Sisäänkirjautumisia

Pari viikkoa sitten Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella järjestetyt XXI Nuorisotutkimuspäivät olivat hybridi-muotoisesti eli sekä lähi- että etäosallistumisella toteutettuna toinen järjestyksessään ja 2020 konferenssi pidettiin pandemian vuoksi kokonaan etänä. Live-striimattu Nuorisotutkimuspäivien ohjelmaa on aiemminkin, mutta konferenssi oli tänä vuonna toteutettu muutamaa työryhmäkokoontumista lukuun ottamatta niin, ettei kaikkien esittäjien ”tarvitse” olla fyysisesti paikan päällä. Suuremmilta katkoksilta ja digitaalisilta epämukavuuksilta kuitenkin vältyttiin, vaikka lähes jokainen istunto ja työryhmä tuli laitteistoiltaan ja etäyhteyksiltään – erityisesti siis ääni- ja kuvateknisesti – etukäteen tarkistaa. Konferensseja on totuttu nyt muutama vuosi järjestämään myös virtuaalisesti, ja jossain määrin onkin nähtävissä, mikä menneiltä ajoilta on muuttunut. Kokoontumisia tuntuu ohjaavan ennalta tietyt tietotekniset epävarmuudet, jotka tulee tiedostaa ennen varsinaista tapahtumaa. Erityisesti siis itse tilaisuutta – tai kuten aiemmin tässä blogissa on ilmaistu, rituaalia – edeltävään aikaan kuuluu paljon spekulointia ja odotuksia: ”saadaanko kuva näkymään ja ääni kuulumaan?” Tuo tekniikan ailahtelevuus kiinnittää meidät toimintaan tavalla, jossa olemme pakotettuja huomioimaan nämä epävarmuudet, ja sen kautta sopeuttamaan toimintaamme. Millä tavoin digitaaliset ympäristöt oikeastaan sitten muovaavat elämäämme ja toimintatapojamme? Tässä tekstissä tarkastelen pintaa raapaisten kysymystä tietotyön, lähinnä etäkonferenssien järjestämisen ja digitaalisten oppimisympäristöjen tasoilta.

Tietotyö on ollut kytkeytyneenä virtuaalisiin ympäristöihin jo hetken. Samoja tietoteknisiä käytäntöjä on esimerkiksi konferenssienkin järjestäminen sisältänyt pitkään: järjestelyt vaativat lähes poikkeuksetta sähköisiä järjestelmiä kuten sähköpostin, varauspalvelut, puhelinsoitot ja niin edelleen. Sikäli varsinaiselle tilaisuudelle tehdään siis paljon tietoteknistä pohjatyötä, jotta ne saadaan edes järjestettyä – puhumattakaan itse konferenssien sisältöjen osalta hyödynnetyistä digitaalisista toiminnoista. Tämä pohjatyö itsessään on teknologisen kehityksen myötä alati muuttuvassa tilassa, mutta itse työn lopulliset tuotokset vakiinnuttavat tai ainakin pyrkivät vakiinnuttamaan olomuotonsa jonakin samanlaisena; totuttuna – eritoten kuitenkin lopulta valmiina, tutussa ympäristössä. Jonakin, jota voidaan kutsua nimeltä, tässä tapauksessa konferenssiksi. Suunnitelmia voi tiettyjen rajojen puitteissa tässäkin mielessä muuttaa ilman, että lopullinen toteutus itsessään kärsii – tai että nämä muutokset edes näkyisivät (ulos- tai sisäänkäänpäin). Kuitenkin, teknologisten sovellusten myötä elämän (ja työn) muuttuessa yhä digivetoisemmaksi, huomionarvoiseksi tulevat toimijat, joista olemme yhä enemmän riippuvaisia sekä toiminta (siis, toimimattomuus ja ”virhe” myös toimintana), joka helposti näyttäytyy meistä riippumattomana. Aikamme tapa olla on niin vahvasti kiinnittynyt tietoverkkojen kautta ilmenevään hallinnalliseen ainekseen, että esimerkiksi vaikkapa tiedekonferensseja varten olemme välttämättä sisäänkirjautuneena. Samalla myös rajat työn, opintojen ja vapaa-ajan ympäristöjen välillä ovat yhä häilyvämpiä, emmekä sinänsä juurikaan uloskirjaudu.

Tästä eräänä toisena nykypäivän tietotyön esimerkkinä vaatimuksesta samankaltaiseen sisäänkirjautuneisuuteen ovat myös virtuaaliset oppimisympäristöt. Nuorisotutkimuspäivien yhteydessä järjestettiin DigiCampus -alustan välityksellä massive open online course -opintojakso. Osallistuminen MOOC-opintojaksolle onnistui päivien tilaisuuksia seuraten, joko paikan päällä konferenssissa tai etäyhteyksin Zoom-linkkien välityksellä – ohjelman, linkkien ja ohjeiden ollen löydettävissä DigiCampus-alustalta. Oppimistehtävä opintojaksolla tuli suorittaa esseenä kuulemastaan – ja palautus luonnollisesti oppimisalustalle. MOOCit yleisemmin tarjoavat mahdollisuuksia suorittaa kursseja esimerkiksi ilman yliopistoon kirjautumista. Ne kuitenkin odottavat järjestäjiltään ja osallistujiltaan panostusta hyödyntää virtuaalisia oppimisympäristöjä ja -menetelmiä. Käytännössä se näyttäytyy MOOCien – toki luonnollisesti pienempimuotoisten online-kurssienkin – vaateina opettajilta omata yhtä aikaa sekä tarvittavia teknologisia taitoja että kykyä monimuotoiseen ja ennen kaikkea tehokkaaseen opetukseen online-formaateissa. MOOC-opintojaksoja ovat tarjonneet mm. Princetonin, Harvardin ja MIT:n yliopistot. (Lupton 2015.) MOOCit on suunniteltu siten, että mahdollisuus osallistua opintojaksolle taataan mahdollisimman monelle. Virtuaaliset oppimisympäristöt yhtäältä siis toki helpottavat opintojen saavutettavuutta, mutta toisaalta tuottavat jonkinlaista moniajon (multitasking) imperatiivia: opettajien ja opiskelijoiden pitää olla jo lähtökohtaisesti kirjautuneena eri opintojaksoille jopa useassa eri oppimisympäristössä. MOOCeihin sisältyy vielä se seikka, että opintojaksoja saattaa suorittaa suurikin joukko opiskelijoita, ja tämä vaatii opetushenkilökunnalta aina lisäresursseja.

Santtu Haantio

Lähteet

Lupton, Deborah. (2015). Digital sociology. New York: Routledge.