Tag Archives: Inkeriläiset

Suomen venäjänkielisten pääryhmät

Suomen venäjänkielisten löyhästi yhteen kokoavan määritelmän alle niputetaan joukko hyvin erilaisia taustoja omaavia ihmisiä. Heitä yhdistää ”syntyperäinen” venäjänkielen taito tai side Venäjään. Heillä voi olla monenlaisia kansalaisuus- tai etnisyys-, kulttuuri- ja kielitaitotaustoja. Tärkeintä on, että he pitävät venäjänkieltä itselleen merkityksellisenä ja enemmän tai vähemmän luonnollisena. Tämä ulkopuolelta tuleva niputtaminen ei kuitenkaan tarkoita, että he itse kokisivat olevansa ”ryhmä”, vaikka ”ryhmäytymisen” tarvetta välillä ilmaistaankin omissa keskusteluissa (Davydova 2008). Suomessa asuvat venäjänkieliset ihmiset ovat hyvin erilaisia sosiaaliselta, etniseltä, koulutukselliselta ja historialliselta taustaltaan.

Alueellisesti venäjänkieliset keskittyvät suuriin kaupunkeihin ja itärajan läheisyyteen.  Heidän maahanmuuttonsa on ennustettu kasvavan ja venäjänkielisten saavuttavan toiseksi suurimman kieli-vähemmistön aseman vuoteen 2050 mennessä, minkä vuoksi heidän kotoutumiseensa kannattaa kiinnittää erityistä huomiota.

”Vanhat” venäläiset 

Suomessa on vakiintunut tapa jakaa täällä asuvat venäjänkieliset ”vanhoihin” ja ”uusiin”.  Suomen niin sanotut vanhat venäläiset ovat 1800-luvulla tai Venäjän vallankumouksen jälkeen itsenäistyneeseen Suomeen muuttaneiden Venäjän keisarikunnan kansalaisten jälkeläisiä sekä Vanhan Suomen alueella asuneiden venäläisten jälkeläisiä. Heitä koskevassa tutkimuksessa keskitytään enimmäkseen venäläisten panokseen Suomen talouteen, kulttuurielämään sekä heidän kansalaistoimintaansa (Bashmakoff & Leinonen 2001).

Tutkimuksissa tulee ilmi venäläisten kaksijakoinen asema Suomessa ennen toista maailmansotaa ja heidän kokemansa syrjintä, joka saavutti joskus rotusyrjinnän piirteitä.  Venäläisiä koskevassa keskustelussa juuri nämä kaksi seikkaa ovat olleet eniten esillä: toisaalta ”vanhoja venäläisiä” on ruvettu pitämään Suomen historiallisena kansallisena vähemmistönä, toisaalta heidän kokemansa syrjintä ja sulautumispaineet ovat korostuneet Suomen monikulttuuristuessa ja rasismidiskurssin voimistuessa. (Laihiala-Kankainen 2002.)

”Uudet” venäläiset

Valtaosan Suomen nykyisestä venäjänkielisestä väestöstä muodostavat 1990-luvulta alkaneen maahanmuuton tuloksena entisestä Neuvostoliitosta muuttaneet. Vuonna 2014 Suomessa oli rekisteröity 69 614 venäjänkielistä henkilöä. Venäjän kansalaisuus oli heistä 30 619:llä. Entisessä Neuvostoliitossa oli syntynyt 54 742 ja Venäjällä 12 005 henkeä.

Suomessa on tapana luokitella näitä ihmisiä maahanmuuttokanavan mukaan ”inkeriläisiksi paluumuuttajiksi”, ”avioliittomuuttajiksi” tai ”työperäisiksi maahanmuuttajiksi”. Näitä luokitteluja ei kuitenkaan kannata pitää kattavina määritelminä ihmisten identiteeteille. Valtioiden luomat maahanmuuttajien kategorisoinnit eivät (välttämättä) vastaa maahanmuuttaneiden ihmisten omia mielikuvia heidän muuttosyistään tai heidän roolistaan muuttoprosessissa . Toisaalta, valtion asettamat muuttoliikkeiden ehdot muokkaavat ja tuottavat ihmisten identiteettejä maahanmuuttotilanteessa ja sen jälkeenkin.

“Paluumuuttajat”

Niin sanottu paluumuutto entisestä Neuvostoliitosta alkoi vuonna 1990 ja päättyy lopullisesti vuonna 2016. Vuodesta 2011 uusia hakemuksia ei enää otettu vastaan.   Yleisesti paluumuutto yhdistetään inkerinsuomalaisiin, vaikka se koskeekin myös suomalaisten emigranttien jälkeläisiä sekä heidän perheenjäseniään.

”Inkeriläinen” on suuresti juuri paluumuuttomenettelyn ja siitä käydyn keskustelun sisällä kehitetty mielikuva. Koko paluumuuttomenettely on lähtenyt liikkeelle ja perusteltiin ”inkeriläisten” ja suomalaisten oletetulla etnis-kulttuurisella samuudella.  Käytännössä valtaosa tänne muuttaneista suomalaisen syntyperän kriteeriä vastanneista ”inkeriläisiä” puhui venäjää, ei suomea. Tämä koettiin yllätykseksi ja paradoksiksi; inkeriläisinä paluumuuttajina tänne muuttaneiden etnisen suomalaisuuden taustan ja heidän puhumansa venäjänkieli nähtiin käsittämättömänä yhdistelmänä, jopa huijauksena (Heikkinen & Davydova 2004). Vaikka Suomeen paluumuuttajan statuksella muuttavat osallistuvat maahanmuuttovalmennukseen lähtömaissa, suorittavat kielitaitotestin, opiskelevat suomea ennen muuttoa ja sen jälkeen, on venäjänkielisyys heille itsestäänselvä osa heidän arkeaan ja identiteettiään.

Avioliittomuutto

Avioliiton kautta tapahtuva maahanmuutto on ollut ainakin 2000-luvulla yhtä yleinen muuttokanava Suomeen kuin paluumuutto. Nykyään perheside muodostaa määrällisesti suurimman maahanmuuttokanavan. Avioliiton solmiminen Suomessa asuvan kanssa on sukupuolittunut muuttokanava. Pirjo Pölläsen (2013, 18) mukaan aviliitoissa vuonna 2009 vaimo oli syntyisin Venäjältä tai Virosta yli 10 000 tapauksessa ja mies puolestaan oli syntyisin näistä maista vain reilussa 2000 avioliitossa.

Paluumuuton kohdalla tutkimus- ja yhteiskunnallinen keskustelu keskittyivät tänne tulevien ihmisten etnis-kulttuurisen identiteetin (suomalaisuuden laadun) selvittämiseen. Vaimomuuttajien kohdalla huomiota ovat herättäneet kuitenkin muut seikat.  Näitä ovat heidän kokemansa etnistäminen ja seksualisaatio (Reuter & Kyntäjä 2006, Saarinen 2007), asemoituminen sukupuolittuneille työmarkkinoille (Forsander 2003, 2007; Joronen 2007) sekä prekaari työ (Könönen 2011, Davydova 2012).

Sukupuoli maahanmuuttotutkimuksen tarkastelukulmana on tuonut esille myös Suomeen entisestä Neuvostoliitosta muuttavien naisten huolenpitoketjut. Venäjälle jäävistä vanhemmista ja Suomeen syntyvistä lapsista huolehditaan sukupolvien ja rajojen yli.

Olga Davydova-Minguet