A Look at the Russian Television: Beyond the News

From all the media in the world, Russia might have the most  interesting media for an interested Finnish monitor. What was 70 years ago serving its part of Soviet aggression against Finland and later in peaceful times it still remained its role as a political instrument. In the phenomenon called Finlandization, the Finnish media were seen influenced by this force. The ideas of Soviet legacy still haunt the image of Russian media in Finland today. This image ought to be examined critically, not only in the way of how Russians look at the news broadcasts, but our own prejudices about it as well. How much do we know about it? There is more in it than the mythicized simplification. Personally, I have read a bunch of articles about Russian TV – even watched some of it while living in Russia – and I will tell that there is much more to it than the news. In other parts of our research project on Russian-speakers as media users will lighten up more of the perspective that many Russians do not so often even watch the news (do Finns for that matter?).

Television – or the zombie box, as Russians have named it – seems to have a particular place in the Russian heart’s love-hate section. I have seen much more often televisions in Russian kitchens and at dinner tables than in Finland, where the TV tends to have its own room. On the other hand, I have also heard even more ‘itelligentsia’ critique against the popular tendency to consume ‘trash’ from television in Russia than in Finland.

When the Soviet system seized to exist, the media proofed to be one of the Russian society’s most easily transformable elements in the new direction away from the old, towards something new which was promoted as liberating and democratic. When the Soviet ideology was gone from directing the television content, commercials, foreign movies and various adult content shows flooded quickly to the previously tightly controlled public sphere. This drastic change took place only for fair 20 years ago.

Later on Russian media has kept changing little by little and the dominant belief is that the media control has drifted away from oligarchs back towards the ‘state control’, as the popular perspective in the West interprets it. However, the idea that Russian media – even regarding the television only – would be under government’s total propaganda control is often far exaggerated. From the top3 biggest television channels, Russia1 (Rossiya1) is the only 100% government owned channel. Channel one (Perviy kanal) has a narrow state majority ownership, but Kremlin’s close ties to co-owners keep the content favorable to the power establishment. Besides government shares, many of Russian TV channels have connections to the Kremlin via state owned companies or people who are considered close to those in political power. Moreover, lots of Russian TV channels are local and therefore they have regional accents.

According to polls, television is the most popular information source of Russians when they want to know about national or international news, whilst regional and local coverage is sought from newspapers. The biggest channels with best reach all over the Russian territory have their main audience in the older population outside big cities, while the younger urban population is the main audience of smaller channels. Scholar Jukka Pietiläinen has noted that genres of Russian television programs do not significantly differ by the basis of channel ownership, because both the private and the public channels get commercial incomes and thus follow the commercial logic in their program selection.

While there is fairly much time given to news reports and documentaries, not only the commercial, but also the public Russian channels are full of commercials. In my view, the Russian television seems much more like the stereotype of American TV than Finnish, in the sense that it seems louder and emotional. Moreover, on midday television, you might see a rape in a series or raiding of drug caves and execution of a Parisian police in news reports, but women kissing each other in the Simpsons is censored from a broadcast at10 pm. Sexuality per se is really present in the Russian TV, but non-traditional aspects of it (and nudity) seem to be more worthy of protecting the audience from than violence.

Television guides resemble much of their western peers with much attention directed to Hollywood stars and globally popular series – the ones with Russian guest stars (such as in Game of Thrones) gain naturally some special attention. However, many of the TV guides do not focus on the contents of series, but to personal lives of their actors instead. In a way, these magazines appear as one kind of discussion forum on social issues, particularly when it comes to family. Relating to that, many of the most talked about television shows of the Fall 2015 have been light themed entertainment, e.g. family friendly reality shows. In sphere of sports, football is extremely popular, war themes in documentaries and classical Soviet era classics in films and cartoons. Also Bollywood films are quite popular. Cooking shows and series from the US and Britain in general are less shown in Russia than in Finland.








In 2014 the most popular Russian television shows were Golos. Deti and Golos, third season (The Original format idea Voice of Holland, implemented among others in Finland as The Voice of Finland and The Voice Kids) and Pust’ govoryat! (Let them talk!) with 9.5%, 9.4% and 8.9% ratings respectively in 2014.

More than a decade running Pust’ Govoryat! is often seen as a typical Russian talk show, where various people from a man of a street and celebrities come to address their personal problems in front of the host, experts, and studio audience. The show can be compared to the Jerry Springer show in the sense that while it does stir public discussion on some socially relevant issues, it is mostly done in such a melodramatic and shock value seeking way that many cannot take it very seriously. Like many other Russian television shows, Pust’ Govoryat! is also strongly profiled to its main persona, in this case the host Andrey Malakhov, to the extent that it is not rare for the show to be referred as ‘the show of Malakhov’ in public discussion. People don’t always even remember the actual name of the host’s show.

For some, the talk show formats can arguably be more relevant in getting the picture of what is going on in Russia and the world than news reports. Professor of the Higher School of Journalists, Anna Kachkaeva has stated  that while there are often some proclaimed experts participating in socio-political discussion shows, the actual professionals either take distance from such genre, or they are blocked from getting involved, or they feel discomfort with the aggressive rhetorical battles as a rule in these shows.

Other long-term favorite series stirring public discussion include reality show Dom-2, where a group of youngsters seek for partners while building a house together and once the house is complete, they compete over who gets the house. The discussion of Dom-2 can be compared to that of Big Brother, in the
sense that many are really critical about the series’ ‘trashy’ style, but apparently everybody knows about it, talks about it and must have seen some of it.

Another longtime favorite series that enjoys cult popularity is Comedy Club, which is based on satirical, mature content stand-up comedy. Much like the Finnish shows Putous or Kummeli, it occasionally gives birth to jokes and quotes that spread to the everyday humor of its youthful audience.

Overall, I would conclude that in a superficial view, the Russian television definitely has its
own national characteristics, but eventually, it does not seem as radically different as what at least I had understood before actually watching it.

Teemu Oivo
Researcher, University of Eastern Finland


Suomen venäjänkielisten pääryhmät

Suomen venäjänkielisten löyhästi yhteen kokoavan määritelmän alle niputetaan joukko hyvin erilaisia taustoja omaavia ihmisiä. Heitä yhdistää ”syntyperäinen” venäjänkielen taito tai side Venäjään. Heillä voi olla monenlaisia kansalaisuus- tai etnisyys-, kulttuuri- ja kielitaitotaustoja. Tärkeintä on, että he pitävät venäjänkieltä itselleen merkityksellisenä ja enemmän tai vähemmän luonnollisena. Tämä ulkopuolelta tuleva niputtaminen ei kuitenkaan tarkoita, että he itse kokisivat olevansa ”ryhmä”, vaikka ”ryhmäytymisen” tarvetta välillä ilmaistaankin omissa keskusteluissa (Davydova 2008). Suomessa asuvat venäjänkieliset ihmiset ovat hyvin erilaisia sosiaaliselta, etniseltä, koulutukselliselta ja historialliselta taustaltaan.

Alueellisesti venäjänkieliset keskittyvät suuriin kaupunkeihin ja itärajan läheisyyteen.  Heidän maahanmuuttonsa on ennustettu kasvavan ja venäjänkielisten saavuttavan toiseksi suurimman kieli-vähemmistön aseman vuoteen 2050 mennessä, minkä vuoksi heidän kotoutumiseensa kannattaa kiinnittää erityistä huomiota.

”Vanhat” venäläiset 

Suomessa on vakiintunut tapa jakaa täällä asuvat venäjänkieliset ”vanhoihin” ja ”uusiin”.  Suomen niin sanotut vanhat venäläiset ovat 1800-luvulla tai Venäjän vallankumouksen jälkeen itsenäistyneeseen Suomeen muuttaneiden Venäjän keisarikunnan kansalaisten jälkeläisiä sekä Vanhan Suomen alueella asuneiden venäläisten jälkeläisiä. Heitä koskevassa tutkimuksessa keskitytään enimmäkseen venäläisten panokseen Suomen talouteen, kulttuurielämään sekä heidän kansalaistoimintaansa (Bashmakoff & Leinonen 2001).

Tutkimuksissa tulee ilmi venäläisten kaksijakoinen asema Suomessa ennen toista maailmansotaa ja heidän kokemansa syrjintä, joka saavutti joskus rotusyrjinnän piirteitä.  Venäläisiä koskevassa keskustelussa juuri nämä kaksi seikkaa ovat olleet eniten esillä: toisaalta ”vanhoja venäläisiä” on ruvettu pitämään Suomen historiallisena kansallisena vähemmistönä, toisaalta heidän kokemansa syrjintä ja sulautumispaineet ovat korostuneet Suomen monikulttuuristuessa ja rasismidiskurssin voimistuessa. (Laihiala-Kankainen 2002.)

”Uudet” venäläiset

Valtaosan Suomen nykyisestä venäjänkielisestä väestöstä muodostavat 1990-luvulta alkaneen maahanmuuton tuloksena entisestä Neuvostoliitosta muuttaneet. Vuonna 2014 Suomessa oli rekisteröity 69 614 venäjänkielistä henkilöä. Venäjän kansalaisuus oli heistä 30 619:llä. Entisessä Neuvostoliitossa oli syntynyt 54 742 ja Venäjällä 12 005 henkeä.

Suomessa on tapana luokitella näitä ihmisiä maahanmuuttokanavan mukaan ”inkeriläisiksi paluumuuttajiksi”, ”avioliittomuuttajiksi” tai ”työperäisiksi maahanmuuttajiksi”. Näitä luokitteluja ei kuitenkaan kannata pitää kattavina määritelminä ihmisten identiteeteille. Valtioiden luomat maahanmuuttajien kategorisoinnit eivät (välttämättä) vastaa maahanmuuttaneiden ihmisten omia mielikuvia heidän muuttosyistään tai heidän roolistaan muuttoprosessissa . Toisaalta, valtion asettamat muuttoliikkeiden ehdot muokkaavat ja tuottavat ihmisten identiteettejä maahanmuuttotilanteessa ja sen jälkeenkin.


Niin sanottu paluumuutto entisestä Neuvostoliitosta alkoi vuonna 1990 ja päättyy lopullisesti vuonna 2016. Vuodesta 2011 uusia hakemuksia ei enää otettu vastaan.   Yleisesti paluumuutto yhdistetään inkerinsuomalaisiin, vaikka se koskeekin myös suomalaisten emigranttien jälkeläisiä sekä heidän perheenjäseniään.

”Inkeriläinen” on suuresti juuri paluumuuttomenettelyn ja siitä käydyn keskustelun sisällä kehitetty mielikuva. Koko paluumuuttomenettely on lähtenyt liikkeelle ja perusteltiin ”inkeriläisten” ja suomalaisten oletetulla etnis-kulttuurisella samuudella.  Käytännössä valtaosa tänne muuttaneista suomalaisen syntyperän kriteeriä vastanneista ”inkeriläisiä” puhui venäjää, ei suomea. Tämä koettiin yllätykseksi ja paradoksiksi; inkeriläisinä paluumuuttajina tänne muuttaneiden etnisen suomalaisuuden taustan ja heidän puhumansa venäjänkieli nähtiin käsittämättömänä yhdistelmänä, jopa huijauksena (Heikkinen & Davydova 2004). Vaikka Suomeen paluumuuttajan statuksella muuttavat osallistuvat maahanmuuttovalmennukseen lähtömaissa, suorittavat kielitaitotestin, opiskelevat suomea ennen muuttoa ja sen jälkeen, on venäjänkielisyys heille itsestäänselvä osa heidän arkeaan ja identiteettiään.


Avioliiton kautta tapahtuva maahanmuutto on ollut ainakin 2000-luvulla yhtä yleinen muuttokanava Suomeen kuin paluumuutto. Nykyään perheside muodostaa määrällisesti suurimman maahanmuuttokanavan. Avioliiton solmiminen Suomessa asuvan kanssa on sukupuolittunut muuttokanava. Pirjo Pölläsen (2013, 18) mukaan aviliitoissa vuonna 2009 vaimo oli syntyisin Venäjältä tai Virosta yli 10 000 tapauksessa ja mies puolestaan oli syntyisin näistä maista vain reilussa 2000 avioliitossa.

Paluumuuton kohdalla tutkimus- ja yhteiskunnallinen keskustelu keskittyivät tänne tulevien ihmisten etnis-kulttuurisen identiteetin (suomalaisuuden laadun) selvittämiseen. Vaimomuuttajien kohdalla huomiota ovat herättäneet kuitenkin muut seikat.  Näitä ovat heidän kokemansa etnistäminen ja seksualisaatio (Reuter & Kyntäjä 2006, Saarinen 2007), asemoituminen sukupuolittuneille työmarkkinoille (Forsander 2003, 2007; Joronen 2007) sekä prekaari työ (Könönen 2011, Davydova 2012).

Sukupuoli maahanmuuttotutkimuksen tarkastelukulmana on tuonut esille myös Suomeen entisestä Neuvostoliitosta muuttavien naisten huolenpitoketjut. Venäjälle jäävistä vanhemmista ja Suomeen syntyvistä lapsista huolehditaan sukupolvien ja rajojen yli.

Olga Davydova-Minguet

Kansallisten mediatilojen politisoitumisen tutkimusta

Vaikka laajamittainen maahanmuutto Suomeen on melko uusi asia, niin Suomessakin on jo pitempään tehty tutkimusta maahanmuuton ja median kytköksiin liittyen. Ensimmäisissä tutkimuksissa käsiteltiin enimmäkseen sitä, kuinka suomalaiset viestintävälineet, kuten aikakauslehdet, käsittelevät maahanmuuttoa, erilaisia maahanmuuttajaryhmiä  tai monikulttuurisuutta. Sittemmin maahanmuuttajat on nähty myös median käyttäjinä ja tekijöinä. Meillä on käytössämme tietoa siitä, mitä mediaa ja millaisia mediasisältöjä maassamme asuvat erilaiset maahanmuuttajaryhmät käyttävät. Pikku hiljaa on siirrytty mediatekstien tutkijaluennasta niiden vastaanoton tutkimiseen. Myös suomalaisuuden ja muiden kansallisten identiteettien muodostuminen mediassa on alkanut kiinnostaa tutkijoita.

Tampereen yliopistossa tehtyjen tutkimusten  mukaan suurin osa maahanmuuttajista seuraa sekä suomalaisia että entisen kotimaansa televisiokanavia. Niiden ohjelmatarjonnan ajatellaan täydentävän toisiaan. Maahanmuuttajat arvioivat, että suomalaiset uutiset eivät kerro riittävästi entisen kotimaan tapahtumista, mutta toisaalta niiden avulla pääsee paremmin sisään nykyiseen arkeen liittyviin asioihin. Suomen televisio tarjoaa mahdollisuuden myös suomen kielen opiskeluun.

Toisaalta maahanmuuttajat eivät Suomessa toimi pelkästään perinteisen median varassa . Uudet teknologiat mahdollistavat uudentyyppisen, säännöllisen ja henkilökohtaisen, yhteydenpidon matkojenkin päähän. Ne myös tekevät mahdolliseksi seurata uutistapahtumia globaalisti ja reaaliajassa. Näiden transnationaalisten mediatilojen tutkimus avaa uusia näkökulmia maahanmuuttajien tilanteeseen. Maahanmuuttajien mediankäyttöä ei ole mielekästä tarkastella ainoastaan suhteessa heidän nykyiseen asuinmaahansa, vaan on syytä ottaa huomioon myös ne monenlaiset sidokset, joita maahanmuuttajilla on lähtömaihinsa. Siteet voivat olla psykologisia, identiteetteihin liittyviä, mutta useimmiten ne ovat myös käytännöllisiä ja konkreettisia, kuten perhe- ja sukulaisuussuhteita. Myös taloudellisia ja poliittisia suhteita pidetään yllä valtiorajojen yli.

Eläminen transnationaalissa mediatilassa ei ole mutkatonta. Lotta Haikkola esimerkiksi puhuu Nadje Al-Alin tutkimukseen viitaten pakotetusta transnationaalisuudesta tilanteissa, joissa nuoret maahanmuuttajat joutuvat median kautta vastentahtoisesti suuntaamaan huomionsa entisen kotimaansa tilanteeseen. Tällöin vanhempien median käyttö ja kiinnostus yhteydenpitoon ohjaa kaikkien perheenjäsenten median käyttöä. TV on nuorten toiveista huolimatta päällä ja välittää ohjelmia lähtömaasta, vaikka nuoret haluaisivat katsoa Suomen TV:n ohjelmaa.

Syksyllä 2015 käynnistyneessä tutkimushankkeessa Suomen venäläiset median käyttäjinä  lähdemme liikkeelle siitä oletuksesta, että transnationaalissa mediatilassa eläminen on erityisen haasteellista silloin, kun maahanmuuttajan lähtömaan ja uuden kotimaan kansalliset, vaikkakin monin tavoin ylirajaiset, mediatilat ovat vahvasti politisoituneet. Tällöin entisen ja nykyisen kotimaan uutis- ja muu mediatarjonta eivät välttämättä täydennäkään toisiaan, vaan voivat aiheuttaa stressiä yksilöille ja jännitteitä heidän välilleen. Venäjän mediatilan kehitystä neuvostoajan jälkeisinä vuosina on kuvattu ristiriitaiseksi. Vaikka valtio on tiukentanut otettaan virallisesta mediasta, erityisesti televisiokanavista, niin niiden rinnalle on kehittynyt aktiivinen kansalaisjournalismi, jota voidaan kuvata esimerkiksi blogisaatio-käsitteellä. On selvää, että mediaa pidetään merkittävänä kansallisen identiteetin kannalta ja siksi sen käyttöön halutaan Venäjän valtion toimesta vaikuttaa. Tämä koskee myös Venäjän valtion rajojen ulkopuolella asuvia venäläisiä.

Toisaalta myös Suomen valtiolla on kiinnostusta ohjata maahanmuuttajien median käyttöä. Mediakasvatus halutaan ottaa osaksi maahanmuuttajien kotoutumiskoulutusta ja kuten Niina Uusitalon tutkimus on osoittanut, medialukutaitoa kehittämällä halutaan parantaa kansalaisten kysyä itsehallinnointiin. Muun muassa näitä näkökulmia tutkimusprojektimme käsittelee.


Olemme viime viikkoina keränneet haastattelemalla aineistoa suomenvenäläisiltä, jotka ovat halukkaita kertomaan, millaista heidän median käyttönsä on ja kuinka se on muuttunut Suomeen tulon jälkeen.  Kun aineistonkeruu valmistuu, tulen tässä blogissa kertomaan tiivistetysti tutkimuksemme tuloksia. Kiinnostuneet, pysykää siis kuulolla!

Tiina Sotkasiira

Tutkija, Itä-Suomen yliopisto


Tutkimus ja nyt myös blogi käynnissä

Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -tutkimushanke on Itä-Suomen yliopiston Karjalan tutkimuslaitoksen toteuttama ja Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimusmäärärahoista rahoitettu tutkimushanke.
Tähän blogiin kootaan tutkijaryhmän voimin erilaisia tämän tutkimuksen aihepiiriin kuuluvia asioita tv-kanavien kuvailusta teorioihin ja kirjaesittelyistä hankkeen tuloksiin. Tekstit ovat suomen- tai englanninkielisiä.
Tutkimushankkeen tavoitteen on selvittää ja ymmärtää paremmin Suomessa elävien venäjänkielisten henkilöiden tapaa käyttää mediaa ja tulkita sen luotettavuutta. Myös se, minkä tyyppistä aktiivisuutta ja toimintaa mediankäyttö aiheuttaa, on kiinnostuksen kohteena.
Tutkimushanketta johtaa FT Olga Davydova-Minguet ja ryhmään kuuluvat FK Daria Kettunen, YTM Teemu Oivo, turpobloggari Janne ”Rysky” Riiheläinen ja YTT Tiina Sotkasiira.

Venäjänkieliset mediankäyttäjinä

Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -tutkimushankkeen tavoitteina on selvittää mitä medioita Suomen venäjänkieliset seuraavat ja mihin medioiden seuranta johtaa. Hankkeessa analysoidaan suomalaisen ja venäläisen kansallisen median antamaa tietoa ja muita sisältöjä. Tutkimus selvittää myös venäjänkielisten omaehtoista mediatoimintaa sekä muuta aktiivisuutta, mikä on yhteydessä mediankäyttöön. Taustalla tutkimuksessa on suomalainen kokonaisturvallisuuden käsite.

Tutkimuksen toteuttavat UEFin tutkijat ja hanke on osa Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoimintaa.