Venäjä-keskustelusta, informaatiosodasta ja luottamuksesta

Kuten VMK-tutkimushankkeen blogissa on jo tähän mennessä useasti todettu, Venäjän kansallinen media on suosittu Suomessa (ja muuallakin maailmassa) asuvien venäläisten keskuudessa. Tapoja, joilla mediaa seurataan ja suodatetaan, on monia, mutta analyysiä voi tehdä myös puhtaasti medioissa käytävän keskustelun normeista. Itse olen tehnyt tapaustutkimusta venäläisistä uutislähetyksistä ja poliittisista keskusteluohjelmista (Moment Istiny, Spisok Norkina, Voskresnyj Vecher s Vladimirom Slov’evym ja Pravo Znat’!) liittyen MH17-tapaukseen vuonna 2014. Samana vuonna esitetty, ja edelleenkin keskustelua herättävä, Ylen A2 Venäjä-ilta havainnollisti muutamia keskusteluita määrittäviä tekijöitä, jotka toistuvat Venäjä-keskustelussa ja myös monissa muissa kärjistyneissä poliittisissa keskusteluissa niin Suomessa kuin Venäjällä.

Ensiksi on todettava hieman informaatiosodasta: Siitä huolimatta, että tämä käsite on epämääräinen, siitä puhutaan mediassa Suomi-Venäjä-rajan molemmin puolin merkittävän paljon toisiaan muistuttavasti. Käsitettä ei määritellä tarkkaan, mutta lähes kaikkeen informaatiovaikuttamiseen viitataan trendin mukaisesti infosotana. Keskustelun pääpiirteet tavallaan vastaavat jopa akateemiseen kritiikkiin käsitteen käytöstä. Perinteisen näkemyksen mukaan sotaa ei tarvitse julistaa, mutta käsitteenä se vaatii kuolonuhreja.

Ukrainassa tämä kriteeri täyttyi Venäjän keskusteluohjelmien mukaan Maidanin vallankaappauksessa ja Suomen keskusteluiden mukaan Donbassin kapinassa. Toisen määritelmän mukaan informaatiosota vaatii määritelmällisesti molemminpuolista toimintaa (esimerkiksi Smoleňová). Käytännössä infosotaan ilmiöön kuuluu kuitenkin useimmiten keskusteluihin heijastuva väite siitä, kuinka varsinainen infosodankäynti on yksipuolista ja oma osapuoli harrastaa korkeintaan itsepuolustusta pehmeän vallan kautta. Suomessa mainitaan joskus myös lännen informaatio-toiminta, mutta Suomen osuus nähdään tässäkin korkeintaan passiivisena myötäilijänä. Sen lisäksi, että vastapuolen katsotaan olevan aloitteellinen, sen ilmoitetaan olevan usein jopa niskan päällä, mikä ei ole häpeä, koska infosotaa ei käydä kunniakkaasti. Esimerkiksi Paul Goble on huomauttanut, kuinka Georgian vuoden 2008 sodan päätteeksi sekä Tbilisi että Moskova ilmoittivat hävinneensä informaatiorintamalla helpottaakseen omia imagotappioitaan.

Toiseksi, vertaillessa keskusteluohjelmia Suomessa ja Venäjällä on huomattavaa, kuinka paitsi informaatiosota ideana ja uskomuksena, myös yleinen luottamuksen puute määrittää raameja keskusteluille.

Poliittiseen keskusteluun syventyneet tutkijat (esim. Isabella Fairclough ja Norman Fairclough) ovat lajitelleet erilaisia dialogin genrejä, jotka voivat vaihdella yhteisymmärryksen kautta hyvään päätöksentekoon tähtäävästä deliberaatiosta aina riitelemiseen asti. Kun keskusteluohjelmien foorumeita rakennetaan, katsojalukuja kaipaavat journalistit ymmärtävät kuinka osallistujien riitelevällä keskustelulla saavutetaan sekä näkökulmien monipuolinen esittäminen että viihde. Vaikkei tämä rakentavaa keskustelua olekaan, niin monet keskustelutahot tai osa yleisöstä eivät sellaiseen uskoisikaan. Keskusteluohjelmien ideaa on hyvä miettiä tässä valossa. Joidenkin mielestä sen tulee esimerkiksi vaikuttaa päätöksentekoon ja saavuttaa johtopäätöksiä toisten keskustelijoiden kanssa, kun toiset näkevät sen vain foorumin esittää mielipiteitä yleisölle. Funktioltaan venäläiset poliittiset keskusteluohjelmat MH17-tapauksesta ja Ylen A2:n Venäjä-ilta muistuttavat enemmän jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Kun luottaminen keskustelukumppaniin puuttuu, dialogin säännöt muuttuvat. Paitsi johtopäätökset, myös koko dialogin käynnin hyöty vastapuolen kanssa kyseenalaistetaan. Tämä sama kaava esiintyy myös ääriasentoon asetetussa kapitalismikritiikissä: toisen osapuolen sovinnollisen puheen katsotaan olevan huijausta, koska hyväksyttäviä käytännön kompromisseja ei olla tehty sovinnollisista puheista huolimatta. Tähän pohjautuu epäluottamus, siitä syntyy erilaisia salaliittoteorioita eikä vakavaa keskustelua toisen osapuolen kanssa katsota hyödylliseksi. Koska koko voimassa oleva keskusteluinstituutio katsotaan toimimattomaksi, vaihtoehtoisina toimintamalleille tässä tilanteessa on liittyä vastapuolen harjoittamaan “keskustelun pilkkaamiseen” käyttäen trollaamisen eri muotoja. Omia mielipiteitä voidaan siis esittää, mutta vastapuolen kanssa ei käytännössä käydä todellista keskustelua. Yhtenä trollauksen keinona voidaan nähdä toisten puheen päälle puhumisen/huutamisen, joka sinänsä voi olla normaali pahaa tarkoittamaton tapa keskustella Venäjällä ja monessa muussakin kulttuurissa. Suomessakin päälle puhumista ilmenee usein aamuyöllä baareissa ja television vaalipaneeleissa. Venäläisissä keskusteluohjelmissa päälle huutamiset kuitenkin keskittyvät tehokkaimmin show’n isännän kannalta “väärien” mielipiteiden esittäjien kohdille.

Ylen Venäjä-illassa ilmeni, kuinka Kreml-myönteiset näkemykset noudattavat selvästi tätä julkisen keskustelun kyseenalaistavaa toimintalogiikkaa. Nykyinen poliittinen järjestelmä nähdään kuin irvikuvana demokratiasta, eikä sen puitteissa yhteistyöllä voida tuoda positiivista muutosta. Ivana Smolenova on esittänyt kuinka myös Tshekissä ja Slovakiassa virallisen ja näennäisesti Kremliin liittymättömien medioiden sisällön ensisijainen tavoite ei ole esittää Venäjää hyvässä valossa (kuten pehmeän vallankäytön periaate pyrkii), vaan kyseenalaistamaan vallalla oleva poliittinen järjestelmä, eli länsimainen demokratia, ei siis vain nykyistä hallitusta ja EU:ta.

Systemaattinen epäluottamus länttä kohtaan esiintyy Venäjän keskusteluohjelmissa selvimmin uskomuksessa maailmanpoliittiseen status quo’n ja valtioiden politiikan tiettyyn pysyvyyteen. Edellä mainitun epäluottamuksen mukaisesti Amerikan katsotaan pysyvän poliittisen järjestelmänsä vuoksi aina yhtä aggressiivisena ja Venäjä-vihamielisenä toimijana, kuin se on esittänyt historian saatossa olleensa, eivätkä muutokset maan hallinnon henkilöstössä vaikuta tähän merkittävästi. Siinä missä Amerikka nähdään pysyvänä vihollisena, Euroopasta puhutaan teoriassa Venäjän potentiaalisena kumppanina, mutta informaatiosodan taistelukenttänä, joka on nykyisyydessä joko menetetty tapaus, tai vain tilapäisesti USA:n manipuloima. Tämän vuoksi amerikkalaisiksi nähtyjen argumenttien kanssa keskustellaan kuin anarkistit itsenäisyyspäivän Presidentinlinnan kutsuvieraille – tai käytännössä Johan Bäckman Ilkka Kanervalle.

Mitä sitten voisi tehdä? En usko, että avoimen, luottamuksellisen ja rakentavan keskustelun ilmapiiriä rakentaakseen tarvitsee lähteä mukaan jokaiseen umpikujaan selvästi johtavaan keskusteluun, virheellisistä väittämistä huolimatta. On kuitenkin edelleen olemassa niitä olosuhteita, joissa toinen osapuoli on oikeasti valmis keskustelemaan rakentavasti, jolloin on syytä unohtaa toisten näkemysten väheksyminen aivopesun tuloksena, ja pikemmin luoda molemminpuolista kunnioitusta ja luottamusta olemalla valmis joustamaan myös omista kannoista.

Teemu Oivo
Projektitutkija

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *