Koti ei ole vain sydämen asenne vaan ihan oikea paikka
Tässä blogikirjoituksessa Jonna Ojalammi pohtii kodin merkitystä konkreettisena paikkana Ukrainan sodan ja ikääntymisen näkökulmista.
Kun olin lapsi, muutimme usein enkä koskaan erityisen syvästi kiintynyt konkreettisiin koteihin ja paikkoihin, joissa asuimme. Myöhemmin nuorena aikuisena asuin oman perheeni kanssa pitkään väliaikaisissa opiskelija-asunnoissa. Ehkä tästä taustastani johtuen minun on ollut vaikea ymmärtää miksi vaikkapa luonnonkatastrofin tai sodan varoitellessa itsestään näyttää siltä, että moni lähtee kotiseudultaan vasta katastrofin todella realisoituessa. Siinä vaiheessa arki keskeytyy ikään kuin yllätettynä, polttoainetta jonotetaan ja tiet tukkeutuvat valtavan pitkistä autojonoista.
Tämä oli myös se kuva mikä välittyi Ukrainasta Venäjän hyökätessä maahan tänä vuonna helmikuun 24. päivä. Vasta tämän päivän jälkeen alkoi varsinainen valtavien, lopulta miljooniksi kasvaneiden ukrainalaisten, pääasiassa naisten ja lasten, maastapako. Ihmettelin mielessäni miksi hekin, joilla ei ollut esimerkiksi ylitsepääsemättömiä terveydellisiä tai taloudellisia esteitä odottivat niin pitkään.
Ukrainassa moni ikäihminen jäi maahan ja sota-alueelle pakottavista kuten terveydellisistä syistä vaikka sukulaiset olivat jo lähteneet. Mieleeni on kuitenkin jäänyt uutisvideo, jossa iäkäs ihminen hymyili kameralle uhmakkaasti ja pelottomasti jotenkin siihen tapaan, että täällä hän syntyi, täällä hän kuolee ja mihinkään muualle ei enää tässä iässä lähdetä. Tämä jäi erityisesti mieleen, koska se tuntui (omasta näkökulmastani) turhalta kärsimykseltä, joka saattaisi johtaa myös täysin turhaan kuolemaan. Joskus kuulee sanottavan, että koti ei ole mikään paikka vaan koti on siellä missä sydän on: miksi siis jäädä vapaaehtoisesti vaikka rakkaat olisivat jo lähteneet?
Ukrainan sodan herättämiä pohdintoja kodista
Pian meillä Suomessakin alettiin puhua ääneen siitä, onko Venäjän hyökkäys tänne realistinen pelko; joditabletit loppuivat apteekeista, väestönsuoja-asiat nousivat mediassa keskustelujen aiheeksi, kehotettiin keräämään muutaman päivän vesi- ja ruokavarastot sekä hankkimaan patteriradio. Seuraavina viikkoina sainkin tarkistettua väestönsuojan ja hankittua kassillisen 50 % alennuksessa olleita tölkkikasviskeittoja (maistettuani yhtä totesin, että säilyvät varmasti koskemattomina, vaikka sota ei koskaan ja toivon mukaan tulisikaan).
Merkityksellisintä näissä viikoissa itselleni oli kuitenkin se, että jonkinlainen pohdintaprosessi lähti käyntiin ja tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani syvästi kiintynyt kotipaikkaani, jossa olen perheineni asunut kohta 15 vuotta. Aloin hämärästi ymmärtää, miksi niin moni lähtee vasta katastrofin realisoituessa, vaikka en sitä oikein osannut tai osaa vieläkään selittää. Kyse on suhteesta omaan kotiin ja kotipaikkaan konkreettisena, myös konkreettisesti tuhottavissa olevana paikkana. Koti on oikea paikka, jossa arki kutoutuu yhteen elämän merkityksellisyyden kysymysten kanssa. Usein nämä yhteydet nousevat mieleen ja tunteisiin vasta, kun kokee kodin ollessa jotenkin uhattuna.
Kodin merkitys ikäihmisille
Kodin merkitys konkreettisena paikkana nousi esiin myös eräässä ikäihmisen haastattelussa, jonka tein pari viikkoa sitten ikäihmisten elämän merkityksellisyyden kokemusta selvittävään tutkimusprojektiimme. Lähes 8-kymppinen haastateltava nosti itse esiin Ukrainan tilanteen ja samalla, kodin arvon. Haastateltava oli huolissaan siitä, että sodan syttyessä koti tuhottaisiin ja sieltä olisi lähdettävä. Koti ei rajautunut vain omien seinien sisään vaan käsitti myös läheiset naapurit ja koko asuinyhteisön, viehättävän pihan ja pihakeinun. Maailma tämän kotiympäristön ulkopuolella näyttäytyi uhkaavana; ei vain sotateeman äärellä vaan muutenkin; haastateltava kuvasi kokemusta siitä, miten maailma muuttuu liian nopeasti, tekniikkaa kuten matkapuhelinta on vaikea käyttää ja virretkään eivät ole enää niitä tuttuja, joihin voisi yhtyä.
Osallistuin juuri Tanskassa järjestettyyn gerontologian konferenssiin, jossa tarkasteltiin ikäihmisten suhdetta toisaalta erilaisiin elämän muutoksiin, toisaalta pysyvyyteen (”Change and continuity”). Eri esityksissä kyseenalaistettiin sitä paljolti vallitsevaa käsitystä, että ikäihmiset haluavat elämältä vain pysyvyyttä: näyttää esimerkiksi siltä, että muuttaminen kodista toiseen uuden parisuhteen myötä on ainakin 60‒75-vuotiailla yleisempää kuin on ajateltu. Toisaalta pohdittiin sitäkin, onko ilmiö kuitenkaan uusi vai kysymmekö tutkijoina vain uusia kysymyksiä.
Itse näkisin kuitenkin, että kodin merkitys myös konkreettisena paikkana kasvaa, kun fyysinen toimintakyky varsinkin vanhimmista vanhimmilla (80+) heikkenee. Tässä vaiheessa asumisesta ei voi välttämättä aina edes päättää itse: tutkimuksesta tiedämme, että ikäihmisille siirtyminen omasta kodista hoivakotiin on yhteydessä kohonneeseen masennusriskiin ja eksistentiaaliseen kriisiin. On aivan eri asia lähteä omasta kodista pakon edessä kuin omasta tahdosta.
Koti luo pysyvyyttä
Ehkä meidän nuorempienkin olisi hyvä pohtia kodin merkitystä itsellemme konkreettisena paikkana. Jokin aika sitten eräs ystäväni oli tavanomaisesti tervehtinyt nuorta naapuripariskuntaa, joka tuli usein pihapiirissä vastaan, ja yhtäkkiä tajunnutkin, että pariskunnan toinen osapuoli oli vaihtunut. Parisuhteen päättyminen ja uuden alkaminen ei kuitenkaan tässä ollut pohdinnan ydin vaan se, että koti voi joskus olla pysyvämpi kuin elämämme tärkeimmät ihmissuhteet. Kuten ystäväni sanoi: puolison vaihtumisesta huolimatta naapurin ikkunassa olivat ne samat kuvioverhot ja amppelikukka. Mitä kaikkea ne lopulta merkitsevät meille; voisiko näiden merkitysten edestä jopa kärsiä ja kuolla?