Venäjä horjuttaa Saksaa politisoimalla saksanvenäläisiä

Fontanka.ru kertoi helmikuun alussa Ylen venäjänkieliseen toimitukseen kohdistamista säästöistä*, joiden tuloksena toimituksen työn painopiste siirtyy omien sisältöjen luomisesta suomenkielisten uutisten kääntämiseen sekä viisiminuuttisiin uutislähetyksiin. Omien journalististen sisältöjen tuotanto näiden säästöjen myötä loppuu, samoin kuin nollasopimuksella työskentelevien freelancetoimittajien työ.

Julkaisemme tutkijamme Teemu Oivon suomentaman, Saksassa asuvan tutkijan Nikolai Mitrohinin www.grani.ru –sivustolla julkaistun artikkelin, jossa hän analysoi saksanvenäläisten ja nykymedian sekä Venäjän median välityksellä tapahtuvan vaikuttamistyön suhdetta. Kuten aikaisemmissa ”ulkovenäläisten” tilanteiden analyyseissä (esim. koskien Itä-Ukrainan sodan syttymistä) Mitrohin painottaa EU-maissa tuotetun venäjänkielisen median tärkeyttä. EU-maiden venäjänkielisen mediatyhjiön täyttävät Venäjällä tuotetut mediasisällöt, jotka tekevät venäjänkielisistä vähemmistöistä helposti manipuloitavia.

Olga Davydova-Minguet
Tutkimushankkeen johtaja

Lisäys 10.2. klo 11*:  Yle Novostista saadun tiedon mukaan Fontanka kuvasi säästöjen vaikutuksia hieman vääristäen. Omien materiaalien tekemisestä ei ole suinkaan tarkoitus luopua, eikä myöskään freelancereiden työstä luovuta. Vakituiset joutuvat hoitamaan enemmän juoksevia asioita joka voi heijastua omien sisältöjen määrän vähentymisenä.

Venäjä horjuttaa Saksaa politisoimalla saksanvenäläisiä politisoimalla

grani

Saksan ja Venäjän ulkoministereiden Frank-Walter Steinmeierin ja Sergei Lavrovin kiistely ’Lisa-tytön’ tarinasta on siirtänyt saksalais-venäläisten suhteet uudelle tasolle. Tilanne on muuttunut heiveröisestä rauhasta kunnon riidaksi. Saksa on ollut viimeinen suuri länsimaa, jonka kanssa Venäjä on voinut kuvitella olevansa kumppanuussuhteessa. Sillä, oliko kumppanuuden takana näkemys Saksasta merkittävänä venäläisen energian kuluttajana ja Venäjän talouteen sijoittajana vai siitä, että Putin on germanofiili, ei ole enää väliä. Venäjän johtaja ja hänen lähipiirinsä ovat sylkeneet tämän kaiken päälle lyhytnäköisten tavoitteiden vuoksi.

Lisan tarinan juoni on yksinkertainen. 13-vuotias Saksaan muuttaneen venäläissaksalaisen perheen tyttö katosi koulumatkaltaan. Hän ilmestyi kotiinsa 30 tunnin kuluttua kertoen, että hänet siepattiin autolla ja suljettiin asuntoon, jossa useat arabeilta näyttäneet ja käytännössä saksaa osaamattomat miehet raiskasivat hänet. Poliisi, jonka puoleen vanhemmat olivat kääntyneet, kertoi ensimmäisten kuulusteluiden jälkeen toista versiota. Poliisin mukaan mitään sieppausta tai raiskausta ei tapahtunut, mutta kuitenkin, että Lisa on ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä yhden tai mahdollisesti useamman ihmisen kanssa. Tämä jo itsessään olisi rikos, mutta se, missä olosuhteissa kanssakäyminen oli tapahtunut, oli vielä epäselvää. ”Venäläinen Saksa” –lehden työntekijät selvittivät, että tyttö oli rakastunut 19-vuotiaaseen turkkilaissukuiseen saksalaiseen. He myös arvioivat tytön mahdollisesti keksineen alkuperäisen tarinansa selittääkseen vanhemmilleen karkaamisensa miehen luokse.

Tämä näkemys tapahtumien kulusta vaikuttaa täysin uskottavalta. Huolimatta turkkilais- ja islaminvastaisuudesta saksanvenäläisten keskuudessa, seksisuhteet ja avioliitot Saksassa asuvien venäjänkielisten ja turkkilaisten, kurdien sekä albanialaisten kanssa eivät ole tavattomia. Vain asiasta mitään tietämättömät ja tekopyhät yllättyvät nykyään enää teinien seksuaalisuudesta.

Mutta miksi tällainen banaali tarina herätti merkittävän osan saksanvenäläisiä ja johti heidän poliittiseen aktivoitumiseensa? Seurauksena oli kymmeniä mielenosoituksia pitkin Saksaa ja julkinen eripura maiden diplomaattikuntien johtajien välille.
Ongelman ytimessä ovat sosiaaliset ongelmat Saksan venäjänkielisen väestön keskuudessa. Tällä hetkellä heitä on yli neljä miljoonaa, mikä tekee heistä Saksan suurimman vieraskielisen ryhmän. Ryhmän perustana ovat nk. Venäjän saksalaiset, jotka muuttivat Saksaan entisestä Neuvostoliitosta 1980-luvun lopun ja 2000-luvun alun välisenä aikana. Neuvostoliitossa vuosikymmeniä kestäneestä saksalaisten syrjinnästä johtuen suuri enemmistö heistä oli työläisiä tai kolhoosilaisia, jotkut ensimmäisen sukupolven sivistyneistöä. Mukanaan he toivat neuvostoliittolaisen ruohonjuuritason muukalaisvihan sekä ylemmyyden tunteen, joka kohdistui ’muslimeihin’, joiden rinnalla heidän oli ollut pakko asua Kazakstanissa ja Keski-Aasiassa.

Saksassa neuvostoliittolaiset ja jälkineuvostoliittolaiset maahanmuuttajat olivat sijoittuneet samalle yhteiskunnalliselle tasolle kuin muutkin matalasti koulutetut maahanmuuttajat. Tehdastyötä, asumista kerrostaloissa, vapaa-ajanviettoa kaupungin puistoissa, käytettyjä autoja hämäriltä katukauppiailta… Karagandan ja Omskin lähiöistä muuttaneet nuoret olivat ajautuneet jengeihin, jotka tappelivat ja jakoivat huumemarkkinoita albaanien, kurdien ja turkkilaisten jengien kanssa. Heidän vanhempansa olivat tyrmistyneitä siitä, kuinka ”poikiamme poljettiin”. Tapahtumien kulkua seuranneet ”kantasaksalaiset” paheksuivat massoina saapuneiden venäläisten junttien hurjia tapoja ja juopottelua.

Tilanne on kuitenkin muuttunut nopeasti. 20 vuoden aikana entiset neuvostosaksalaiset ovat integroituneet saksalaiseen yhteiskuntaan. Suuri enemmistö on oppinut kielen, löytänyt työtä, ja monet ovat muuttaneet omakotitaloihin. Aikuistuneet lapset eivät ole tyytyneet peruskoulutuksen, vaan ovat menneet yliopistoihin, luoneet menestyksekkäitä uria, esimerkiksi viihdealalla. Sosiologisten tutkimusten mukaan he ovat muodostaneet Saksan menestyksekkäimmin integroituneen suurikokoisen vähemmistön. Tämän lisäksi vuosituhannen vaihteessa toteutuneen nuorisorikollisuuden kukistamisen jälkeen Saksan venäläiset on nähty myös ongelmattomimpana ryhmänä. Tämän vuoksi Saksan hallinto ei ole kiinnittänyt siihen huomiota enää vuosiin, vaan keskittynyt muihin maahanmuuttajayhteisöihin. Mutta, kuten parin viime vuoden aikana on käynyt ilmi, olisi heidät edelleen kannattanut huomioida.

Integraatio saksalaiseen yhteiskuntaan ei tarkoita assimilaatiota. On selvä että ne, jotka saapuivat pikkulapsena tai syntyivät Saksassa, tuntevat itsensä saksalaisiksi kieleltään, arkitottumuksiltaan ja maailmankatsomuksiltaan. Kuitenkin suurin osa ensimmäisen aallon maahanmuuttajista sekä matalasti koulutettu osa toista sukupolvea kutsuvat itseään ’rusakoiksi’ (Ven. rusak, ironinen oma nimitys Saksan venäjänkielisille). Saavuttuaan töistä kotiin he puhuvat sukulaistensa kanssa venäjän ja saksan sekamuotoa, valmistavat venäläisiä ja kazakstanilaisia juhlaruokia. Häissä ja syntymäpäiväjuhlissa he soittavat hillitöntä venäläistä poppia, puhuvat ’Liittoon’ jääneiden sukulaistensa kanssa Skypen ja ’Odnoklassniki’ -nettiyhteisön välityksellä ja – luonnollisesti – seuraavat venäläistä televisiota. Se on helpommin ymmärrettävää ja kiinnostavampaa, se auttaa unohtamaan murheet, ja siellä esiintyy vuosikymmenten aikoina tutuksi tulleita kasvoja. Tällä tavoin arjen ongelmat, joihin kuuluvat palkkojen pienuus ja töiden raskaus, sijoittuvat Saksaan, mutta ”ikuinen juhla” ja nuoruuden nostalgia ovat jossain Venäjällä.

Nyt Saksaan on ilmestynyt uusi maahanmuuttaja-aalto muslimimaista. Monet venäjänkieliset eivät lainkaan jaa asuttamansa yhteiskunnan arvoja, vaan ovat säilyttäneet vanhan muukalaisvihansa. Heidän kokemuksensa on, että saksalaiset poliisit toimivat tehottomasti maahanmuuttajarikollisten kohdalla ja he näkevätkin uudet muuttajat suoranaisena uhkana. Tätä tunnetta on osaltaan ruokkinut venäläinen media, joka pyrkii johdattamaan huomion pois Venäjän sisäisistä ongelmista ”Euroopan kriisiin”. Venäjänkielisissä sosiaalisissa verkoissa tuotetaan ja jaetaan osana hybridisodankäynnin myyräntyötä yksinkertaista, hauskoille iskulauseille perustuvaa propagandamateriaalia.
Tässä suhteessa tilanne muistuttaa venäläisten invaasion alkuvaihetta Ukrainassa: myös siellä venäläiset tv-kanavat liioittelivat maan sisäisten ongelmien laajuutta ja vakavuutta, sosiaalisia verkostoja käytettiin kovana välineenä maan hallinnon uskottavuuden nakertamisessa sekä ”yhteisöllisenä organisaattorina”. Jäsenmääriltään pienten äärijärjestöjen aktivistit olivat valmiita johtamaan protesteja.

”Lisa-tytön” vanhempien kääntyminen Saksan kansallisdemokraattisen puolueen (SKDP) uusnatsien puoleen ikään kuin painoi valmiiksi ladatun aseen liipaisinta. Saksassa uusnatsit ovat jo puolitoista vuosikymmentä suhtautuneet myönteisesti ja tukeneet sinne muuttaneita venäjänsaksalaisia, joihin he vielä 1990-luvulla suhtautuivat torjuvasti. Uusnatseilla on myös kokemusta provokaatioiden ja protestitoimien järjestämisessä. Länsi-Saksassa, missä SKDP on heikko, ja jossa organisaattorin roolin ovat ottaneet vähälukuiset Venäjä-myönteiset ”venäläisen diasporan” yhteiskuntapoliittiset järjestöt, kuten ”Saksan Vaihtoehto”. Berliinin mielenosoituksesta alkaneen ja kymmeniksi ”Lisan tukiliikkeiksi” kasvaneen kampanjan järjestämisen teknologia sekä Saksan ulkoministeriön voimakas reaktio viittaavat siihen, että ”isoveljen” rooli tässä on ollut merkittävä.

Kielioppivirheitä vilisevä venäjänkielinen kutsu liittyä mielenosoituksiin oli epäilemättä kirjoitettu Saksassa. Sen jakaminen kuitenkin tapahtui uudella tavalla – poikkeuksetta henkilökohtaisten kutsujen kautta. Kutsua ei löydy hauilla internetin sosiaalisista verkostoista (ennen kaikkea ’Odnoklassnikista’ tai Facebookista) eikä viestiohjelmilla (ennen kaikkea WhatsApp). Sitä ei ollut edes suosituissa saksanvenäläisten ”Vkontakten” tai ”Odnoklassnikin” sosiaalisen median ryhmissä. Kutsua eivät saaneet he, jotka olivat selvästi ilmaisseet Putinin vastaisuutensa tai olivat lojaaleja Saksan hallinnon kannalle.

Kuitenkin mielenosoitusten järjestäjät ehtivät hoitaa viralliset mielenosoitusilmoitukset, valmistaa banderollit ja kerätä aukioille paljon väkeä, josta suurin osa ei selvästikään ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. On kiinnostavaa, että ainoa internet-sivu, josta oli voinut löytää ylimalkaista tietoa mielenosoituksista, oli tuntematon ja tietysti anonyymi ”ISIS-info”, joka oli aiemmin erikoistunut Syyrian ja Irakin uutisointiin. Tämän sivuston ylläpitäjä Andrei Dudnik itse oleskeli samaan aikaan Venäjällä.
Spontaanille yhteiskunnalliselle oma-aloitteiselle liikkeelle tai jopa jollekin saksalaiselle äärioikeistolaiselle järjestölle tämä olisi liian suuri ja teknisesti vaikea tehtävä. Mutta niille, jotka olivat järjestäneet ”spontaaneja” toimia Itä-Ukrainassa (”Novorossia”), tämä oli luonnollinen toimintatapa. Siellä agenttien ja aktivistien koordinointiin käytettiin epätavanomaisia keinoja, muun muassa internetradioasema Zelloa.

Uskon, että saksalaiset viranomaiset ovat ymmärtäneet tämän odottamattoman ”varoituksen” arvon ja nyt miettivät sen syitä. Oliko se vastaus venäjänkielisen Deuche Wellen viime vuonna tapahtuneeseen voimakkaaseen aktivoitumiseen, vai EU-maiden lisääntyviin aikeisiin tutkia venäläiseliitteihin liittyviä rikoksia? Vai oliko se yritys saada Saksaan aikaan joukkomellakoita käyttämällä hyväkseen Kölnin ”pitkien käsien yöstä” seuranneita reaktioita? Oli se miten tahansa, saksalais-venäläiset suhteet ovat kärsineet pahemman kerran, mikä ilmeisesti pakottaa Saksan hallituksen uudelleen arvioimaan sen asennetta Putinin kannattajia ja venäjänkielisen diasporan joukossa toimivia Venäjän tiedustelupalveluita kohtaan.

Venäjänkielisten yhteisöjen politisoituminen asettaa maan hallituksen joka tapauksessa myös muiden kysymysten eteen. Perustetaanko Saksan ja EU:n venäjänkielisille televisiokanava, joka pystyy kilpailemaan Venäjän omien kanavien kanssa edes uskottavan tiedon tuottamisen saralla? Onko mahdollista uudistaa saksalaiset valtion tv-kanavat, jotka ovat tyylillisesti jääneet 90-luvun alkuun ja toimittavat uutisiaan monen tunnin viiveellä verrattuna ei vain internetiin, vaan myös radiokanaviin? Kykeneekö hallitus tehostamaan poliisin työtä maahanmuuttajien rikosten selvittämisessä? Onko mahdollista järjestää Lähi-idästä ja Balkanilta ”syyrialaisen” aallon mukana tulleiden rikollisten karkottaminen kohtuullisessa ajassa? Ilman näiden kysymysten ratkaisua venäläissaksalaisten Putin-myönteinen toiminta ei tule katoamaan.

Nikolai Mitrohin