Tutkijan etiikkaa koetellaan yhteiskunnallisesti herkissä kysymyksissä

Viime päivinä tutkijayhteisössä on käyty keskustelua Valtioneuvoston kanslian tilaaman maahanmuuttoaiheisen tutkimuksen ympärillä. Keskustelussa on vaadittu, että myös poliittisen päätöksenteon tueksi laadittujen selvitysten tulisi täyttää tieteellisen tutkimuksen kriteerit. Koska itsekin olen viimeisen vuoden sisällä nauttinut muutaman kuukauden ajan Valtioneuvoston kanslian rahoitusta, olen seurannut tätä keskustelua suurella mielenkiinnolla. Tällaisesta päätöksenteon tueksi tehdystä tutkimuksesta on kyse Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeessa.

Keskustelu lähti liikkeelle Helsingin Sanomien raflaavasti otsikoimasta jutusta Tutkimus varoittaa maahanmuuton uhkista – ”Nykyisestäkään tilanteesta hädin tuskin selvitään”, jossa kerrottiin Poliisiammattikorkeakoulun julkaisemasta etupäässä maahanmuuton uhkakuvia kartoittavasta raportista. Pari päivää tämän jälkeen Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Karin Creutz, professori Markus Jäntti ja apulaisprofessori Lena Näre  kirjoittivat blogitekstin,  jossa he osoittivat yksityiskohtaisesti raportin heikkouksia ja esittivät, että valtioneuvoston tulisi tilata tutkimuksensa tiedeyhteisöltä, antaen ymmärtää, etteivät raportin tekijät tähän joukkoon kuulu. Perinteinen media tarttui aiheeseen ja lisäksi sosiaalisessa mediassa esitettiin kärkeviäkin kommentteja raportin puolesta ja sitä vastaan. Omien havaintojeni mukaan varsinkin nettikeskustelu tuntui kääntyvän väittelyksi keskustelun liikkelle laittaneiden tutkijoiden henkilökohtaisista ominaisuuksista. Itse asia eli päätöksenteon tueksi tuotetun tutkimuksen laatu tai sen puute jäi tällöin taka-alalle.

Tutkijoina teemme itsellemme karhunpalveluksen, jos hyväksymme sosiaalisen median meille tarjoaman näkökulman ja keskitymme tutkijoiden puoluetaustaan tai maahanmuuttopoliittisiin näkemyksiin. Tärkeämpää olisi kysyä, millaista tutkimusta esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian rahoituksella on mahdollista tuottaa? Millaisia seurauksia on sillä, että tutkimusta rahoitetaan ja tehdään, mitä ilmeisimmin lisääntyvissä määrin, hallinnollis-poliittisista lähtökohdista? Mikä on tällaisen ”sektoritutkimukseksi” mielletyn tutkimuksen paikka yliopistoissa ja korkeakouluissa? Millä tavoin hakukuulutukset muotoillaan? Ja kuinka me tutkijat vastaamme kuulutuksissa annettuihin vihjeisiin siitä, millaiselle tutkimukselle rahoitusta kulloinkin on luvassa? Onko meillä uskallusta haastaa päättäjien meille valmiina tarjoamia tulokulmia vai aiheuttaako tällä hetkellä erittäin akuutti tutkimusrahoituksen tarve sen, että tingimme omasta tutkijan äänestämme rahoituksemme turvaamiseksi?

Tieteellisesti korkeatasoisen tutkimuksen tuottaminen ei kaikissa hankkeissa ole mitenkään itsestäänselvyys, koska niiden aikataulut ovat hyvin tiukkoja. Esimerkiksi Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeessa tuloksen tekemiseen on aikaa vajaa vuosi eikä kukaan hankkeen tutkijoista työskentele tuota aikaa täysipäiväisesti hankkeessa. Kaikki teemme työtä oman tutkimustyömme ohessa ja sisäkkäin muiden hankkeiden kanssa. Vuosi voi tuntua pitkältä ajalta sellaiselle, joka ei tunne tutkimuksen ja tieteellisen julkaisemisen käytäntöjä, mutta meille, jotka toimimme alalla, on selvää, että tutkimussuunnitelman jalostuminen aineiston kautta analyysiksi ja viimein vertaisarvioiduksi julkaisuksi kestää normaalisti huomattavasti pitempään.

Tämä mielestäni tarkoittaa, että tällaista tutkimusta on mahdollista toteuttaa laadukkaasti vain, jos tuntee käsillä olevan tutkimuskentän jo entuudestaan aiemman tutkimustyön kautta. Jos taas yrittää muutamassa kuukaudessa selvittää itselle täysin vierasta aihepiiriä, jälki voi olla karmivaa. Silloin voi käydä niin, että alan sisällä toimiville ja sen keskusteluja jo vuosien ajan seuranneille tutkijoille vastikään kentälle tulleiden raportit näyttävät hapuilevilta tai poliittisesti tarkoitushakuisilta, eikä niinkään tutkimusta eteenpäin vieviltä hankkeilta. Tärkeää olisikin, että jo hankehakemuksia tehdessä lähdetään liikkeelle tutkijoiden osaamisesta. Jos hakemusten teossa ollaan liian kiinni rahoittajan toiveissa voi tuloksena olla ”hutkimusta”, johon tekijäkään ei ole tyytyväinen ja jonka käytettävyys on tilaajan kannalta heikko.

Niissä eri ministeriöiden rahoittamissa hankkeissa, joissa olen itse ollut mukana, on käyty keskustelua siitä, miten tieteellisesti kunnianhimoista tutkimusta hanke mahdollistaa. Ikävimmissä tapauksissa myös meihin tutkijoihin rahoittajien taholta kohdistuvat odotukset ovat tuntuneet ristiriitaisilta suhteessa tieteen tarpeisiin tai eettisiin vaatimuksiin. Parhaimmillaan taas esimerkiksi tämä käsillä oleva hanke ja hankkeelle muodostettu ohjausryhmä tarjoavat tutkijoille mahdollisuuden tavoittaa tutkimusalansa päätöksentekijöitä tavalla, joka ei mitenkään muuten olisi mahdollista. Ihminen tuntuu kuuntelevan tarkemmalla korvalla tutkijaa, jonka työtä hän on rahoittanut.

Toisaalta pidän käytännön tarpeista lähteviä tutkimuskysymyksiä hedelmällisinä myös muun tutkimustyöni kannalta. Kysymykset itsessään antavat vihjeitä siitä, mitä politiikan kentällä tapahtuu, millaisia toiveita ja odotuksia siellä liikkuu. Ne kertovat siitä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, jossa työtäni teen.

Tämän tutkimushankkeen taustalla vaikuttaa Suomen yhteiskunnallinen turvallisuusstrategia, joka perustuu erilaisille uhkamalleille. Toisin kuin julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, suurimpaan osaan näistä uhkamalleista maahanmuutto liittyy korkeintaan välillisesti, jos niinkään. Tosiaalta se, että julkisessa keskustelussa maahanmuuttoa käsitellään uhkana ja turvallisuuskysymyksenä ei voi olla vaikuttamatta maahanmuuton tutkimukseen. Itse ainakin koen, että maahanmuuttoa koskevan keskustelun jännitteisyys heijastuu työhöni.

Vaikka kysymystä ei ole minulle suoraan esitetty, koen, että hankkeessa minulta odotetaan vastausta kysymykseen, muodostavatko Suomen venäjänkieliset turvallisuusuhan, josta valtiojohtomme tulisi olla huolestunut. Aihepiirin käsittely vaatii herkkyyttä. Jo pelkästään se, että mainitsen sanat ”venäläinen” ja ”turvallisuusuhka” samassa lauseessa herättää tunteita ja mielikuvia, joista osa kantaa vuosikymmenten taakse, sotavuosiin ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, joka oli aivan toinen kuin mitä nykyään elämme. Toisaalta tiedän, että aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä. Venäjänkielisten asema eri puolilla Eurooppaa on niin sanotusti pinnalla ja siitä kirjoitetaan paljon. On mielestäni huomattavasti parempi, että poliittinen päätöksenteko perustuu tutkittuun tietoon eikä esimerkiksi mediassa kiertäviin oletuksiin tai stereotypioihin maamme venäjänkielisistä.

Ihmistieteissä yksi tutkimuseettinen lähtökohta on, että tutkimuksella ja julkaisuilla ei saa vahingoittaa sen kohdetta. Vahingon vaara pidetään suurena, kun tulokset esitetään arvostelevasti, asenteellisesti tai epäkunnioittavasti. Tutkimuseettinen neuvottelukunta arvioi, että vahinkoa voidaan aiheuttaa myös julkaisemalla tutkimuskohdetta leimaavia tuloksia, jotka eivät perustu kattavaan aineistoon ja sen systemaattiseen analyysiin. Tästä syystä on tärkeää, että sensitiivisiä aiheita, joihin venäjänkielisten asema ja maahanmuuto eittämättä tänä päivänä kuuluvat, käsitellään tutkimuksessa huolellisesti ja paneutuen.

Olga Davydova- Minguet kuvaa Helsingin Sanomissa tutkimuskohdettamme Suomen venäjänkielisiä ja kertoo heidän elävän kahden mediatodellisuuden ristipaineessa. Heihin kohdistuu ennakkoluuloja ja epäluottamusta niin Suomen kuin Venäjän valtiojohdon taholta.

Tutkimuskohteittemme tavoin koen itsekin tekeväni tutkimusta ikään kuin “kahden tulen välissä”. Olen työni jäljestä vastuullinen heille, keitä tutkimme ja heille, jotka tutkimusta rahoittavat ja joiden olettamukset Suomen venäjänkielisistä eivät ole pelkästään suopeita. Tässä tilanteessa tutkimuksen lähtökohtien ja reunaehtojen on oltava kaikkien osapuolten tiedossa, niin osallistujien, meidän tutkijoiden kuin rahoittajienkin. Vain kertomalla avoimesti ja selkeästi, mistä tutkimuksessa on kyse ja kuinka tutkimus on toteutettu, voimme antaa osallistujille ja tutkimuksemme lukijoille mahdollisuuden arvioida työmme laatua. Myös työhön kohdistuvaa kritiikkiä on oltava valmis ottamaan vastaamaan ja siitä on otettava opiksi silloin, kun huomautettavaa löytyy.

Tiina Sotkasiira
Tutkijatohtori

Russian (in)dependent journalism crossing through

Information war – or perhaps more validly titled information influencing – has been increasingly topical in Finnish political and public discussions. One of the most topical questions on this field is whether the Russian media coverage about the ‘European refugee crisis’ or the ‘crisis of European tolerance’ as its sometimes portrayed, is used as an instrument of Kremlin’s politics. Much of the focus is on the complex role of media. While the critical narrative about refugee situation exists in Europe domestically without ‘foreign media imports’, the media campaign from Russian media seems to be tuned in different levels.

One of the related cases was stirred by a story of Russian First Channel (Pervyi Kanal) about a Russian German 13-year old girl, who was allegedly raped by refugees this January. The story outraged masses of Russian-speakers in Germany and led to their numerous street protests against German immigrant policies. The police soon announced that after the first interrogation, the girl had changed her story denouncing her rape and changing the investigation to sexual relations with minor. Almost none of the German media reported the ‘Lisa story’, but for many Russian-speakers the Russian First Channel reportage was perceived more reliable than the opposite statements of the German media or police. The reasons for why many Russian-speakers had switched from German to Russian news, according to Julia Iwakin from the Russian-German Youth Organization, are based on the conflicting media coverages from Ukraine and the stalling reporting about the multiple sexual harassment cases on the last New Year ’s Eve in Cologne. Although this story was broadcasted only in Russian TV, German prosecutors found its’ accessibility for millions of Russian-speakers in Germany as a ground for investigation on whether the reportage had elements of incitement of interethnic hatred. This case reached even diplomatic level, as Russian and German foreign ministers have mutually exchanged critique on the matter of this subject.

Russian media has also followed very accurately the refugee situation in Finland and such minor stories as refugee dissatisfaction of their food have passed the news threshold. However, the Russian media campaigns of black-labeling Finnish authorities have – already traditionally I would say – been focused on child custody and protection cases. The information source and the expert in these news stories is often one and the same person, docent Johan Bäckman, who spreads disinformation about work of Finnish officials and politicians. This scenario was repeated this January when Bäckman argued that due to Russophobic official recommendations of the Finnish Ministry of Health, authorities can seizure children from their Russian parents simply on the basis of one phone call from their neighbor. A while later, the only Russian-language TV broadcast of Finland, Yle Novosti (which is now losing its resources for investigative journalism due to budgetary cuts) corrected this disinformation in its report, but Yle Novosti does not regularly reach much of the Russian-speaking audience even in Finland. In the beginning of February, a new story in this field was made by Komsomolskaya Pravda on a Russian mother whose 16-year-old Finno-Russian son was taken to custody of social services allegedly for the simple base of underage drinking.

So, what kind of reasoning is there behind journalism in Russia? Are they in the shock leash of Kremlin? Critical discussion of these questions among experts of this field has not provided simplified answers.

Jukka Pietiläinen has argued that visually, and by its commercial/entertainment content, the Russian media does not strongly differ from its western peers, but differences appear mostly in news, reports and topical programs. Describing the Russian journalism’s positioning towards politics, Pietiläinen finds resemblance to the old Nordic and the current South European models, where journalists openly take a stand for some political group. The reasons for the sympathies, he argues, are not so much due to the personal conviction of journalists, as they are a result of dependency from these groups and therefore the bias for and against can change quite quickly. Accordingly, it seems that the differences between Russian and the Nordic media systems have emphasized in previous years, due to the stronger globalization of the Nordic media, while their Russian peers have protected their national individuality and produced more domestic programming for the large Russian-language media market.

When it comes to content and style, there are similarities in the niches of Russian news to the main Finnish tabloids Iltalehti and Ilta-Sanomat. They all have easily digestible and bold style and quantitatively rich content. While the credibility of these media is popularly questioned in public discussions due to the commercial logic they have adopted (the shock value helps to sell stories), they are still attracting masses of audience. In her research about Russian journalists, Svetlana Pasti has noted, that while there are multitude different journalists, including independent non-conformist political critics, they generally do not see actual conflict of their professional values and custom stories made for money. This clientelism is seen as a norm of capitalist commercial system as opposed to the Soviet pro-state values and consequently, the ‘naturalness’ of this norm appears in the difficulty to tell apart what news are bought and regular. Even the publicly owned television channels operate very commercially striving for high viewer ratings and incomes from commercials. Some of the most known current pro-Kremlin propagandist media personas, such as Dmitry Kiselev and Arkady Mamontov, have been famous liberal and government critical reporters in the 1990s, but later they have radically shifted their political positions in accordance with the profitable money/power relations, in order to be successful. Pasti has argued that while most of Russian journalists sought to their profession by personal ‘calling’, they often follow the trends in order to be ‘winners’, and current trends are suggesting that the anti-system rebels often end up as ‘losers’.

Russian journalists have relatively much freedom of self-realization, but the indirect dependence networks make it complicated to evaluate the autonomy of Russian media. Elisabeth Schimpfossl and Ilya Yablokov have pointed out that the editorial guidance and rules are mostly unwritten for flexible implementation. Further, Sarah Oates and Hedwig de Smaele have pointed out, that by many indicators, the contemporary Russian journalism is actually more dependent from external influences than ever during the Soviet era. The interest groups of journalists have multiplied and the risks of being targeted to crime and violence have increased. The political authorities can pressure media houses and journalists indirectly by hampering their financing, which is a very crucial issue for them. Additively, the political and economic authorities have leverage to taxation, monitoring, facility rents, subsidies, printing houses, court processes and so on, making good relations with them very important.

Looking further at the aspect of the danger in journalist profession, the international Committee to Protect Journalists has estimated that in the post-Soviet Union Russia, 56 journalists are estimated to have been killed by contract, many of them had reported critically about the Chechen wars. By mid 2000s, most of the journalists stopped making critical stories about Chechnya, but then very many of them have gone working to the battlefields in Ukraine, remembering lessons from Chechnya. They are aware how certain risks of war journalism in the past have transcended far from the battle fields into their home yards. The murky statistical numbers of violence against journalists have been decreasing in 2000s, but one can only wonder how much of it is because Russian journalists have found the lines between danger and safety, after taking hard lessons of that in practice? The general impunity of legal processes regarding these crimes against journalists has also sent indirect signals of what has the system’s support and what does not. Additively, the organizations providing legal support for journalists have also been targeted to pressure of authorities.

The chief editor of Russian alternative journal Insider, Roman Dobrokhotov has stated that while average Russian claims that he does not believe what is on Russian television, ‘because it is all lies, like television everywhere in the world’, he still will repeat the main rhetoric from TV, because he does not get any well-grounded alternatives to that content. Indeed, in recent years, the Russian state-run TV channels have re-gained public trust and the way the annexation of Crimea (the ‘KrimNash’ phenomenon) was presented led to cross-national euphoria and feeling of unity, which can be paralleled to Finns winning the ice hockey championship, but with the much larger scale of Russia. Simultaneously, by pressing the right buttons of their audience, so to speak, the media presentation greatly boosted the public support of Kremlin’s foreign politics.

To conclude from relevant studies, Russian journalism works on the basis of the Foucauldian idea of liberal indirect power thought self-aware and self-conducting subjects. Accordingly, the journalists knowing that it is not ‘appropriate’ for them to make scandalous (=money) news about Russian domestic politics, can make scandalous stories about immigrant crisis in Europe (=money) without any ‘vertical orders’. Moreover, with social values embedded from patriotic culture and education, they are likely to act in line with their personal conviction.

It is logical to argue that what one national media decides not to present for some reason, could instead be presented in the other after better evaluation process. These editorial decisions are strongly affected not only by political and commercial interests, but by values, which, hardly surprising, are close between Russian journalists and their public. Moreover, for their professional success, the commercial journalists want to gain large audience and they are very creative and skillful at making stories that are well tailored for the taste of their audiences. It is not a bold estimation, that when a Russian journalist tells a story about family values marginalized by inefficient or corrupt public authorities, it is better related to the value-based concerns and experience-based world views of Russians, than an alternative story trying to compel to traditionally recognized integrity of Finnish or German public officials.

Teemu Oivo

Kuinka tulla toimeen mediamaailmojen ristiriitaisuuksien kanssa?

Suomen venäjänkieliset median käyttäjinä -hankkeessa teimme 25 haastattelua, joissa pureuduttiin Suomen venäjänkielisten median käytössä tapahtuneisiin muutoksiin, median käyttöön tässä hetkessä sekä Suomen ja Venäjän mediamaisemien vertailuun. Aineiston alustavassa analyysissä kiinnitin huomiota siihen, millaisia konflikteja haastateltavat identifioivat suhteessaan mediaan sekä tapoja, joilla he reagoivat näihin konflikteihin.

Kuten aiemmin kirjoitin, monet haastateltavien kuvaamat ongelmatilanteet eivät suinkaan liity maailman politiikkaan, vaan esimerkiksi siihen, millainen rooli medialla on ihmisten arjessa. Joidenkin mielestä media syö liian suuren osa ihmisten ajasta, kun taas joitakin harmittaa, etteivät he kerkeä katsoa televisiota tai viettää aikaa verkossa niin paljon kuin haluaisivat.

Toisaalta maailmantilanteen kiristyminen näkyy myös venäjänkielisten suhteessa mediaan. Haastateltavat kokivat ongelmallisiksi esimerkiksi sen, miten suuri merkitys medialla on ihmisille ja heidän maailmankuvalleen. Toisaalta haastateltavat pitivät useimpia Venäjän medioita selvästi propagandistisina ja länsivihamielisinä, kun taas suomalainen media näyttäytyi Venäjä-vastaisena. Haastateltavat olivat kiinnittäneet huomiota siihen, miten eri tavoin eri mediat uutisoivat Ukrainan konfliktista ja muista ajankohtaisista maailman tapahtumista, mikä vähensi heidän luottamustaan mediaan ylipäätään.

Rysky Riiheläinen arveli, että venäläisen median tarjoama maailmankuva poikkeaa niin jyrkästi läntisen median tarjoamasta, että venäjänkielistä mediaa seuraavat joutuvat valitsemaan eri maailmankuvien väliltä tai vaihtoehtoisesti sulkemaan maailman tapahtumat ajatuksistaan. Haastatteluaineiston pohjalta näyttää siltä, että useimmat Suomessa asuvat venäjänkieliset, joiden joukossa on paljon muistakin maista kuin vain Venäjältä muuttaneita, eivät lähtökohtaisesti ja mukisematta hyväksy minkään median tarjoamaa maailmankuvaa, vaan useimmat heistä tasapainoilevat erilaisten näkemysten ja maailmankuvien välillä. He myös kiistävät ja kyseenalaistavat median tuottamia näkemyksiä. Suhtautumista mediaan voi siis kuvata kriittiseksi. Toisaalta voimakkaasti ristiriitaiseksi koetussa tilanteessa täydellisen tasapainon säilyttäminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. Valintatilanteessa mielipiteet kuitenkin kallistuvat, tai ne pakotetaan kallistumaan, johonkin suuntaan ja näitä valintatilanteita monet pyrkivät arjessaan välttämään.

Yleinen toimintatapa haastateltavien joukossa olikin oman mediaseurannan rajoittaminen ja esimerkiksi poliittisten kysymyksen välttely päivällispöydissä tai työpaikoilla. Ihmisillä on näkemyksiä politiikasta, mutta niitä ei haluta tuoda julkisesti esille. Medialta toivotaan, ettei se kärjistäisi mielipiteitä, vaan tarjoaisi politiikan sijaan muuta ajateltavaa joko asiaohjelmien tai viihteen muodossa.

Haasteltavien joukossa oli myös muutamia henkilöitä, jotka pyrkivät vetäytymään mediatodellisuuden ulottumattomiin, koska kokivat viestintävälineiden kautta rakentuvan todellisuuden niin ahdistavaksi ja ristiriitaiseksi. Toisaalta joukossa oli niitäkin, jotka omaksuivat konfliktissa katsojan, jopa nautiskelijan, roolin. He kertoivat “kaivaneensa popcornit esiin” ja asettuneensa sohvalle tai tietokoneruudun ääreen seuraamaan, kuinka tilanne kehittyy. Heille medioiden välittämä tai tuottama maailmankuvien välinen taistelu oli ikään kuin viihteellistä elokuvaa tai tietokonepeliä. Muutamat haastateltavat ilmaisivat kiinnostusta osallistua peliin esimerkiksi provokatiivisella nettikommentoinnilla, mutta kukaan ei tuonut esiin, että osallistuisi aktiivisesti keskusteluun esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Haasteltavat mielsivät itsenä siis ennen kaikkea mediaa ja sen sisältöjä kuluttaviksi kohteiksi, eivät niinkään sisältöjen tuottajiksi. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa keskitytään enemmän niihin ihmisiin, jotka aktiivisesti tuottavat venäjänkielisiä mediasisältöjä Suomessa.

Monien kohdalla puutteellinen kielitaito vaikeutti suomalaisten medioiden monipuolista seuraamista. Jotkut kokivat Suomen mediatarjonnan tylsäksi tai liian kliiniseksi. Muun muassa näissä tilanteissa tieto siitä, mistä ja miten Suomessa puhutaan, suodattuu esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Vkontakessa ja Facebookissa ystävät ”kuratoivat” silmien eteen tulevat uutiset. Tällöin huomiota saavat usein kärjistyneet näkemykset tai yksittäiset raflaavat uutiset, joita verkossa on tapana levittää.

Joidenkin haastateltavien käsitykset suomalaisesta mediasta ovat peräisin heidän lapsiltaan, toiset saavat tietonsa Suomen kielen opettajilta tai muilta kurssikavereilta ja kolmannet lukevat Suomen uutisista Venäjällä tuotetusta mediasta. Omakohtainen tuntuma suomalaiseen mediaan jää tällöin väistämättä ohueksi, mikä johtaa siihen, että suomalaisten näkemykset ja asenteet vaikuttavat kapeilta ja kärjistyneiltä. Myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa esiintyvä mielipiteiden kirjo ei tule samalla tavalla esiin kuin heille, jotka seuraavat laajalti Suomessa tehtyjä asiaohjelmia ja kirjoittelua lehdistössä. Vaikuttaa siltä, että Suomessa tuotetuista venäjänkielisistä lehdistä ja televisio-ohjelmista ei tällä hetkellä ole täyttämään Suomen venäjänkielisten tarvetta hyvin taustoitetuille asiaohjelmille ja viihteelle, joka myös välittää tietoa ja varsinkin mielikuvia yhteiskunnasta, jossa he arkeaan elävät.

Tiina Sotkasiira

YTT, tutkija

 

Venäjä horjuttaa Saksaa politisoimalla saksanvenäläisiä

Fontanka.ru kertoi helmikuun alussa Ylen venäjänkieliseen toimitukseen kohdistamista säästöistä*, joiden tuloksena toimituksen työn painopiste siirtyy omien sisältöjen luomisesta suomenkielisten uutisten kääntämiseen sekä viisiminuuttisiin uutislähetyksiin. Omien journalististen sisältöjen tuotanto näiden säästöjen myötä loppuu, samoin kuin nollasopimuksella työskentelevien freelancetoimittajien työ.

Julkaisemme tutkijamme Teemu Oivon suomentaman, Saksassa asuvan tutkijan Nikolai Mitrohinin www.grani.ru –sivustolla julkaistun artikkelin, jossa hän analysoi saksanvenäläisten ja nykymedian sekä Venäjän median välityksellä tapahtuvan vaikuttamistyön suhdetta. Kuten aikaisemmissa ”ulkovenäläisten” tilanteiden analyyseissä (esim. koskien Itä-Ukrainan sodan syttymistä) Mitrohin painottaa EU-maissa tuotetun venäjänkielisen median tärkeyttä. EU-maiden venäjänkielisen mediatyhjiön täyttävät Venäjällä tuotetut mediasisällöt, jotka tekevät venäjänkielisistä vähemmistöistä helposti manipuloitavia.

Olga Davydova-Minguet
Tutkimushankkeen johtaja

Lisäys 10.2. klo 11*:  Yle Novostista saadun tiedon mukaan Fontanka kuvasi säästöjen vaikutuksia hieman vääristäen. Omien materiaalien tekemisestä ei ole suinkaan tarkoitus luopua, eikä myöskään freelancereiden työstä luovuta. Vakituiset joutuvat hoitamaan enemmän juoksevia asioita joka voi heijastua omien sisältöjen määrän vähentymisenä.

Venäjä horjuttaa Saksaa politisoimalla saksanvenäläisiä politisoimalla

grani

Saksan ja Venäjän ulkoministereiden Frank-Walter Steinmeierin ja Sergei Lavrovin kiistely ’Lisa-tytön’ tarinasta on siirtänyt saksalais-venäläisten suhteet uudelle tasolle. Tilanne on muuttunut heiveröisestä rauhasta kunnon riidaksi. Saksa on ollut viimeinen suuri länsimaa, jonka kanssa Venäjä on voinut kuvitella olevansa kumppanuussuhteessa. Sillä, oliko kumppanuuden takana näkemys Saksasta merkittävänä venäläisen energian kuluttajana ja Venäjän talouteen sijoittajana vai siitä, että Putin on germanofiili, ei ole enää väliä. Venäjän johtaja ja hänen lähipiirinsä ovat sylkeneet tämän kaiken päälle lyhytnäköisten tavoitteiden vuoksi.

Lisan tarinan juoni on yksinkertainen. 13-vuotias Saksaan muuttaneen venäläissaksalaisen perheen tyttö katosi koulumatkaltaan. Hän ilmestyi kotiinsa 30 tunnin kuluttua kertoen, että hänet siepattiin autolla ja suljettiin asuntoon, jossa useat arabeilta näyttäneet ja käytännössä saksaa osaamattomat miehet raiskasivat hänet. Poliisi, jonka puoleen vanhemmat olivat kääntyneet, kertoi ensimmäisten kuulusteluiden jälkeen toista versiota. Poliisin mukaan mitään sieppausta tai raiskausta ei tapahtunut, mutta kuitenkin, että Lisa on ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä yhden tai mahdollisesti useamman ihmisen kanssa. Tämä jo itsessään olisi rikos, mutta se, missä olosuhteissa kanssakäyminen oli tapahtunut, oli vielä epäselvää. ”Venäläinen Saksa” –lehden työntekijät selvittivät, että tyttö oli rakastunut 19-vuotiaaseen turkkilaissukuiseen saksalaiseen. He myös arvioivat tytön mahdollisesti keksineen alkuperäisen tarinansa selittääkseen vanhemmilleen karkaamisensa miehen luokse.

Tämä näkemys tapahtumien kulusta vaikuttaa täysin uskottavalta. Huolimatta turkkilais- ja islaminvastaisuudesta saksanvenäläisten keskuudessa, seksisuhteet ja avioliitot Saksassa asuvien venäjänkielisten ja turkkilaisten, kurdien sekä albanialaisten kanssa eivät ole tavattomia. Vain asiasta mitään tietämättömät ja tekopyhät yllättyvät nykyään enää teinien seksuaalisuudesta.

Mutta miksi tällainen banaali tarina herätti merkittävän osan saksanvenäläisiä ja johti heidän poliittiseen aktivoitumiseensa? Seurauksena oli kymmeniä mielenosoituksia pitkin Saksaa ja julkinen eripura maiden diplomaattikuntien johtajien välille.
Ongelman ytimessä ovat sosiaaliset ongelmat Saksan venäjänkielisen väestön keskuudessa. Tällä hetkellä heitä on yli neljä miljoonaa, mikä tekee heistä Saksan suurimman vieraskielisen ryhmän. Ryhmän perustana ovat nk. Venäjän saksalaiset, jotka muuttivat Saksaan entisestä Neuvostoliitosta 1980-luvun lopun ja 2000-luvun alun välisenä aikana. Neuvostoliitossa vuosikymmeniä kestäneestä saksalaisten syrjinnästä johtuen suuri enemmistö heistä oli työläisiä tai kolhoosilaisia, jotkut ensimmäisen sukupolven sivistyneistöä. Mukanaan he toivat neuvostoliittolaisen ruohonjuuritason muukalaisvihan sekä ylemmyyden tunteen, joka kohdistui ’muslimeihin’, joiden rinnalla heidän oli ollut pakko asua Kazakstanissa ja Keski-Aasiassa.

Saksassa neuvostoliittolaiset ja jälkineuvostoliittolaiset maahanmuuttajat olivat sijoittuneet samalle yhteiskunnalliselle tasolle kuin muutkin matalasti koulutetut maahanmuuttajat. Tehdastyötä, asumista kerrostaloissa, vapaa-ajanviettoa kaupungin puistoissa, käytettyjä autoja hämäriltä katukauppiailta… Karagandan ja Omskin lähiöistä muuttaneet nuoret olivat ajautuneet jengeihin, jotka tappelivat ja jakoivat huumemarkkinoita albaanien, kurdien ja turkkilaisten jengien kanssa. Heidän vanhempansa olivat tyrmistyneitä siitä, kuinka ”poikiamme poljettiin”. Tapahtumien kulkua seuranneet ”kantasaksalaiset” paheksuivat massoina saapuneiden venäläisten junttien hurjia tapoja ja juopottelua.

Tilanne on kuitenkin muuttunut nopeasti. 20 vuoden aikana entiset neuvostosaksalaiset ovat integroituneet saksalaiseen yhteiskuntaan. Suuri enemmistö on oppinut kielen, löytänyt työtä, ja monet ovat muuttaneet omakotitaloihin. Aikuistuneet lapset eivät ole tyytyneet peruskoulutuksen, vaan ovat menneet yliopistoihin, luoneet menestyksekkäitä uria, esimerkiksi viihdealalla. Sosiologisten tutkimusten mukaan he ovat muodostaneet Saksan menestyksekkäimmin integroituneen suurikokoisen vähemmistön. Tämän lisäksi vuosituhannen vaihteessa toteutuneen nuorisorikollisuuden kukistamisen jälkeen Saksan venäläiset on nähty myös ongelmattomimpana ryhmänä. Tämän vuoksi Saksan hallinto ei ole kiinnittänyt siihen huomiota enää vuosiin, vaan keskittynyt muihin maahanmuuttajayhteisöihin. Mutta, kuten parin viime vuoden aikana on käynyt ilmi, olisi heidät edelleen kannattanut huomioida.

Integraatio saksalaiseen yhteiskuntaan ei tarkoita assimilaatiota. On selvä että ne, jotka saapuivat pikkulapsena tai syntyivät Saksassa, tuntevat itsensä saksalaisiksi kieleltään, arkitottumuksiltaan ja maailmankatsomuksiltaan. Kuitenkin suurin osa ensimmäisen aallon maahanmuuttajista sekä matalasti koulutettu osa toista sukupolvea kutsuvat itseään ’rusakoiksi’ (Ven. rusak, ironinen oma nimitys Saksan venäjänkielisille). Saavuttuaan töistä kotiin he puhuvat sukulaistensa kanssa venäjän ja saksan sekamuotoa, valmistavat venäläisiä ja kazakstanilaisia juhlaruokia. Häissä ja syntymäpäiväjuhlissa he soittavat hillitöntä venäläistä poppia, puhuvat ’Liittoon’ jääneiden sukulaistensa kanssa Skypen ja ’Odnoklassniki’ -nettiyhteisön välityksellä ja – luonnollisesti – seuraavat venäläistä televisiota. Se on helpommin ymmärrettävää ja kiinnostavampaa, se auttaa unohtamaan murheet, ja siellä esiintyy vuosikymmenten aikoina tutuksi tulleita kasvoja. Tällä tavoin arjen ongelmat, joihin kuuluvat palkkojen pienuus ja töiden raskaus, sijoittuvat Saksaan, mutta ”ikuinen juhla” ja nuoruuden nostalgia ovat jossain Venäjällä.

Nyt Saksaan on ilmestynyt uusi maahanmuuttaja-aalto muslimimaista. Monet venäjänkieliset eivät lainkaan jaa asuttamansa yhteiskunnan arvoja, vaan ovat säilyttäneet vanhan muukalaisvihansa. Heidän kokemuksensa on, että saksalaiset poliisit toimivat tehottomasti maahanmuuttajarikollisten kohdalla ja he näkevätkin uudet muuttajat suoranaisena uhkana. Tätä tunnetta on osaltaan ruokkinut venäläinen media, joka pyrkii johdattamaan huomion pois Venäjän sisäisistä ongelmista ”Euroopan kriisiin”. Venäjänkielisissä sosiaalisissa verkoissa tuotetaan ja jaetaan osana hybridisodankäynnin myyräntyötä yksinkertaista, hauskoille iskulauseille perustuvaa propagandamateriaalia.
Tässä suhteessa tilanne muistuttaa venäläisten invaasion alkuvaihetta Ukrainassa: myös siellä venäläiset tv-kanavat liioittelivat maan sisäisten ongelmien laajuutta ja vakavuutta, sosiaalisia verkostoja käytettiin kovana välineenä maan hallinnon uskottavuuden nakertamisessa sekä ”yhteisöllisenä organisaattorina”. Jäsenmääriltään pienten äärijärjestöjen aktivistit olivat valmiita johtamaan protesteja.

”Lisa-tytön” vanhempien kääntyminen Saksan kansallisdemokraattisen puolueen (SKDP) uusnatsien puoleen ikään kuin painoi valmiiksi ladatun aseen liipaisinta. Saksassa uusnatsit ovat jo puolitoista vuosikymmentä suhtautuneet myönteisesti ja tukeneet sinne muuttaneita venäjänsaksalaisia, joihin he vielä 1990-luvulla suhtautuivat torjuvasti. Uusnatseilla on myös kokemusta provokaatioiden ja protestitoimien järjestämisessä. Länsi-Saksassa, missä SKDP on heikko, ja jossa organisaattorin roolin ovat ottaneet vähälukuiset Venäjä-myönteiset ”venäläisen diasporan” yhteiskuntapoliittiset järjestöt, kuten ”Saksan Vaihtoehto”. Berliinin mielenosoituksesta alkaneen ja kymmeniksi ”Lisan tukiliikkeiksi” kasvaneen kampanjan järjestämisen teknologia sekä Saksan ulkoministeriön voimakas reaktio viittaavat siihen, että ”isoveljen” rooli tässä on ollut merkittävä.

Kielioppivirheitä vilisevä venäjänkielinen kutsu liittyä mielenosoituksiin oli epäilemättä kirjoitettu Saksassa. Sen jakaminen kuitenkin tapahtui uudella tavalla – poikkeuksetta henkilökohtaisten kutsujen kautta. Kutsua ei löydy hauilla internetin sosiaalisista verkostoista (ennen kaikkea ’Odnoklassnikista’ tai Facebookista) eikä viestiohjelmilla (ennen kaikkea WhatsApp). Sitä ei ollut edes suosituissa saksanvenäläisten ”Vkontakten” tai ”Odnoklassnikin” sosiaalisen median ryhmissä. Kutsua eivät saaneet he, jotka olivat selvästi ilmaisseet Putinin vastaisuutensa tai olivat lojaaleja Saksan hallinnon kannalle.

Kuitenkin mielenosoitusten järjestäjät ehtivät hoitaa viralliset mielenosoitusilmoitukset, valmistaa banderollit ja kerätä aukioille paljon väkeä, josta suurin osa ei selvästikään ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. On kiinnostavaa, että ainoa internet-sivu, josta oli voinut löytää ylimalkaista tietoa mielenosoituksista, oli tuntematon ja tietysti anonyymi ”ISIS-info”, joka oli aiemmin erikoistunut Syyrian ja Irakin uutisointiin. Tämän sivuston ylläpitäjä Andrei Dudnik itse oleskeli samaan aikaan Venäjällä.
Spontaanille yhteiskunnalliselle oma-aloitteiselle liikkeelle tai jopa jollekin saksalaiselle äärioikeistolaiselle järjestölle tämä olisi liian suuri ja teknisesti vaikea tehtävä. Mutta niille, jotka olivat järjestäneet ”spontaaneja” toimia Itä-Ukrainassa (”Novorossia”), tämä oli luonnollinen toimintatapa. Siellä agenttien ja aktivistien koordinointiin käytettiin epätavanomaisia keinoja, muun muassa internetradioasema Zelloa.

Uskon, että saksalaiset viranomaiset ovat ymmärtäneet tämän odottamattoman ”varoituksen” arvon ja nyt miettivät sen syitä. Oliko se vastaus venäjänkielisen Deuche Wellen viime vuonna tapahtuneeseen voimakkaaseen aktivoitumiseen, vai EU-maiden lisääntyviin aikeisiin tutkia venäläiseliitteihin liittyviä rikoksia? Vai oliko se yritys saada Saksaan aikaan joukkomellakoita käyttämällä hyväkseen Kölnin ”pitkien käsien yöstä” seuranneita reaktioita? Oli se miten tahansa, saksalais-venäläiset suhteet ovat kärsineet pahemman kerran, mikä ilmeisesti pakottaa Saksan hallituksen uudelleen arvioimaan sen asennetta Putinin kannattajia ja venäjänkielisen diasporan joukossa toimivia Venäjän tiedustelupalveluita kohtaan.

Venäjänkielisten yhteisöjen politisoituminen asettaa maan hallituksen joka tapauksessa myös muiden kysymysten eteen. Perustetaanko Saksan ja EU:n venäjänkielisille televisiokanava, joka pystyy kilpailemaan Venäjän omien kanavien kanssa edes uskottavan tiedon tuottamisen saralla? Onko mahdollista uudistaa saksalaiset valtion tv-kanavat, jotka ovat tyylillisesti jääneet 90-luvun alkuun ja toimittavat uutisiaan monen tunnin viiveellä verrattuna ei vain internetiin, vaan myös radiokanaviin? Kykeneekö hallitus tehostamaan poliisin työtä maahanmuuttajien rikosten selvittämisessä? Onko mahdollista järjestää Lähi-idästä ja Balkanilta ”syyrialaisen” aallon mukana tulleiden rikollisten karkottaminen kohtuullisessa ajassa? Ilman näiden kysymysten ratkaisua venäläissaksalaisten Putin-myönteinen toiminta ei tule katoamaan.

Nikolai Mitrohin