Digitaalista toteemitoimintaa: Etäkonferenssit osana uutta ”tietotyönormaalia”

Globaalin pandemian myötä digitaaliset työtavat ovat tulleet pakollisiksi tutuiksi ainakin kaikille tietotyön tekijöille – niillekin, jotka viime vuosiin saakka ovat opettaneet, kohdanneet, kokoustaneet, valmentaneet ja vaikuttaneet mieluummin kasvokkaisen vuorovaikutuksen keinoin. Arkiset toimintatapamme esimerkiksi korkea-asteen oppilaitoksissa ovat muuttuneet todennäköisesti varsin pysyvällä tavalla: pelkästään kohtaamisiin perustuvien työmenetelmien käyttäminen tuskin on enää mahdollista, käy pandemian kanssa sitten miten tahansa.

Työskentely tieteen parissa ei ole vain arkista puurtamista opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon tehtävissä, vaan yksi sen suola ja sokeri ovat säännöllisin väliajoin järjestettävät konferenssit ja tiedepäivät. Yhtäältä ne katkaisevat työn normaalin arjen, toisaalta rikastuttavat sitä. Konferensseissa paitsi tavataan muita ja ”verkostoidutaan”, myös opitaan ja päästään jyvälle siitä, mistä omalla alalla kulloinkin keskustellaan ja mitä asioista nyt tiedetään, mitä itse kukin tutkii ja miksi. Konferenssien voi (Durkheimin ajatusten hengessä) tulkita merkitsevän myös yhteisöllisesti tärkeää oman tiedeheimototeemin ympärille kokoontumista: kollektiivista identiteettityötä, jolla on symbolista arvoa juuri siinä. Konferenssit ovat rituaaleja, jotka etenevät suurin piirtein kaikkien tuntemien riittien varassa: key note -esitelmät, paneelikeskustelut, työryhmät, illanvietot. Sama sapluuna konferenssista toiseen – ja tämähän on yhteisöllisten rituaalien olennaisin piirre. Samanlaisina toistumisen ohessa konferenssit ovat myös vahvasti kertaluonteisia tapahtumia: sisällöt ja aiheet koodin sisällä vaihtuvat jokaisella kokoontumiskerralla.

Digi(henkilö)riippuvuus

Siinä, että konferenssit etenevät aina samalla kaavalla, on puolensa ja puolensa. Jatkuva saman kaavan ennakoitavissa oleva toisto tuo tapahtumiin yhtäältä puuduttavan, toisaalta rauhoittavan sävyn: jo mennessään tietää mitä saa, eikä tilanteisiin liity mitään erityisiä riskinottamisen elementtejä. Ilmoittaudutaan, saadaan kassillinen tavaraa, avainnauhassa roikkuva nimilappu ja konferenssin ohjelma. Itseohjaudutaan auditorioon, kuunnellaan key notet, etsitään työryhmätilat ja organisoidutaan työryhmiksi. Jo etukäteen on tiedetty (sen kummemmin asiaa tarkistamatta), kuinka pitkiä ”power-pointien-aukipuhumisia” saamme tehdä ja kuulla. Ja sitten illansuussa kysellään toisilta: ”Oliko hyvä työryhmä?”

Pandemiasta johdettujen kokoontumisrajoitusten myötä erilaiset virtuaalikonferenssit korvasivat konkreettiset toteemitapaamiset ja tulivat tutuiksi hyvin nopeasti. Vuosikymmenten kuluessa rutiineiksi hiottu kaava vietiin uuteen ympäristöön ja uudeksi konferenssinormaaliksi varsin päättäväisin liikkein; eihän näistä tärkeinä pidetyistä tapahtumista haluttu luopuakaan. Sekä kansalliset että kansainväliset toteemikokoontumiset on jo parin vuoden ajan järjestetty digitaalisen vuorovaikutuksen maailmoissa. On vältytty matkustamiselta ja majoittumisen vaivoilta, kun toteemin ääreen on päästy omasta tuvasta käsin. Muuten kaava on pitkälti ollut se sama vanha.

Virtuaalikonferenssien onnistuminen riippuu vahvasti niitä puitteistavan teknologian (ja digitaalisen infran) toimivuudesta ja tasosta sekä kaikkien osallistujien teknologisesta osaamisesta. Kokemus ESAn (European Sociological Association) massiivisesta digikonferenssista kesällä 2021 (virtuaalisesti Barcelonasta) opetti kuitenkin kiinnostavalla tavalla myös sen, miten jonkun avainhenkilön ”katoaminen” kesken kaiken voi täysin torpedoida työryhmäkokoontumisen. Olimme aloittelemassa virtuaalista nuorisotutkimuksen työryhmää jonkinlaisessa työryhmän digitaalisessa ”eteisessä”. Työryhmän vetäjä, jolla oli virtuaalisen työtilamme virtuaalinen ”avain”, ei kuitenkaan saapunut paikalle eikä istunto päässyt käynnistymään sille laaditussa aikataulussa.

Jokunen vuosi sitten – silloin kun vielä toteemin ympärille kokoonnuttiin oikeasti – Brightonissa järjestetyssä konferenssissa tapahtui sama asia: työryhmän vetäjä ei ilmestynyt paikalle. Koska riitti oli tuttu, me puhumaan varautuneet osasimme välittömästi käynnistää rituaalin: etsimme yhteisen tilan, sovimme esitystemme järjestyksen ja aikataulun ja suoritimme riitin sen kaavan mukaisesti. Avainhenkilön puuttumiseen liittyvä hämmennys kesti kenties puolitoista minuuttia. Barcelonan konferenssissa ongelma oli sama, mutta jäi ratkaisematta siksi, että vain sillä, joka puuttui, oli pääsy yhteiseen työtilaan.

**************************************

Akateemisen työn uutta normaalia rakennetaan viemällä vanhoja tekemisen tapoja uusiin ympäristöihin. Näyttää siltä, että osa asioista vaihtaa paikkaa suhteellisen vaivatta, mutta osa muutoksista vaatii pohdintaa. Arki toistoineen ehkä osataan jo aika hyvin (ja ongelmia voidaan korjata arjen edetessä), mutta työhön ja tieteentekemiseen liittyvät toteemiyhteisöjen ylläpitoriitit ovat toistuvuudestaan huolimatta kertaluonteisia ja ohimeneviä, ja niiden virtuaalisia puitteita jouduttaneen vielä rustailemaan paljonkin.

Päivi Armila