Tutkijan etiikkaa koetellaan yhteiskunnallisesti herkissä kysymyksissä

Viime päivinä tutkijayhteisössä on käyty keskustelua Valtioneuvoston kanslian tilaaman maahanmuuttoaiheisen tutkimuksen ympärillä. Keskustelussa on vaadittu, että myös poliittisen päätöksenteon tueksi laadittujen selvitysten tulisi täyttää tieteellisen tutkimuksen kriteerit. Koska itsekin olen viimeisen vuoden sisällä nauttinut muutaman kuukauden ajan Valtioneuvoston kanslian rahoitusta, olen seurannut tätä keskustelua suurella mielenkiinnolla. Tällaisesta päätöksenteon tueksi tehdystä tutkimuksesta on kyse Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeessa.

Keskustelu lähti liikkeelle Helsingin Sanomien raflaavasti otsikoimasta jutusta Tutkimus varoittaa maahanmuuton uhkista – ”Nykyisestäkään tilanteesta hädin tuskin selvitään”, jossa kerrottiin Poliisiammattikorkeakoulun julkaisemasta etupäässä maahanmuuton uhkakuvia kartoittavasta raportista. Pari päivää tämän jälkeen Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Karin Creutz, professori Markus Jäntti ja apulaisprofessori Lena Näre  kirjoittivat blogitekstin,  jossa he osoittivat yksityiskohtaisesti raportin heikkouksia ja esittivät, että valtioneuvoston tulisi tilata tutkimuksensa tiedeyhteisöltä, antaen ymmärtää, etteivät raportin tekijät tähän joukkoon kuulu. Perinteinen media tarttui aiheeseen ja lisäksi sosiaalisessa mediassa esitettiin kärkeviäkin kommentteja raportin puolesta ja sitä vastaan. Omien havaintojeni mukaan varsinkin nettikeskustelu tuntui kääntyvän väittelyksi keskustelun liikkelle laittaneiden tutkijoiden henkilökohtaisista ominaisuuksista. Itse asia eli päätöksenteon tueksi tuotetun tutkimuksen laatu tai sen puute jäi tällöin taka-alalle.

Tutkijoina teemme itsellemme karhunpalveluksen, jos hyväksymme sosiaalisen median meille tarjoaman näkökulman ja keskitymme tutkijoiden puoluetaustaan tai maahanmuuttopoliittisiin näkemyksiin. Tärkeämpää olisi kysyä, millaista tutkimusta esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian rahoituksella on mahdollista tuottaa? Millaisia seurauksia on sillä, että tutkimusta rahoitetaan ja tehdään, mitä ilmeisimmin lisääntyvissä määrin, hallinnollis-poliittisista lähtökohdista? Mikä on tällaisen ”sektoritutkimukseksi” mielletyn tutkimuksen paikka yliopistoissa ja korkeakouluissa? Millä tavoin hakukuulutukset muotoillaan? Ja kuinka me tutkijat vastaamme kuulutuksissa annettuihin vihjeisiin siitä, millaiselle tutkimukselle rahoitusta kulloinkin on luvassa? Onko meillä uskallusta haastaa päättäjien meille valmiina tarjoamia tulokulmia vai aiheuttaako tällä hetkellä erittäin akuutti tutkimusrahoituksen tarve sen, että tingimme omasta tutkijan äänestämme rahoituksemme turvaamiseksi?

Tieteellisesti korkeatasoisen tutkimuksen tuottaminen ei kaikissa hankkeissa ole mitenkään itsestäänselvyys, koska niiden aikataulut ovat hyvin tiukkoja. Esimerkiksi Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeessa tuloksen tekemiseen on aikaa vajaa vuosi eikä kukaan hankkeen tutkijoista työskentele tuota aikaa täysipäiväisesti hankkeessa. Kaikki teemme työtä oman tutkimustyömme ohessa ja sisäkkäin muiden hankkeiden kanssa. Vuosi voi tuntua pitkältä ajalta sellaiselle, joka ei tunne tutkimuksen ja tieteellisen julkaisemisen käytäntöjä, mutta meille, jotka toimimme alalla, on selvää, että tutkimussuunnitelman jalostuminen aineiston kautta analyysiksi ja viimein vertaisarvioiduksi julkaisuksi kestää normaalisti huomattavasti pitempään.

Tämä mielestäni tarkoittaa, että tällaista tutkimusta on mahdollista toteuttaa laadukkaasti vain, jos tuntee käsillä olevan tutkimuskentän jo entuudestaan aiemman tutkimustyön kautta. Jos taas yrittää muutamassa kuukaudessa selvittää itselle täysin vierasta aihepiiriä, jälki voi olla karmivaa. Silloin voi käydä niin, että alan sisällä toimiville ja sen keskusteluja jo vuosien ajan seuranneille tutkijoille vastikään kentälle tulleiden raportit näyttävät hapuilevilta tai poliittisesti tarkoitushakuisilta, eikä niinkään tutkimusta eteenpäin vieviltä hankkeilta. Tärkeää olisikin, että jo hankehakemuksia tehdessä lähdetään liikkeelle tutkijoiden osaamisesta. Jos hakemusten teossa ollaan liian kiinni rahoittajan toiveissa voi tuloksena olla ”hutkimusta”, johon tekijäkään ei ole tyytyväinen ja jonka käytettävyys on tilaajan kannalta heikko.

Niissä eri ministeriöiden rahoittamissa hankkeissa, joissa olen itse ollut mukana, on käyty keskustelua siitä, miten tieteellisesti kunnianhimoista tutkimusta hanke mahdollistaa. Ikävimmissä tapauksissa myös meihin tutkijoihin rahoittajien taholta kohdistuvat odotukset ovat tuntuneet ristiriitaisilta suhteessa tieteen tarpeisiin tai eettisiin vaatimuksiin. Parhaimmillaan taas esimerkiksi tämä käsillä oleva hanke ja hankkeelle muodostettu ohjausryhmä tarjoavat tutkijoille mahdollisuuden tavoittaa tutkimusalansa päätöksentekijöitä tavalla, joka ei mitenkään muuten olisi mahdollista. Ihminen tuntuu kuuntelevan tarkemmalla korvalla tutkijaa, jonka työtä hän on rahoittanut.

Toisaalta pidän käytännön tarpeista lähteviä tutkimuskysymyksiä hedelmällisinä myös muun tutkimustyöni kannalta. Kysymykset itsessään antavat vihjeitä siitä, mitä politiikan kentällä tapahtuu, millaisia toiveita ja odotuksia siellä liikkuu. Ne kertovat siitä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, jossa työtäni teen.

Tämän tutkimushankkeen taustalla vaikuttaa Suomen yhteiskunnallinen turvallisuusstrategia, joka perustuu erilaisille uhkamalleille. Toisin kuin julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, suurimpaan osaan näistä uhkamalleista maahanmuutto liittyy korkeintaan välillisesti, jos niinkään. Tosiaalta se, että julkisessa keskustelussa maahanmuuttoa käsitellään uhkana ja turvallisuuskysymyksenä ei voi olla vaikuttamatta maahanmuuton tutkimukseen. Itse ainakin koen, että maahanmuuttoa koskevan keskustelun jännitteisyys heijastuu työhöni.

Vaikka kysymystä ei ole minulle suoraan esitetty, koen, että hankkeessa minulta odotetaan vastausta kysymykseen, muodostavatko Suomen venäjänkieliset turvallisuusuhan, josta valtiojohtomme tulisi olla huolestunut. Aihepiirin käsittely vaatii herkkyyttä. Jo pelkästään se, että mainitsen sanat ”venäläinen” ja ”turvallisuusuhka” samassa lauseessa herättää tunteita ja mielikuvia, joista osa kantaa vuosikymmenten taakse, sotavuosiin ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, joka oli aivan toinen kuin mitä nykyään elämme. Toisaalta tiedän, että aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä. Venäjänkielisten asema eri puolilla Eurooppaa on niin sanotusti pinnalla ja siitä kirjoitetaan paljon. On mielestäni huomattavasti parempi, että poliittinen päätöksenteko perustuu tutkittuun tietoon eikä esimerkiksi mediassa kiertäviin oletuksiin tai stereotypioihin maamme venäjänkielisistä.

Ihmistieteissä yksi tutkimuseettinen lähtökohta on, että tutkimuksella ja julkaisuilla ei saa vahingoittaa sen kohdetta. Vahingon vaara pidetään suurena, kun tulokset esitetään arvostelevasti, asenteellisesti tai epäkunnioittavasti. Tutkimuseettinen neuvottelukunta arvioi, että vahinkoa voidaan aiheuttaa myös julkaisemalla tutkimuskohdetta leimaavia tuloksia, jotka eivät perustu kattavaan aineistoon ja sen systemaattiseen analyysiin. Tästä syystä on tärkeää, että sensitiivisiä aiheita, joihin venäjänkielisten asema ja maahanmuuto eittämättä tänä päivänä kuuluvat, käsitellään tutkimuksessa huolellisesti ja paneutuen.

Olga Davydova- Minguet kuvaa Helsingin Sanomissa tutkimuskohdettamme Suomen venäjänkielisiä ja kertoo heidän elävän kahden mediatodellisuuden ristipaineessa. Heihin kohdistuu ennakkoluuloja ja epäluottamusta niin Suomen kuin Venäjän valtiojohdon taholta.

Tutkimuskohteittemme tavoin koen itsekin tekeväni tutkimusta ikään kuin “kahden tulen välissä”. Olen työni jäljestä vastuullinen heille, keitä tutkimme ja heille, jotka tutkimusta rahoittavat ja joiden olettamukset Suomen venäjänkielisistä eivät ole pelkästään suopeita. Tässä tilanteessa tutkimuksen lähtökohtien ja reunaehtojen on oltava kaikkien osapuolten tiedossa, niin osallistujien, meidän tutkijoiden kuin rahoittajienkin. Vain kertomalla avoimesti ja selkeästi, mistä tutkimuksessa on kyse ja kuinka tutkimus on toteutettu, voimme antaa osallistujille ja tutkimuksemme lukijoille mahdollisuuden arvioida työmme laatua. Myös työhön kohdistuvaa kritiikkiä on oltava valmis ottamaan vastaamaan ja siitä on otettava opiksi silloin, kun huomautettavaa löytyy.

Tiina Sotkasiira
Tutkijatohtori

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *