Tekijä: Karoliina Kurkinen

Julkaistu

Kaamos

Iltojen pimetessä talvea kohti jopa 30 % suomalaisista kokee kaamosväsymystä tai muita oireita1. Diagnosoitavaan kaamosmasennukseen sairastuu kuitenkin vain 1–2 % väestöstä. Ilmiön perimmäisiä mekanismeja ei vielä täysin ymmärretä. Kaamosmasennuksen syntyyn on kuitenkin yhdistetty valon puute talvikuukausien aikana pohjoisella pallonpuoliskolla. Mitä kaikkea valo tekee, ja miten sen puute voi aiheuttaa meissä masennusoireita?

Kaamosmasennuksen oireiksi luetellaan mm. surullisuus, toimintatarmon lasku, ahdistuneisuus, ärtyneisyys ja väsymys1. Yleisiä oireita ovat myös välipalojen tarpeen lisääntyminen, ruokahalun kasvu ja makeannälkä. Kaamosoireiden vakavuus vaihtelee yksilöittäin. Riippuen oireiden vakavuudesta, mahdollinen hoito voi painottua hyvin eri tavalla itsehoitoon ja lääkkeisiin.

Kaamosmasennuksen hoitoon suositellaan talvikuukausien ajalle kirkasvalohoitoa. Kotona kirkasvalohoitoa voi toteuttaa kirkasvalolampulla, jonka edessä olisi hyvä viettää aikaa n. 30–60 minuuttia aamuisin, mielellään heti heräämisen jälkeen. Lamppua ostaessa on hyvä huomioida lampun teho – heikkotehoinen lamppu saattaa edellyttää parin tunnin oleskelua puolen metrin päässä lampusta ennen kuin masennuksen hoitoon vaikuttava annos saavutetaan. Myös sarastusvalojen (herätyskelloon yhdistetty kirkasvalo), on havaittu lievittävän kaamosoireita. 

Säännöllistä kuntoliikuntaa suositellaan kaamosmasennuksen tai -oireiston itsehoidossa, sillä sykettä nostattavan liikunnan on havaittu lievittävän kaamosoireita1. Kirkasvalohoidon ja sopivaan aikaan ajoitetun liikunnan tehokkuus voivat liittyä vuorokausirytmin säätelyn paranemiseen, ja lievittää sitä kautta masennusoireita. Ongelmat vuorokausirytmin säätelyssä ovat myös yksi masennuksen oireista2.

Tämän vuoden elokuussa julkaistussa meta-analyysissa todettiin 41 satunnaistetun, kontrolloidun tutkimuksen pohjalta D-vitamiinilisän vähentävän masennusoireita3. Auringonvalolla on suuri merkitys D-vitamiinin tuotossa, ja kun UV-valon määrä vähenee, vähenee myös D-vitamiinin tuotto ihollamme. Jos D-vitamiini lieventää masennusoireita, D-vitamiinin saannin väheneminen kaamoksessa voisi olla yksi selitys masennusoireiden muodostumiselle. D-vitamiini liittyy elimistön vastustuskykyyn ja neurosteroidien toimintaan, ja niiden kautta D-vitamiini voi olla yhteydessä masennukseen3. 

Ottamatta kantaa siihen liittyykö D-vitamiinin puutos masennusoireisiin, ei D-vitamiinilisästä talvikuukausina pitäisi olla saantisuositusten4 puitteissa haittaakaan, sillä sen luonnollinen saanti voi olla riittämätöntä valon puutteen vuoksi. Se saattaa olla avuksi myös kaamosmasennuksen ehkäisyssä ja itsehoidossa. Monipuolinen ravinto ylipäänsä on tärkeä mielen hyvinvoinnille.

Itselleni loka- ja marraskuu tuntuvat talvikuukausista ikävimmiltä, mutta kun lumi sataa maahan, mielikin kirkastuu. Keväthangilla hiihdellessä kaamos onkin jo hatara muisto vain. Tsemppiä pimeään! Lisää masennuksesta: Masennuksen monet kasvot

Lähteet:

1 Partonen, Timo (2022). Kaamosmasennus, Lääkärikirja Duodecim https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00377

2 Germain, A., & Kupfer, D. J. (2008). Circadian rhythm disturbances in depression. Human Psychopharmacology: Clinical and Experimental, 23(7), 571–585. https://doi.org/10.1002/hup.964.CIRCADIAN

3 Mikola, T., Marx, W., Lane, M. M., Hockey, M., Loughman, A., Rajapolvi, S., Rocks, T., O’Neil, A., Mischoulon, D., Valkonen-Korhonen, M., Lehto, S. M., & Ruusunen, A. (2022). The effect of vitamin D supplementation on depressive symptoms in adults: A systematic review and meta‐analysis of randomized controlled trials. Critical Reviews in Food Science and Nutrition, 0(0), 1–18. https://doi.org/10.1080/10408398.2022.2096560

4 Ruokavirasto (2022). Erityisohjeet ja rajoitukset. https://www.ruokavirasto.fi/elintarvikkeet/terveytta-edistava-ruokavalio/ravitsemus–ja-ruokasuositukset/erityisohjeet-ja-rajoitukset/

Julkaistu

Psykoterapia merkityksiä muuttamassa

Edellinen blogiteksti merkityksestä ja sen neurotieteellisestä tutkimuksesta nosti esille toisen aiheen, psykoterapian, jossa asioiden merkityksillä ja niiden muutostyöllä on iso rooli. Kuten opimme edellisestä tekstistä, kokemukset elämän aikana muokkaavat asioiden merkitystä. Joskus tällaiset merkitykset saattavat paisua mittasuhteistaan tai vääntyä epätarkoituksenmukaiseen muotoon, jolloin voitaisiin tilanteen pitkittyessä puhua ongelmasta. Psykoterapiassa tarkastellaan yhdessä terapeutin kanssa asiakkaan ajattelutapoja ja pyritään löytämään rakentavampia näkökulmia. Näin luodaan kokemuksille ja asioille uusia merkityksiä, joilla muutetaan usein ongelmallisia käyttäytymismalleja. Psykoterapian eräs tavoite on saada yksilö myös sinuiksi menneisyytensä kanssa, jolloin menneisyyden tapahtumien merkitys nykyhetkessä pienenee. Eri terapiasuuntauksissa painopisteet voivat olla hieman erilaisia. Tässä tekstissä lähestyn asiaa enimmäkseen kognitiivisten terapioiden näkökulmasta.

Käyttäytymisen ongelmissa taustalla saattavat olla esimerkiksi toimimattomat ajattelutavat tai ratkaisematta jääneet psyykkiset traumat. Käyttäytyminen on lähtökohtana kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa, joka yhdistää kognitiivisen viitekehyksen käyttäytymisanalyysiin sekä käytännön harjoituksiin. Siinä pyritään tunnistamaan niitä käyttäytymisen malleja, jotka altistavat ihmisen erilaisille ongelmille, kuten ahdistukselle tai masennukselle. Terapia on usein ongelmanratkaisukeskeistä, ja tällöin tavoitteena on tunnistaa ongelma, siihen johtaneet syyt ja pyritään muuttamaan sellaisia ajattelun rakenteita, jotka ylläpitävät ongelmiin johtavia toimintatapoja. Tässä viitekehyksessä merkitysten muuttaminen tapahtuu ongelmille altistavissa käsityksissä. Esimerkiksi tupakoinnin merkityksessä voi korostua rentouttavuuden sijaan epäterveellisyys, tai voidaan tunnistaa psykologisia syitä tupakoinnille fyysisen riippuvuuden lisäksi – vaikkapa, että se on tapa hallita ahdistusta. Erilaisten merkitysten ja syiden huomaaminen käyttäytymisen taustalla mahdollistaa myös sen muuttamisen, jolloin esimerkiksi tupakoinnin lopettaminen on helpompaa.

Toinen kognitiivisen käyttäytymisterapian muoto on hyväksymis- ja omistautumisterapia. Se pohjautuu käyttäytymisanalyysiin ja suhdekehysteoriaan, joka selittää kieltä ja kognitiota. Näitä teorioita sovelletaan ongelmien tai ongelmiin johtavien merkitysten ratkaisussa. Terapian tavoitteena on mm. purkaa epätarkoituksenmukaisia assosiaatioita ja edistää psykologista joustavuutta. Terapiassa pyritään hyväksymään epämiellyttävät tunteet ja asiat, jos niitä ei kyetä muuttamaan, mutta toisaalta irrottautumaan toimimattomista ajatusmalleista ja merkityksistä niiden taustalla, jos se on kannattavaa. Näiden lisäksi omistautumisterapiaan liittyvät olennaisesti yksilön arvojen tarkastelu, ja toimiminen niiden mukaan. Arvoja kohti eteneminen koetaan usein merkityksellisenä, ja terapian yhtenä tavoitteena onkin edistää arvojen mukaista elämää.

Terapiasuuntauksesta riippumatta olennaista psykoterapiassa on, mille asioille annamme merkityksiä, miten voimme päästää irti sellaisista merkityksistä, jotka häiritsevät elämäämme, ja toisaalta miten voimme hyväksyä sellaiset, joille emme mahda mitään. 

Julkaistu

Merkitysten äärellä

Mitä on merkitys? Miten luomme merkityksiä? Miten ja missä se syntyy aivoissa? Ja haluan vielä korostaa sanaa ”aivoissa”, sillä seuraavassa tekstissä katselen asiaa nimenomaan neurotieteen näkökulmasta.

Kaikilla asioilla jotka näemme, kuulemme ja tunnemme on usein jonkinlaisia merkityksiä.  Voimme esimerkiksi ajatella, että puu kasvaa maassa, sen lehdet ovat vihreät, ja lehtivihreällä se tuottaa hiilidioksidista happea, ja kutsumme sitä nimellä lehmus. Lehmukseen voi liittyä henkilökohtaisia merkityksiä, kuten, että lapsuudessa lehmuksen oksalta roikkui lempikeinuni.

Asian merkitys koostuu siis erilaisista piirteistä, ja jokaisella näiden piirteiden summa on uniikki. On kuitenkin paljon esimerkiksi kulttuurin mukana kulkevia merkityksiä, jotka siirtyvät sukupolvilta toiselle kielen välityksellä. Useimmiten, kun asian merkitys on tarpeeksi samanlainen kahden henkilön välillä, he ymmärtävät toisiaan.

Jäsennämme maailmaa usein järjestämällä sitä jotenkin, esimerkiksi erilaisiin kategorioihin. Meillä on olemassa eliöitä, joista osa on kasveja, joista osa on puuvartisia kasveja ja edelleen puita. Ajatellaan, että tämänkaltainen jäsentely on tyypillistä myös aivoissa.

Merkitys neurotieteessä

Neurotieteissä ajatellaan usein, että merkitys syntyy aivoissa, kun hermoverkko aktivoituu. Hermoverkon aktiivisuus riippuu siitä, millaisia piirteitä tai ominaisuuksia asialla tai käsillä olevalla tilanteella on, millaisia muistoja tai tunteita se herättää jne. Assosiaatiot ovat aivoissa fyysisesti hermosolujen välisinä yhteyksinä – kun yksi hermosolu aktivoituu, se aktivoi toisen hermosolun jne.

Aivokuori on jakautunut toiminnallisesti erilaisiin alueisiin. Näistä aistialueet ovat melko selkeästi määriteltyjä. Esimerkiksi näköaivokuori sijaitsee takaraivolohkossa pään takapuolella, tuntoaivokuori päälaenlohkossa ja kuuloaivokuori ohimolohkossa. Asioiden merkitys saattaa sisältää vaikkapa näkö-, tunto- tai kuuloaistimuksia, jolloin merkityksen aktivoimassa hermoverkossa on yhteyksiä näille aivoalueille. Ajatellaan vaikkapa mielikuvitusta: jos kuvittelet mielessäsi puun, voit ehkäpä nähdä jonkinlaisen puun stereotyypin mielessäsi. Voit mahdollisesti myös kuvitella puun lehtien havinan. Voit jopa tuntea hiustesi tai vaatteittesi heiluvan samassa tuulessa, joka huojuttaa puuta. Kaikki nämä aistimukset, jotka kuvittelet mielessäsi, ja yhdistät käsillä olevaan asiaan, aktivoivat samoja aivoalueita, jotka aktivoituvat, kun näet, kuulet ja tunnet asioita oikeasti. Ja samalla tavalla kuin eri aistimukset voivat luoda ja olla osana merkityksiä, aiemmat muistomme, oppimamme tieto, sekä asioihin elämän aikana yhdistetyt tunteet ovat osana asioista kokemaamme merkitystä. Puhutaan dynaamisesta aivojen aktiivisuudesta.

Teorioita hermoverkkojen muodostumisesta

Yhden piirteistä, joka muodostaa merkityksiä, voisi ajatella olevan kieli. Asiaa voidaan kuvata sanalla, ja tämä sana sisältää asian merkityksen. Sana ”lehmus” aiheuttaa minulle mielikuvan puusta, jolla on sydämenmuotoiset lehdet. Olen pähkäillyt viime aikoina, voisiko sanasto mahdollisesti sijaita määrittelemillämme kielellisillä alueilla, yleensä vasemmalla aivopuoliskolla, ja asiaan liittyvät muut merkitykset sitten sijaita eri puolilla aivokuorta riippuen siitä, mitä nämä assosiaatiot käytännössä ovat. Tällöin sana olisi vain yksi osa hermoverkkoa, ja samalla myös osa sen merkitystä.

Kuva 1, kohdassa A on ajattelumalli, jossa on jokin asia, johon liittyvät erilaiset piirteet. Kohdassa B on ajattelumalli, jossa asian muodostavat siihen liittyvät piirteet.

Ajatteluni oli jossain vaiheessa tämän asian suhteen ehkä hieman virheellinen. Demonstroin sitä tarkemmin kuvassa 1. Ajattelin aiemmin, kuten kohdassa A: meillä on olemassa asia, johon liittyy erilaisia piirteitä. Nykyään ajattelen enemmänkin kohdan B tapaan: asia on piirteidensä summa. Piirteitä voivat olla vaikkapa asiaan liitetty sana tai sanat, tai muut ominaisuudet, jotka voivat kuvata esimerkiksi ulkonäköä tai ääntä. Nämä voisivat edelleen liittyä toisiin piirteisiin, asioihin tai muistoihin. Aivoissa tämä tarkoittaisi sitä, että hermosolut liittyvät toisiin viejähaarakkeidensa avulla. Tosin huomioitavaa on, että kuvan 1 yksinkertaistus ei pätisi suoraan hermosolujen tasolla, sillä yhdestä hermosolusta lähtee aina vain yksi viejähaarake, vaikkakin tuojahaarakkeita voi olla useita. Toisin sanottuna, hermosolu voi vastaanottaa impulsseja useammasta hermosolusta, mutta lähettää aktiopotentiaalin vain yhteen hermosoluun.

Kuva 2, ominaisuuksien liittyminen konsepteihin.

Jalostin hieman ajatusta hermosolun toiminnasta ja luonnostelin sen pohjalta kuvan 2. Siinä yritän kuvata sitä, miten mahdollisesti ominaisuudet aktivoisivat tiettyihin konsepteihin liittyviä hermoverkkoja. Kuva muistuttaa minua myös laskennallisista neuroverkoista. Se on kuitenkin äärimmäinen yksinkertaistus, koska jokainen piirrekin muodostuu taas useista assosiaatioista ja yhteyksistä mm. aistialueilta – neulanen on teräväkärkinen, vihreä kasvinosa jne. Lisäksi tarkennan, että en usko, että aivoissa on yhtä hermosolua kuuselle – enemmänkin hermoverkko koostuen kaikista siihen liittyvistä ominaisuuksista. Kuva syntyi pohdittuani hermosolun taipumusta lähettää tietoa vain yhteen soluun ja vastaanottaa tietoa monesta solusta.

Kuvassa näkyy myös taipumuksemme kategorisoida erilaisia asioita, ja nämä kategoriat jatkuisivat kuvassa 2 edelleen puuvartisiin kasveihin jne. Kategoriat ovat toisaalta myös opittuja asioita, ja kuten mainitsin aiemmin, neurotieteessä ajatellaan aivojen hyödyntävän samankaltaista kategorisointia tiedon tallentamisessa. Olisi mielenkiintoista nähdä, miten ihminen, joka ei ole saanut samanlaista koulutusta, luokittelisi asioita. Onkin kiehtovaa, miten jokaisen elämänkokemus ja aiemmin koetut merkitykset vaikuttavat merkityksen luontiin – puuseppä saattaisi ajatella puista hyvin eri tavalla kuin neurotieteilijä, joka ei ole koskaan käsitellyt puuta. Merkityksen yhteydessä myös konteksti on tärkeä asia, sillä asiayhteys saattaa muuttaa asian tai sanan merkitystä paljonkin. Merkitys on uniikki siinä hetkessä, kun se on luotu. Merkitykset voivat muuttua ajan myötä, kun opimme uutta ja kasvamme.

Tähän asti olen päässyt merkityksen pohtimisessa. Tein aihetta liippaavan Pro gradu –tutkielman, jossa tutkittiin toiminnallisen aivokuvantamisen avulla, mitkä aivoalueet ovat aktiivisia luonnollisen tekstin kuuntelun aikana, ja kohdennettiin laskennallisesti semanttisen mallintamisen avulla nimenomaan semantiikkaan eli kielen merkitykseen. Ajattelen, että se, miten aivoverkko aktivoituu dynaamisesti, ei sovellu pelkästään merkityksen syntyyn aivoissa, vaan myös esimerkiksi siihen, mitä koemme tai tiedostamme joka hetki. Tähän toki sisältyvät myös luomamme merkitykset, ja oikeastaan kaikki mitä seuraa siitä, kun olemme vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa.

Julkaistu

Teorioita tietoisuudesta

Olen pohtinut viime aikoina aivoja ja tietoisuutta. Kävin Mind and Matter -nimisessä seminaarissa kuuntelemassa mitä mielenkiintoisempia ja mutkikkaampia teorioita tietoisuuden synnystä.

Mitä tietoisuus on?

Tietoinen voi olla ympäröivästä maailmasta aistien avulla, tai tietoinen itsestään, kuten omista ajatuksistaan, niin sanotusti ”metatietoinen”. Tässä kirjoituksessa tarkoitan tietoisuudella nimenomaan metatietoisuutta. Tietoisuus voi tarkoittaa myös tiedottoman tilan, kuten unen vastakohtaa – tosin unessakin voi olla tietoinen, niin sanotuissa selkounissa (Baird et al., 2021). Aloin pohtia, voisiko tietoisuus olla vain aivojen, tarkemmin isoaivokuoren, aktiivisuutta? Siten, että missä päin aivokuorella hermosolut ovat aktiivisia, siellä tietoisuutemmekin on – esimerkiksi visuaalinen aivokuori käsittelee näköaistimuksia, somatosensorinen aivokuori (aivojen keskiuurteen takana) käsittelee tuntoaistimuksia jne., ja kun tiedostamme kyseiset aistimukset, aivokuori on aktiivinen. Jos jokin stimulus aktivoi jonkin muiston hermoverkosta, tiedostamme sen. Voisiko tietoisuus yksinkertaisesti olla vain aivoaktivaation dynaaminen summa?

Pohdittuani asiaa hieman, päädyin tulokseen, että aivokuorella on oltava muutakin informaatiota, kuin vain se, minkä me tiedostamme. Emmehän me tiedosta kaikkea aistimaammekaan – saati kaikkia ajatuksiamme. Saatamme tiedostaa vain tiettyjä, selviytymiselle tärkeitä asioita vaikkapa näkökentässämme. Ollessamme syvällä ajatuksissamme, saatamme olla tiedostamattomia siitä, mitä tapahtuu ympärillämme. Kuitenkin havahduttuamme ajatuksistamme, tiedostamme ympäristömme silmänräpäyksessä – joskus tiedostamme jopa havahtumista edeltäviä tapahtumia, jotka sattuivat jo ajatuksissa olon aikana. Tuntuisi luonnolliselta, että aivokuorella olisi aktiivisuutta jo ennen kuin tiedostamme sen. Lisäksi jotkut automaattiset liikkeemme saattavat olla tiedostamattomia, mutta koska liikekäsky on melko varmasti lähtenyt aivoista, on motorisella aivokuorella ollut pakko olla aktiivisuutta. Mikäli isoaivokuoren aktiivisuus olisi itsessään yhtä kuin tietoisuus, nämä kaikki pitäisi myös tiedostaa. Näin ei kuitenkaan ole. Edellä mainittujen argumenttien lisäksi vastaavien keinotekoisten systeemien tulisi olla tietoisia riittävällä muistikapasiteetilla ja aisteilla, mutta tekoäly ei tiedettävästi ole vielä saavuttanut tietoisuutta.

Kvanttimekaniikka tietoisuustutkimuksessa

Mikä erottaa tiedostetun ja tiedostamattoman aktiviteetin? Mitä aivoissa tapahtuu, jotta siellä ei ole ainoastaan aktiivisuutta, vaan myös aktiivisuutta, jonka me tiedostamme. Tämä ongelma kiehtoo tutkijoita monialaisesti. Vastausta kysymykseen ei vielä ole. On kuitenkin teorioita. Edellä mainitussa seminaarissa luennoitiin mm. kvanttimekaanisista malleista, joilla pyritään selittämään tietoisuutta. Sir Roger Penrose kertoi omassa puheessaan objektiivisen reduktion mallista, minkä mukaan kvanttimekaaniset ilmiöt erityisesti hermosolujen mikrotubuluksissa (ikään kuin solun tukiranka) selittäisivät tietoisuutta (Hameroff and Penrose, 2014). Ymmärrykseni puute kvanttimekaniikasta rajoittaa jonkin verran tämän teorian syvempää pohtimista, ja kriittistä arviointia. Ehkäpä palaan tähän asiaan vielä myöhemmin, jos oivallan jotakin uutta. On kuitenkin mainittava, että koska nykyisen tietämyksemme mukaan universumi noudattaa kvanttimekaanisia ilmiöitä, samat periaatteet pätisivät myös aivoissa – voidaan siis pohtia, ovatko kvanttimekaaniset ilmiöt tärkeitä erityisesti tietoisuuden synnyssä, vai tärkeitä tietoisuudessa yhtä lailla kuin kaiken muunkin elämän synnyssä. Kvanttimekaanisia ilmiöitä on ehdotettu myös merkittäviksi esimerkiksi fotosynteesin toimintamekanismeissa (Fleming and Scholes, 2004). Kvanttimekaniikan universaalius ei kuitenkaan ole este sen merkitykselle tietoisuudessa. Aivojen tutkimuksessa on usein edetty samojen trendien mukaan, kuten muussakin tieteessä. Sama pätee kvanttimekaniikassa – koska olemme siirtymässä kvanttilaskennan aikakauteen, on luontevaa, että muutenkin pinnalla olevia teorioita sovelletaan myös aivojen toiminnan ymmärtämiseen.

Beta-aaltoja ja aivoalueita

Toinen teoria, jonka olen neurotieteen parissa kohdannut, on se, että tietoisuus liittyisi tietyn taajuisiin aivoaaltoihin. Aivoaallot ovat rytmikästä, toistuvaa hermosolujen sähköistä aktiivisuutta eli hermosolujen välistä yhteydenpitoa (Das, 2018), jota voidaan mitata aivosähkökäyrällä. Aivoaallot ovat taajuudeltaan ~1-42 hertsiä, ja niistä erityisesti hereillä oloon liitetyt nopeammat beta-aallot (~13–38 Hz) ovat kiinnostaneet myös tietoisuustutkijoita. Parhaiten aivoaaltoteoriaa tukee se, että aallot ovat hitaimmillaan tiedottomassa tilassa (esim. anestesiassa, unessa), mutta nopeutuvat heräämisen ja valpastumisen myötä. Tämä kuitenkin tukee vain sitä, että hereillä olevat aivot ovat eri lailla aktiiviset kuin nukkuvat aivot. Näyttö aivoaaltojen erityisestä roolista tietoisuudessa sen hienovaraisemmassa merkityksessä on kuitenkin rajallinen.

Joissakin tutkimuksissa pyritään paikantamaan tietoisuus johonkin kohtaan aivoissa, paikantamaan alueet, missä tietoisuus sijaitsisi, tai tunnistamaan se, mikä on pienin tekijä aivoissa, joka tietoisuuden syntyyn vaaditaan. En kuitenkaan usko, että tietoisuudelle on mitään varsinaista paikkaa, vaan tietoisuus liikkuu dynaamisesti siellä missä aivokuorella on muutenkin aktiivisuutta, vaikkakin esimerkiksi talamuksella on merkittävä roolinsa tietoisuudessa (Redinbaugh et al., 2020). Dynaaminen liikkuminen aivokuorella voisi tarkoittaa esimerkiksi mainitsemiani kvanttimekaanisia ilmiöitä mikrotubuluksissa tai aivojen rytmikkäitä beta-aaltoja.Ehkäpä nämä kaksi lähestymistapaa käsittelevätkin samoja ilmiöitä eri näkökulmista, hieman eri tasoilla: aivoaallot kuvaavat hermosolujen välisiä vuorovaikutuksia, kun taas kvanttimekaniikka hiukkasten välisiä. Entä jos tämä liike onkin jotain ihan muuta kuten entropiaa eli epäjärjestystä (Mateos et al., 2018)? On yhä kuitenkin mahdollista, että aivokuoren aktiivisuus on yhtä kuin tietoisuus, jolloin esimerkiksi talamus toimisi porttina aivokuorelle. Kuitenkin edellä mainittujen argumenttien pohjalta uskoisin, että tietoisuuden selittämiseen tarvitaan vielä jotakin lisää.

En henkilökohtaisesti koe olevani mitenkään erityisen tietoinen yksilö, mutta tietoisuutta on siitä huolimatta ihan mielenkiintoista pohtia. Lisäksi tätä olemassaolon mysteeriä on jotenkin helpompi jäsentää tieteen avulla.

Lähteet:

Baird, B., LaBerge, S., Tononi, G., 2021. Two-Way Communication in Lucid REM Sleep Dreaming. Trends Cogn. Sci. 25, 427–428. https://doi.org/10.1016/j.tics.2021.04.004

Das, T., 2018. Brain Waves Create Consciousness. Int. J. Dev. Res. 08, 19985–19988.

Fleming, G.R., Scholes, G.D., 2004. Quantum mechanics for plants. Mol. Biol. Evol. 431, 256–257. https://doi.org/10.1093/molbev/msh229

Hameroff, S., Penrose, R., 2014. Consciousness in the universe: A review of the ‘Orch OR’ theory. Phys. Life Rev. 11, 39–78. https://doi.org/10.1016/j.plrev.2013.08.002

Mateos, D.M., Guevara Erra, R., Wennberg, R., Perez Velazquez, J.L., 2018. Measures of entropy and complexity in altered states of consciousness. Cogn. Neurodyn. 12, 73–84. https://doi.org/10.1007/s11571-017-9459-8

Redinbaugh, M.J., Phillips, J.M., Kambi, N.A., Mohanta, S., Andryk, S., Dooley, G.L., Afrasiabi, M., Raz, A., Saalmann, Y.B., 2020. Thalamus Modulates Consciousness via Layer-Specific Control of Cortex. Neuron 106, 66-75.e12. https://doi.org/10.1016/j.neuron.2020.01.005

Julkaistu

Aineenvaihdunnalliset muutokset episodisessa ja kroonisessa masennuksessa

Kirjoitin aiemmassa blogitekstissäni ”masennuksen monet kasvot” masennuksen oirekuvan moniulotteisuudesta sekä sen keston vaihtelusta: joillakin masennus pitkittyy. On kuitenkin epäselvää, miksi näin tapahtuu. Tutkimme viime vuoden lopulla ilmestyneessä artikkelissa (Kurkinen et al., 2021) episodisen ja kroonisen masennuksen välisiä aineenvaihdunnallisia eroja. Löydökset voisivat paljastaa jotain alttiudesta masennuksen kroonistumiselle tai vaihtoehtoisesti kroonistumisen aineenvaihdunnallisia seurauksia.

Tutkimuksessamme havaittiin eroja yhden hiilen metaboliaan liittyvissä aineenvaihduntatuotteissa episodisen ja kroonisen masennuksen välillä (Kuva 1). Yhden hiilen metabolia on aineenvaihduntareitti, jossa metyloidaan erilaisia aineita, eli niihin liitetään metyyliryhmiä (yksi hiili ja kolme vetyä). Metylaatio on tärkeää mm. serotoniinin, dopamiinin ja noradrenaliinin tuotannossa ja kuljetuksessa. Näillä hermovälittäjäaineilla on puolestaan oma roolinsa masennuksessa. Löydökset viittaisivat siihen, että episodisen ja kroonisen masennuksen välillä on eroa metylaatioreaktioiden tasolla – se, ovatko metylaatioreaktiot häiriintyneet nimenomaan episodisessa vai kroonisessa masennuksessa on vielä epäselvää, mutta terveiden verrokkien lisääminen tutkimukseen auttaisi ymmärtämään tuloksia paremmin.

Myös energia-aineenvaihduntaan liittyvien aineenvaihdunnantuotteiden määrät olivat erilaisia episodisen ja kroonisen masennusryhmän välillä (Kuva 1). Energia-aineenvaihdunnan tuotteet liittyvät tässä tapauksessa sitruunahappokiertoon, joka tapahtuu solun energiakeskuksissa, mitokondrioissa. Glutamaattia hyödynnetään sitruunahappokierron lähtöaineena erityisesti astrosyyteissä, jotka ovat aivojen tukisolukkoa ja välittävät energiaa hermosoluille. Energia-aineenvaihdunnan muutokset voisivat mahdollisesti liittyä kroonisessa masennuksessa krooniseen tulehdustilaan ja stressiin.

Aineenvaihdunnan poikkeavuuksia tai muutoksia voi masentuneella olla siis jo valmiiksi altistamassa masennukselle tai sen kroonistumiselle, mutta muutokset voivat myös olla seurausta masennuksesta. Miten siis tulkita saatuja tuloksia? Miten nämä aineenvaihdunnalliset reitit voisivat olla kytköksissä masennuksen kroonistumiseen – altistavana tekijänä vai seurauksena? Seuraavaksi pitäisi verrata episodisesti ja kroonisesti masentuneita terveisiin verrokkeihin saadaksemme paremman kuvan oletettujen muutosten suunnasta koeryhmissä. Näin saisimme tietoa siitä, liittyvätkö havaitut muutokset aineenvaihdunnan häiriintymiseen episodisessa vai kroonisessa masennuksessa eli kumpi on käytännössä kauempana terveestä aineenvaihdunnasta.

Mielestäni haastavampi kysymys tutkimuksellisesti on kuitenkin se, ovatko aineenvaihdunnan muutokset altistavia tekijöitä masennukselle tai sen kroonistumiselle, vai pikemminkin sen seurausta. Onko niillä kenties yhteinen syy? Tätä asetelmaa voitaisiin ehkä tutkia lisäämällä tutkimukselle ajallinen ulottuvuus – mikäli aineenvaihdunnalliset muutokset väistyvät masennuksen helpottaessa, voitaisiin ajatella, että ne liittyivät nimenomaan masennukseen. Mikäli muutokset yhä säilyvät, vaikka potilas on jo parantunut masennuksesta, voitaisiin päätellä, että aineenvaihdunnalliset muutokset ovat yksilöön liittyviä, ja ikään kuin altistavia tekijöitä masennukseen sairastumiselle tai sen pitkittymiselle. Siitä seuraava askel olisi sitten pohtia sitä, kuinka näitä havaintoja voi käyttää masennuksen hoidon parantamiseen.

Kuva 1. Luonnos yhden hiilen metaboliasta (methylation reactions) ja sitruunahappokierrosta (TCA cycle). Nuolet osoittavat muutoksen suunnan koeryhmissä: episodinen masennus (Episodic MDD) ja krooninen masennus (Chronic depression). DMG, dimethylglycine; SAM, S-adeno- sylmethionine; SAH, S-adenosylhomocysteine; GAA, guanidinoacetic acid; GNMT, glycine-N- methyltransferase; GAMT, guanidinoacetate methyltransferase; PEMT, phosphatidyletha- nolamine methyltransferase; CDP-ethanolamine, cytidine diphosphate ethanolamine; CDP-choline, cytidine 5´phosphocholine.

Tutkimuksessa saadut tulokset eivät olleet tilastollisesti merkittäviä, vaan trendejä, jotka suuremmassa aineistossa saattaisivat nousta selkeämmin esiin. Aineenvaihdunnan tutkimuksissa yleensä suositaankin melko suuria aineistoja, ja tässä blogitekstissä käsiteltyä tutkimusta pidetään eräänlaisena pilottitutkimuksena eli alustavana kokeena ennen varsinaista, isompaa, tutkimusta. Tulokset vaikuttavat kuitenkin siltä, että tutkimusta kannattaa jatkaa isommalla aineistolla ja tutkia tarkemmin. Tämä aihe on minulle erittäin mielenkiintoinen, ja olen onnekas, että pääsen yhdistämään psykiatrisessa tutkimuksessani biologista osaamistani ja sekä psykologian että psykiatrian kiinnostustani.

Kurkinen, K., Kärkkäinen, O., Lehto, S., Luoma, I., Kraav, S.-L., Nieminen, A., Kivimäki, P., Therman, S., Tolmunen, T., 2021. One-carbon and energy metabolism in major depression compared to chronic depression in adolescent outpatients: A metabolomic pilot study. J. Affect. Disord. Reports 100261, 1–9. https://doi.org/https://doi.org/10.1016/j.jadr.2021.100261

Julkaistu

Masennuksen monet kasvot

”The best way out is always through.”

Robert Frost

Masennuksesta, ja psykiatrisista sairauksista ylipäänsä, puhutaan nykyään enemmän, ja hyvä niin. Jonkinlaisen masennusjakson kohtaa nimittäin elämänsä aikana jopa joka viides henkilö (Gutiérrez-Rojas et al., 2020). Masennuksen voi laukaista jokin äkillinen elämäntapahtuma, kuten puolison tai uran menettäminen. Masennus voi hiipiä hiljaa ja jäädä vuosikausiksi viipyilemään. Tai loppua yhtä nopeasti kuin alkoikin. Masennus ei katso ikää, aikaa eikä paikkaa, mutta toipuminen on täysin mahdollista. Useimmat toipuvat.

Masennuksen kesto

Kuinka sitten tunnistaa ja diagnosoida näin monimuotoista ilmiötä? Masennusta voidaan määritellä mm. sen pituuden mukaan. Episodinen masennustila (major depressive disorder, MDD) on lyhytkestoisempi, mutta usein oireiltaan vakavampi sairaus. Se voi olla toistuva, jolloin masennus uusii (Winans and Bettinger, 2003). Kroonista masennusta, eli dystymiaa puolestaan määrittelee sen pitkä kesto, vähintään 2 vuotta, tai lapsilla ja nuorilla 1 vuosi (American Psychiatric Association, 2013). Dystymia on usein kuitenkin lieväoireisempi. Krooniseen masennukseen voi liittyä myös lyhyempiä, mutta intensiivisempiä, episodisen masennustilan jaksoja, jolloin näitä päällekkäisiä sairauksia kutsutaan nimellä ”kaksoismasennus”,  englanniksi ”double depression” (Keller et al., 1997).

Sekä episodiselle että krooniselle masennukselle tyypillisiä oireita ovat mielialan masentuneisuus, kiinnostuksen ja mielihyvän puuttuminen aiemmin kiinnostaneisiin asioihin, itseluottamuksen väheneminen, itsesyytökset, kuolemaan ja itsemurhaan liittyvät ajatukset, itsetuhoinen käytös, vaikeus keskittyä, hidastuneisuus tai kiihtyminen, ruokahalun muutokset sekä uneen liittyvät häiriöt (Käypä hoito, 2021). Episodisessa masennustilassa nämä oireet ovat voimakkaampia, ja pitkäaikaisessa masennuksessa lievempiä, mutta pitkäkestoisia. Masennus voi olla myös oireiltaan psykoottinen, kuten psykoottisessa masennuksessa.

Masennuksen alatyypit

Osa edellä luetelluista masennuksen oireista voi ilmentyä kahdella masentuneella aivan päin vastaisella tavalla. Puhutaankin epätyypillisestä masennuksesta ja melankolisesta masennuksesta. Melankolinen masennus on nimensä mukaisesti täysin iloton tila, jolle tyypillistä on mielihyvän menettäminen miltei kokonaan. Epätyypillisessä masennuksessa mieliala saattaa hetkittäin nousta, sillä se on reagoivampi erilaisille tilanteille. Melankolisesta masennuksesta kärsivän ruokahalu heikkenee ja henkilö usein laihtuu, kun taas epätyypillistä masennusta sairastavan ruokahalu kasvaa ja paino usein nousee. Melankolisessa masennuksessa aikaiset aamuheräämiset ovat tyypillisiä, mutta epätyypillisessä masennuksessa unen määrä kasvaa.

Melankoliseen masennukseen liittyvät suhteettomat syyllisyydentunteet, kun epätyypillisesti masentunut kokee itsensä usein hylätyksi ja hänen oireensa pahenevat yksin ollessa. Melankolisesti masentunut voi kokea olevansa hidastunut tai kiihtynyt, ja epätyypillisesti masentunut puolestaan kokea raajansa lyijynraskaiksi, ”leaden paralysis” (Huttunen, 2018). Melankolisen ja epätyypillisen masennuksen lisäksi on tunnistettu muitakin masennuksen alatyyppejä, kuten katatoninen masennus (oireena mm. jähmeyttä, vahamaista taipuisuutta, maneereja).

Masennus rinnakkaisena diagnoosina tai liitännäisoireena

Masennusjaksot ovat luonteenomaisia myös kaksisuuntaiselle mielialahäiriölle ja skitsoaffektiiviselle häiriölle (Rink et al., 2016). Masennusoireet puolestaan ovat tyypillisiä  skitsofreniaa sairastavilla (Zisook et al., 1999). Näiden lisäksi esimerkiksi ahdistushäiriöön voi liittyä masennusoireita, tai rinnakkainen masennusdiagnoosi (Tiller, 2012). Erityisesti pitkäaikainen masennus on tavallinen sairaus muiden psykiatristen ja somaattisten häiriöiden rinnalla (Angst et al., 2009). Masennus on tyypillinen liitännäisoire neurodegeneratiivisissa häiriöissä, kuten Alzheimerin ja Parkinsonin taudeissa (Aarsland et al., 2012; Lee and Lyketsos, 2003). Raskaus saattaa joskus päättyä synnytyksen jälkeiseen masennukseen (Wisner et al., 2002). Ja lista jatkuu. Masennuksen biologisten syntymekanismien selvittäminen voisi auttaa lukuisien eri sairauksien tai tilojen kuorman vähentämisessä ja potilaiden elämänlaadun parantamisessa.

Surua vai masennusta?

Mutta milloin tavallinen suru muuttuu masennukseksi? Sureminen kuuluu elämään, ja sille on paikkansa. Tautimääritysten mukaan yli kaksi viikkoa kestänyttä surua kutsutaan jo masennusjaksoksi (Belmaker and Agam, 2008). Tämä on kuitenkin hyvin henkilökohtaista – on vaikea ulkopuolelta määritellä mikä on sopiva aika surra elämää ravisuttanutta tragediaa. Johonkin se raja on kuitenkin kliinisessä mielessä piirretty. Myös suruun voi hyödyntää erilaisia terapiapalveluita – esimerkiksi kriisikeskus voi olla juuri tällaisia hetkiä varten.

Lähteet

Aarsland, D., Påhlhagen, S., Ballard, C.G., Ehrt, U., Svenningsson, P., 2012. Depression in Parkinson disease – Epidemiology, mechanisms and management. Nat. Rev. Neurol. 8, 35–47. https://doi.org/10.1038/nrneurol.2011.189

American Psychiatric Association, 2013. Diagnostic And Statistical Manual of Mental Disorders, Fifth Edition “DSM-5”, American Psychiatric Pub.

Angst, J., Gamma, A., Rössler, W., Ajdacic, V., Klein, D.N., 2009. Long-term depression versus episodic major depression: Results from the prospective Zurich study of a community sample. J. Affect. Disord. 115, 112–121. https://doi.org/10.1016/j.jad.2008.09.023

Belmaker, R.H., Agam, G., 2008. Major Depressive Disorder. N. Engl. J. Med. 358, 55–68. https://doi.org/10.1056/NEJMra073096

Gutiérrez-Rojas, L., Porras-Segovia, A., Dunne, H., Andrade-González, N., Cervilla, J.A., 2020. Prevalence and correlates of major depressive disorder: A systematic review. Brazilian J. Psychiatry 42, 657–672. https://doi.org/10.1590/1516-4446-2020-0650

Huttunen, M., 2018. Masennus [WWW Document]. Duodecim Terveyskirjasto, Lääkärik. Duodecim. URL https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00389

Käypä hoito, D., 2021. Depressio [WWW Document]. Duodecim. URL https://www.kaypahoito.fi/hoi50023

Keller, M.B., Hirschfeld, R.M.A., Hanks, D., 1997. Double depression: A distinctive subtype of unipolar depression. J. Affect. Disord. 45, 65–73. https://doi.org/10.1016/S0165-0327(97)00060-8

Lee, H.B., Lyketsos, C.G., 2003. Depression in Alzheimer’s disease: Heterogeneity and related issues. Biol. Psychiatry 54, 353–362. https://doi.org/10.1016/S0006-3223(03)00543-2

Rink, L., Pagel, T., Franklin, J., Baethge, C., 2016. Characteristics and heterogeneity of schizoaffective disorder compared with unipolar depression and schizophrenia – A systematic literature review and meta-analysis. J. Affect. Disord. 191, 8–14. https://doi.org/10.1016/j.jad.2015.10.045

Tiller, J.W.G., 2012. Depression and anxiety. Med. J. Aust. 1, 28–32. https://doi.org/10.5694/mja12.10628

Winans, E., Bettinger, T., 2003. Bipolar and major depressive disorders. Pharmacotherapy Self-Assessment Program, 5th Edition

Wisner, K.L., Parry, B.L., Piontek, C.M., 2002. Postpartum Depression. N. Engl. J. Med. 247, 194–199. DOI: https://doi.org/10.1056/NEJMcp011542

Zisook, S., McAdams, L.A., Kuck, J., Harris, M.J., Bailey, A., Patterson, T.L., Judd, L.L., Jeste, D. V., 1999. Depressive symptoms in schizophrenia. Am. J. Psychiatry 156, 1736–1743.

Julkaistu

Yksilöllistettyä lääketiedettä?

Voitaisiinko lääketieteessä keskittyä enemmän potilaan kuin diagnoosin hoitamiseen? Ihmisinä olemme enemmän kuin diagnoosimme, ja yhden sairauden sisällä oirekuva voi vaihdella yksilöiden välillä paljonkin. Geenimme ja aineenvaihduntamme ovat yksilöllisiä. Miksei siis lääketiedekin.

Yksilöllistetyn lääketieteen ajatuksena on käyttää yksilön geneettistä ja aineenvaihdunnallista tietoa täsmällisempään taudinmääritykseen ja kohdistetumpaan hoitoon. Geeneistä ja aineenvaihdunnallisesta tiedosta voidaan esimerkiksi päätellä, kuinka nopeasti potilaan aineenvaihdunta hajottaa lääkkeen, ja kuinka nopeasti hajoamistuotteet häviävät elimistöstä. Tämä vaikuttaa siihen kuinka suurella annoksella juuri kyseisen potilaan tulisi syödä lääkettä.

Sairauksiin voi liittyä erilaisia biologisia syitä ja seurauksia. Esimerkiksi masennuksessa voidaan tunnistaa erilaisia alatyyppejä, kuten melankolinen masennus ja epätyypillinen masennus (Lue lisää: Masennuksen monet kasvot), joiden biologisten piirteiden on huomattu eroavan toisistaan. Melankoliseen masennukseen on liitetty kortisolin tuotantoon liittyviä häiriöitä, kun taas epätyypilliseen masennukseen tulehduksellista muutosta ja metabolista oireyhtymää (Lamers et al., 2013). Sairauden biologisten erojen vuoksi myös erilainen lääkitys voi purra paremmin toiseen alatyyppiin kuin toiseen (Baune et al., 2008). Jos esimerkiksi tulevaisuudessa voidaan geenien tai aineenvaihdunnan avulla voidaan varmistaa, mikä alatyyppi on kyseessä, tai millaisia alatyypille tyypillisiä mutaatioita potilaalla on, voidaan ohjata potilaalle heti sopivampi lääkitys sopivalla annostuksella. Nykyäänkin on jo saatavilla geenitestejä, joiden avulla voidaan tunnistaa tavallista hitaampi tai vilkkaampi aineenvaihdunta.

Sosiaali- ja terveysministeriöllä on käynnissä laaja ”Yksilöllistetty lääketiede”-hanke, joka kattaa genomi-, syöpä-, neuro- ja lääkekehityskeskukset, sekä biopankkeja yhdistävän osuuskunnan. Näiden toiminta pyritään vakiinnuttamaan vuoteen 2023 mennessä (Sosiaali- ja terveysministeriö, 2021). Yksilöllistetympään suuntaan ollaan siis lääketieteessä menossa, ainakin valtion toimien perusteella. Ongelma tällä hetkellä on se, että meillä ei vielä ole kovinkaan kattavaa tietoa monien eri sairauksien mekanismeista geenien ja elimistön tasolla, puhumattakaan mahdollisista sairauksien alatyypeistä ja geneettisistä eroista. Tämän lisäksi myös lääketehtaiden pitäisi tutkia, kuinka lääke tehoaa saman sairauden erilaisiin geneettisiin muunnoksiin.

Yksilöllistetty lääketiede voi ja todennäköisesti tuleekin parantamaan terveydenhuollon tarkkuutta, ja nopeuttamaan potilaiden toipumista. Psykiatriassa yksilöllistetty lääketiede voi avata aivan uusia ovia ja viedä alaa ison harppauksen eteen päin, kun vielä nykyäänkin sairauksien toteaminen tehdään pelkästään keskustelun ja havaintojen pohjalta. Eettisestä näkökulmasta yksilöllistetyn lääketieteen hankkeessa tulisi kiinnittää erityistä huomiota on siihen, kuinka geneettistä tietoa säilytetään ja käytetään, ja mille tahoille näitä tietoja voidaan välittää.

Lähteet:

Baune, B.T., Hohoff, C., Roehrs, T., Deckert, J., Arolt, V., Domschke, K., 2008. Serotonin receptor 1A -1019C/G variant: Impact on antidepressant pharmacoresponse in melancholic depression? Neurosci. Lett. 436, 111–115. https://doi.org/10.1016/j.neulet.2008.03.001

Lamers, F., Vogelzangs, N., Merikangas, K.R., De Jonge, P., Beekman, A.T.F., Penninx, B.W.J.H., 2013. Evidence for a differential role of HPA-axis function, inflammation and metabolic syndrome in melancholic versus atypical depression. Mol. Psychiatry 18, 692–699. https://doi.org/10.1038/mp.2012.144

Sosiaali- ja terveysministeriö, 2021. Yksilöllistetty lääketiede luo edellytyksiä vaikuttavammalle hoidolle [WWW Document]. STM. URL https://stm.fi/yksilollistetty-laaketiede