarkastella jotain aivan uutta.
Uusi titteli tai tohtorin hattu ei tässä ole motivaattorina, pärjään ilman niitäkin, mutta koska kerran aloitin, haluan myös saada tämän päätökseen. Ja onhan tämä hurjan motivoivaa ja kiinnostavaa! Parhaat kirjoitushetket koittavat aikaisin aamulla, kun muu maailma vielä nukkuu. Silloin saan keskittyä rauhassa ennen kuin Suomi ja työtiimini Afrikan suunnalla heräävät päivän touhuihin. Kesällä Suomessa kerätty aineisto muuttuu täällä näissä aamuhetkissä artikkeliksi toisensa perään.
Aamuvirkkuuteni onkin pelastus tässä urakassa, sillä teen väitöstutkimusta oman työni ohella – kirjoitan, kun maailma on hiljainen, ja myöhemmin keskityn leipää tuovaan työhön, töiden jälkeen käyn vielä kuntosalilla mieheni kanssa (ensimmäinen yhteinen harrastus!). Olen pyrkinyt siihen, että viikonloppu on täynnä ihania asioita; tutustumista uuteen kulttuuriin, musiikkia, haahuilua Kathmandun kapeilla kaduilla – ja ennen kaikkea tietokoneetonta aikaa. Aika hyvin olen siihen päässytkin. Mitä enemmän vuosia karttuu, sitä tarkemmin varjelen tätä omaa aikaani. Tyhjä tila ei ole vain lepoa varten – se antaa tilaa myös ajatuksille. Ja niitä riittää.
Väitöskirjatyö on lopulta aika arkista puurtamista. Mutta juuri näissä aamuhetkissä, kahvikupin äärellä, on jotain erityistä. Ehkä se on hiljaisuus (paitsi kukko) tai se tunne, että olen osa jotakin suurempaa tiedon ketjua – ainakin siihen asti, kunnes on taas aika keittää uusi kuppi kahvia.
Katja Köykkä, väitöskirjatutkija, JATKOT-tutkimusryhmä