Suoraan syvään päätyyn – Englanninopettaja hoitotyön maailmassa

Graduohjaajani sanoi kerran, että humanistinen koulutus valmistaa joustavuuteen ja ongelmanratkaisuun, olemaan ”jack of all trades, but a master of none”. Nämä sanat mielessäni tartuin haasteeseen englannin opetuksesta hoitoalan ammattilaisille.

Olin ennen VETOA-hanketta opettanut englantia vain peruskoulussa ja lukiossa, en siis koskaan aikaisemmin aikuisia, saati ammatilliseen kielitaitoon painottuvaa sisältöä. Minulla ei myöskään ole minkäänlaista hoitoalan taustaa, mikä vaikutti opintojakson lähtöasetelmiin. Koska minulla oli etukäteen vain osittainen käsitys siitä, millaista englannin kielen opetusta hoitoalan työntekijät voisivat kokea oman työnsä kannalta tarpeelliseksi, looginen ratkaisu oli kysyä asiaa hoitajilta itseltään.

Opetuksessani korostui siis etenkin kurssin alkuvaiheessa vahvasti vastavuoroisuuden elementti: minä opin hoitajilta heidän työstään ja heidän työnsä kannalta kielellisesti merkityksellisistä asioista, mikä taas auttoi minua opettamaan heille sellaista englannin kieltä, joka oli näiden asioiden kannalta hyödyllistä. Näin ollen esimerkiksi ensimmäinen lähiopetustunti käytettiin käsitekarttojen tekemiseen: hoitajien tehtävänä oli luoda käsitekartta niistä asioista, mistä hoitajan työ koostuu, minkä jälkeen pyysin heitä merkitsemään käsitekartasta niitä kohtia, jotka olivat tai joiden he kuvittelisivat olevan kielellisesti kaikkein haastavampia. Näistä lähtökohdista ja tällaisella periaatteella suunnittelin käytännössä koko opintojakson sisällön: opiskelijoiden tarpeisiin ja toiveisiin pääasiassa nojaten.

Sen lisäksi että löysin itseni etsimässä tietoa ja opiskelemassa erilaisista hoitotyön sisällöistä ja niihin kytkeytyvistä olennaisista sanastoista, huomasin päätyvämme opiskelijoiden kanssa tunneilla myös syvällisempiin kielenkäytön kysymyksiin. Ehkä yllättävänkin paljon tunteita ja keskustelua herättivät ne odotukset ja paineet, joita moni tunnusti tuntevansa vieraan kielen käyttämisen suhteen. Kouluopetuksesta oli selkeästi syöpynyt monien mieliin tietynlainen puhdasoppisuuden ja täydellisen kielenkäytön vaade, joka nosti kynnystä vieraan kielen käyttöön huomattavan korkeaksi. Tästä syystä päädyimme keskustelemaan useamman ryhmän kanssa vieraiden kielten käytöstä uudesta näkökulmasta: siitä, että kielenkäytön tärkein tavoite oli tulla ymmärretyksi. Ymmärretyksi tulemisen tavoite tunnistettiinkin erityisen tärkeäksi etenkin hoitoalalla työskennellessä, mikä tuntui auttavan hoitajia päästämään irti tiukassa olevista vieraiden kielten käyttöön liittyvistä mielikuvista. Tämä näkökulma tulee harvemmin esiin nuoremmilla oppilailla ja opiskelijoilla, jotka saattavat olla hyvinkin tottuneita kielen käyttäjiä jo omalla vapaa-ajallaankin, joten opintojakso toimi myös hyvänä muistutuksena siitä, millaisia sukupolvieroja vieraiden kielten opiskeluun ja oppimiseen liittyy.

Kaiken kaikkiaan aikuisopiskelijoiden opettaminen ammatilliseen kielenkäyttöön keskittyen oli minulle mielettömän opettavainen ja antoisa kokemus. Koen, että matkan varrella avoin mieli, aito halu tehdä oppimissisällöistä opiskelijoille merkityksellisiä sekä jo aiemmin mainittu humanistin joustavuus mahdollistivat uudenlaisen lähestymistavan minulle uudenlaiseen kielenopetukseen, ja lopputulos vaikuttaa onnistuneen melko hyvin. Uskon myös, että opettaminen alaa vain osittain tuntevana ja ulkopuolisena on voinut tarjota sellaisia etuja, joita täysin asiassa sisällä olevana ei välttämättä pystyisi opintojaksolle tarjoamaan: uudenlaista, ennakkoluulotonta näkökulmaa sekä päivittyneitä käsityksiä liittyen vieraiden kielten käyttöön. Tämän kokemuksen perusteella uskaltautuisin siis lähtemään uudestaankin kohti uutta ja tuntematonta.

Projektityöntekijä Sara Backman

Itä-Suomen yliopisto, Filosofinen tiedekunta, Humanistinen osasto

Saran UEF Connect