True lies -työpaja Odessassa

Osallistuin elokuun alussa verkkoaktivismiverkosto Shift. Shape. Mobilize työpajaan True Lies, Ukrainan Odessassa 31.7.-6.8.. Työpaja käsitteli useita teemoja: tiedotusvälineiden suhdetta totuuteen, tiedon luotettavuutta ja vapautta ja vastuuta sekä tietoturvallisuutta nykyaikaisessa vaikeaselkoisessa mediaympäristössä, antaen samalla hyvää perspektiiviä rajat ylittävään medialukutaitoon. Tapahtuma oli toteutettu yhteistyössä Saksan kansalaiskoulutusviraston ja Itä-Euroopan mediajournalismin kansalaisjärjestön n-ost:in ja siihen osallistui neljättä kymmenettä internetaktiivia itäisestä Euroopasta, etenkin Venäjältä, Balkanilta, Kaukasiasta ja vain muutama läntisestä Euroopasta. Noin puolet osallistujista osasi venäjän kieltä. Tässä blogissa referoin lyhyesti työpajan sisältöä liittyen perinteiset valtion rajoja jo jonkin aikaa sitten yleistyneen ylittävän nykyaikaisen median käytön ulottuvuuksiin Venäjän naapurustossa.

odessa1

Shift. Shape. Mobilize. True Lies -osanottajia ja ’kurssitodistuksia’. Kuva: Nikolai Vdovenko

Moninaisesta ohjelmastaan ja osallistujistaan huolimatta työpajan punaisena lankana oli tietynlainen totuudenmukaisuuden tavoitteellisuus ja tiedon käyttö, huomioon ottaen realistisesti käytännölliset maailman monitulkinnallisuuden rajat raamit. Ihmisten suhtautuminen totuuteen ja tiedotusvälineiden puolueellisuuteen vaihtelee ymmärrettävästi yksilö- ja kulttuurikohtaisesti paljon, mutta itselleni tuli hieman yllätyksenä kuulla nuoren osallistujakaartin journalisteilta ja bloggareilta sellaisia lausahduksia kuin:

”Haluan oppia olemaan täysin objektiivinen”, ”Kaikki (tieto-)lähteet ovat mielipiteitä” tai ”Uskon että tämä propagandaongelma väistyy itsestään, koska nuori sukupolvi ei katso enää televisiota, vaan internettiä”

Nämä lausunnot muistuttivat minua siitä, miksi olen osaltani alkanut tutkia ylirajaista tiedonvälitystä ja tiedon ’sulatusta’. Nähdäkseni suhteellisen yhtenäiset perustelut siihen, mihin voidaan uskoa, on tärkeä peruste ihmisten välisen kommunikaation toimivuudelle. Eroja kuitenkin on, ja niitä on tärkeä ymmärtää mahdollisimman hyvin. Täysin objektiivisia ei monesta inhimillisestä kokemusperäisestä asiasta voida olla, mutta yleisön suhtautuminen kaikkeen mediassa annettuun tietoon suhteellisena voi johtaa voimattomuuden tunteeseen, passiivisuuteen ja nihilismiin antaen tiedon antajalle vapauden ansaitsemastaan muutokseen suuntaavasta kritiikistä. Yhdessä tästä aiheesta käsittelevästä työpajan paneelissa kysyi eräs nuori journalisti alan veteraanilta kysymyksen, johon hän sai nähdäkseni hyvin ammattietiikan mukaisen vastauksen:

– Voiko journalismi edes olla objektiivista?

– Se voi olla ja sen pitäisi olla ainakin reilua. Se on ihmisten tekemää, joten data, kuvat ja tekijät ovat subjektiivisia, mutta siitä voi tehdä myös tasapainoista.

Muoti-ilmiöksi yltynyttä anti-intellektualismia vastaan kirjoitin ylös työpajan aikana myös seuraavia kuulemiani ohjeita:

  • Harkitse suositun ilmiön huutoon liittymisen tarpeellisuutta. Mikäli sinulla ei ole muuta mitään lisättävää aiheeseen, lisäät vain meteliä.
  • Mieti ja tarkista faktat ennen kuin jaat uutisia. Kriittinen ajattelu ja faktojen tarkistus vaativat aikaa ja energiaa, mitä monet eivät jaksa käyttää ja jakavat siten huomaamattaan valeuutisia
  • Omaan mukavuusalueeseen kuuluu ’vaikuttaminen’ itsensä kanssa saman mielisten kanssa kaikukammiossa. Todellinen vaikuttaminen tapahtuu kohtaamalla erimielisiä oman mukavuusalueen (kuplan) ulkopuolella.
  • ‘Meidän pojat -mentaliteetti’ uutisoinnin kohteesta on varma tapa menettää kosketus osaan merkittävistä ongelmista. Itse-sensuurista aiheuttaa hallaa uskottavuudelle ja se onkin tällä hetkellä yksi kuumimmista keskustelunaiheista monissa uutistoimistoissa ja internetissä.

Odessa2

Työpajan ohjelmaan kuului merkitystensä muuttaneiden termien avaaminen, esim. allekirjoittaneen esitelmä ’trollauksesta’. Kuva: Nikolai Vdovenko

Paikalla olleet Kaukasuksella ja Ukrainassa työskentelevät ammattijournalistit kritisoivat kovin sanoin verkkoaktivismin ottamaa roolia laadukkaan uutisoinnin kannalta. Kouluttautumattoman journalismin koettiin edesauttavan propaganda-agendoja, lainlyövän faktojen tarkistusta, jakavan disinformaatiota, vääristelevän todellisuutta sekä haittaavan ammattijournalismia. Verkkoaktivistivoittoinen yleisö ei tietenkään tätä kritiikkiä helpolla ottaneet vastaan, mutta jonkinlaiseen sopuun päästiin lopulta siitä, että monet verkkoaktivistit ovat toimineet hyvin kriittisinä mediassa esitetyn faktan tarkastajina. Muun muassa avoimia lähteitä käyttävät Bellingcat ja StopFake mainittiin esimerkillisinä projekteina kansalaisjournalismista. Yksi panelisteistakin rohkaisi bloggareita sanomalla, että kuka hyvänsä voi tehdä ammattijournalistia paremman jutun, mikäli itse tarina on hyvä ja julkaisija osaa tulla oikein ymmärretyksi:

“Mielestäni paras tapa kumota valheellinen väite on tehdä se kertomalla hyvä tarina”   – Venäjänkielisen BBC:n toimittaja

Medianlukutaitoon liittyen työpajan More than words -ryhmän ohjelmaan kuului muutamien televisiodokumenttien alkujen ja mainosten katsominen ja niiden kriittinen arviointi katsojan näkökulmasta. Esimerkkeinä käytettiin muutamaa venäläistä kohudokumenttia, mutta myös BBC:n omaa epäonnistunutta dokumenttia Vladimir Putinin salatusta varallisuudesta (BBC Panorama – Vladimir Putin’s Secret Riches, 2016), joka oli tehty niin räikeän propagandistisesti, että se käytännössä kääntyi itseään vastaan. Dokumentista pystyi poimia paljon yhtäläisyyksiä venäläisen television käyttämiin propagandan vaikuttamisen keinoihin: yliampuvan propagandistista dramatisointia sekä huterapohjaisia argumentteja, jotka olivat melko selvästi kohdistettu jo valmiiksi Putinin vastaiselle yleisölle. Tästä kohdeyleisöstä muutama itsensä tunnustanutta osanottajakin myönsi dokumentin propagandamausteiden saaneen jopa heidät itsensä vastakkaiselle puolustuskannalle. Tämä BBC:n dokumentin oma maali otettiin Kremlin propagandafoorumeilla ilolla vastaan. Venäjän valtiopropagandan äänitorvi Dmitri Kiseljov teki ohjelmassaan pilaa BBC:n käyttämistä demonisoivista grafiikoista ja musiikista. Hän muun muassa sovelsi parodisoivasti BBC:n dokumentin elementtiä, Putinin kuvan muuttamista demonisen piirretyksi taustalla soivan kauhumusiikin sävyttämänä, dokumentin ohjaajaan sekä Britannian pääministeri David Cameroniin ja kuningatar Elisabet II:een.

Keskustelimme myös kohudokumenttien menestystekijöistä, etenkin Venäjän valtion virallisen kansainvälitykseen levitykseen tarkoitetun RT-televisiokanavasta, jonka on hakenut markkinarakoaan aiheilla, ”joista länsimainen valtamedia ei sensuurin vuoksi kerro”. Yhtenä tunnetuimmista tapauksista tällaisen länsimaisen median kritiikin onnistumisesta voidaan laskea mainittiin Saksan Kölnin viime uudenvuoden joukkoahdistelutapauksen ohittaminen useissa valtamedioissa tapahtumien epämukavan etnisen ulottuvuuden vuoksi, mikä oli lottovoitto RT:lle ja monille muille ns. vaihtoehtomedioille. Raportoinnin puute paljasti, ja loi lisää huolta yleisössä siitä, kuinka ’liberaalin median kaikukoppa’ ei pidä heitä tiedotettuna siitä, mitä oikeasti tapahtuu. Kuten monesti on huomautettu, epävarmuuden tunne luo usein todellisuutta pahempaa huolta.

Vastaavia tapauksia osallistujat kertoivat monesta maasta. Mm. porukkamme ainoa britti kertoi RT:n raportoineen työläisten mielenosoituksista Skotlannissa, joista brittien saarten omat TV-kanavat eivät kertoneet. Tämä tapaus vihjasi yleisölleen, että Britanniassa on valtavasti vihaisia ihmisiä, joista maan oma valtamedia ei kerro. RT:n toiminnan taustan ideologian puutteesta kertoo se, että Venäjällä on kielletty jopa valtion viranomaisilta lupaa saamattomien mielenosoitusten raportointi, mutta tällaisia tunteita stimuloimalla RT käyttää ovelasti ihmisten todellisia huolia hyväkseen ja kasvattaa niitä.

”Moni julkinen käsitys saattaa perustua yhden tahon valheeseen, mutta todelliseen ja yleiseen huolenaiheeseen.”- Natalia Antelava, georgialainen Coda Storyn journalisti

Siitä, kuinka länsimaisen median tulisi vastata tähän vaihtoehtomedioiden asettamaan haasteeseen ei ole yksimielisyyttä. Suurin osa on kuitenkin ottanut sen linjan, etteivät ne perusperiaatteidensa mukaan muodosta vastakkaista lobbaus/propaganda-asemaa omaa vasta-agendaansa ajaakseen, vaikka se agenda olisikin liberaalidemokratian pelastaminen.

Myös Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -projektissa ilmi tullut tapa pitää televisiota taustaäänenä kotona ilmeni Odessan työpajassa yleiseksi tavaksi myös ei-venäjänkielisten entisten sosialistimaiden asukkaiden joukossa. Taustakohinan seasta voivat sellaiset usein toistetut valhetarinat, kuten teoria siitä, kuinka Ukrainassa vuonna 2014 alas ammuttu MH17-kone olisi ollut valmiiksi lastattu ruumiilla, voi vaikuttaa ihmisten muistiin tapahtumista. Tunnistimme työpajan osallistujien kesken keskusteluissamme myös usein itse huomaamatta yhdistelevämme ja muokkaavamme tapahtumien eri versioita mielissämme, muodostaaksemme aiheen keskusteluissa oman yksilöllisen mielipiteen.

odessa3

Natalia Antelava keskustelemassa ennakkoasetelmista More than words -pienryhmän kanssa. Kuva: Nikolai Vdovenko

Aiheperäisen taustoituksen muokkaamaa ennakkoasetelmaa havainnollistettiin käytännön kokeessa, jossa meille osallistujille annettiin luettavaksi kolme henkilökuva-artikkelia Mikheil Saakashvilista, minkä jälkeen meidän tuli haastatella kadunkulkijoita muutamalla kysymyksellä hänestä. Suurella osalla meistä ei ollut merkittävää mielipidettä Saakashvilista, eikä meille ei kerrottu, että osalle meistä oli annettu negatiivissävytteisiä ja osalle positiivisia artikkeleita. Oletuksen mukaisesti, Näiden artikkelien sävyerojen mukaisesti monien osallistujien kysymykset kuitenkin vaikuttivat siihen, muotoituivat sen mukaan miten he osasivat kysyä Saakashviliin liitetyistä henkilökohtaisista huhuista tai uran epäonnistumisista ja kuka puolestaan onnistumisista ja tavoitteista. Harjoituksen yhteydessä tuli huomattavaksi myös jonkinlaista säännönmukaisuutta siinä, kuinka osallistujien taustasta riippuen Saakashvilinkin harjoittama ’vähästä vankilaan -politiikka’ sai hyväksyntää parhaiten niiden kansallisuuksien näkökulmasta, joissa on ollut ongelmia yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämisen kanssa (ja täten osasivat arvostaa sitä vaihtokaupassa kovan kurin kanssa).

Lopuksi vielä vähän spekulaatiota tulevasta, Odessan työpajan ja VMK-projektin tutkimuksen pohjalta. Informaatiovaikuttamisessa selvä hyvän ja pahan puolten kaksijakoinen maalaaminen ei ole pohjimmiltaan muuttumassa mihinkään, mutta sen tavat kylläkin. Myös todellisuuden hämmennys (’sumutus’) ja harhaan johtaminen ovat nykyisissä transnationaalin digitaalimaailman tilan muodoissaan vielä tuoreita tekniikoita, joten ne lienevät elinvoimaisia vielä pitkään tulevaisuudessakin. Venäjän mediaan suoraan liittyen, Odessassakin esitettyjen näkemysten mukaan ihmisten mobilisointi erilaisten ilmiöiden (esim. Krim on meidän -liike, Ukrainan tai Syyrian tapahtumat, Turkkisuhteet, Sotshin olympialaiset, doping-skandaali jne.) ympärille todennäköisesti jatkuu uusien aiheiden muodossa. Näitä uusia kovaäänisiä mediailmiöitä, jotka liikuttavat yleisöään, tarvitaan aina lisää, jotta katsojien mobilisoitumisen aste pysyisi korkeana, johdattaen huomiota pois muualta. Tässä huomautan, että myös suomalainen media on taipuvainen esittämään yleisölleen lyhyet tapahtumien eskalaation kuvaukset ilman johdonmukaista seurantaa siitä, mitä tapahtuu myöhemmin. ennen kuin Sen sijaan uusi ajankohtaisaihe syrjäyttää pian vanhan. En näe tämän tavoittelevan mitään taktista harhautusta, mutta sekin vaikuttaa katsojansa huolen aiheisiin, näkemykseen maailmasta ymmärrettävänä kokonaisuutena ja voi osaltaan hämmentää. Myös sosiaalisen median uutisvirta noudattaa usein samanlaista nopeaa eri aiheiden ja välähdysten ’filminauhaa’, vaikuttaen siihen, kuinka meidän huomiomme median kuluttajina jakaantuu.

Teemu Oivo

A Critical Sofa Commentary Track on the Russian Documentary About Crimea 

”Из всех искусств для нас важнейшим является кино”  -В. И. Ленин 

“Of all the arts, for us the cinema is the most important” -V.I. Lenin

mov1

I recently watched the famous Russian documentary film Путь на Родину – Crimea. A Way Back Home (2015), which presents the developments and events leading to the referendum to unite Crimea into Russia in 2014. The film was made by and published simultaneously in the Russian state-owned television channel Rossiya 1 and Youtube on March 15th 2015 for the one-year anniversary of the unification. It featured an interview with president Vladimir Putin telling his view of the story and set the frames for the story, re-enactments starring the people who experienced these events first hand, numerous interviews, and archive material. The premiere TV broadcast reached viewers as many as 40,6% of Russian population over 18 years old. As one of the biggest Russian television events in recent history, this film well demonstrates the media techniques we are interested in our VMK project. In this blog post I analyze the documentary film for its crowd appealing features – mostly the argumentation. To expand my perspective, I asked documentary filming student Niko Väistö to join me for watching the film for supplementary comments.

When it comes to the popularity of political actions and events, the Krym nash (Crimea is Ours) is a phenomenon without parallel in contemporary Russia. It is fair to assume that the makers of this film tried to use those stimulants they understood to be the most important for their public in this phenomenon. The author and interviewer of the movie, Andrei Kondrashov is one of the 300 journalists, rewarded by Putin for “objective coverage of events in Crimea”. He has stated that journalists perform war efforts, and that globally, “any propaganda in the media is journalism”, which is a recognizable philosophy behind the mixture of journalism and propaganda in this film.

The film starts with showing violent pandemonium of Ukraine in the Maidan uprising in the end of February 2014, and Putin telling how he nobly saved his colleague Viktor Yanukovich from assassination to safe haven in Russia. Also many other people try escape from the new post-Maidan order in Ukraine, which is portrayed as a war field, where the lives of Russian-speakers and anti-Maidan supporters are threatened. Comparing the portrayal of the Maidan events in this film to a document film made by Maidanists, “Winter on Fire”, the roles of the peoples in the daylight and those in shadows are obviously turned upside down.

Nimetön

“I don’t know how to call them, they are not people, but monsters” 

-Auto mechanic, Simferopol resident, anti-Maidanist whose convoy was attacked against when trying to leave Maidan and return to Crimea.

Despite of the more journalistic framing of this film, comparing to the “Winter on Fire”, the protagonists and antagonists are again very clear from the beginning. In the re-enactments, the drunken Maidanist groups with torches in the dark remind of witch-hunt mobs, which are previously highlighted in Russian popular historiography as a particularly non-Russian, Western European phenomenon (which it arguably is). On the other side, the depiction of the way how the Berkut forces and the ‘Polite (green) men’ were welcomed to Crimea brings in mind the frames of returning of the victorious Red Army soldiers after the Great Patriotic War. While the violent mob is a clearly negative concept, it was later shown exceptionally in a positive light when the Night Wolves captured a special force commander with aversion of a violent mob, since the mob was given faces, voices and a noble cause.

Like in the “Winter on Fire”, the row antagonists are not given faces or voices, instead they represent some unexplainable evil without understandable backgrounds or goals. The Maidan ideology, ‘Bandersism’, Right Sector etc., are portrayed without further need of presentation, as the audience is expected to know them by their reputation and make a proper automatic judgement. While the Crimean peoples are presented to be strongly unified in their goals, the antagonists are portrayed as a credible force to fight against; hence the heroism of protagonists gets more value. The muscle behind the antagonists is told to be the US, Nato, and Kiev and their resorting into underground terrorist tactics, that made fortification and special conditions necessary measures from Russia. Nato appears so dangerous that the only Ukrainian ship, which Russians took by force, was the one in Feodosia, supposed to be defecting to the rapid-deployment units of the alliance. By the argumentation logic, the defect to Nato would have automatically led to an attack against local civilians. These forces were from western Ukraine, spoke in English and carried Nato certificates and in retrospective they were connected to the war operations in eastern Ukraine.

The evil is a foreign export 

mov4

It is highlighted how bad influences came to Ukraine from the outside, and the Right Sector infiltrators from Kiev and Lvov in Crimea. On the other side of the spectrum it is repeated accordingly, how the protagonists working against the Maidan movement and for the Crimean annexation, acted purely on their own free will and initiative, with which Kremlin had little to do in beforehand. In comparison, Americans are declared as “the real puppet masters”, whose manipulation is seen to be particularly wrong in the Post-Soviet countries, because they are still “underdeveloped, fragile and vulnerable”. Perhaps because of this juxtaposition, the influence of the traditional Russian language – and often imported from Russia – mass communications media informing the people was not credited as an important factor in the events.

The Crimean Tatars were portrayed as protagonists, and only few of them were shortly manipulated to stir up chaos. Their suspicious leaders are described as professional human rights activists, that – I would argue – has gained some negative connotation in Russia at least since the ‘foreign agents’ accusations in Russia targeted notably often human rights organizations. Putin states that the ethnic multitude of Crimea in general would enable faith even worse than in Donbass, if Maidanists would take over the peninsula. While it is said that almost all the peoples of Crimea were united for the good cause, the main row protagonists are presented to be workers of traditional industries or agriculture. The local people are described as happy, active and co-operative with militias and soldiers. They are portrayed patriarchal family(mostly)-men, who are trusted by their families and communities, while they themselves rely on authority figures, mainly the Russian army, as compared to the foggy ideas and puppet government on the other side.

‘Infotainment’ 

Niko notices the repetition, the use of slow motions and epic music on the background directing sympathies in the stories like in a classic Hollywood movie. There appears no controversy of right and wrong, except for the controversy claimed by outsiders – the West. The movie is made so clearly that even the simplest of the audience would understand the message correctly. Because there is barely any dialogue with the other side of the story, it seems that the target audience is the people rooting for ‘their side’. Scholar Anna Novikova has stated that it is rather usual that no acceptable motive of the ‘others’ is given in the Russian media. To appeal in more ‘enlightened’ way, lots of military, technical and political details are added to the film. The main element however, remains the emotional and collectively unifying personal stories.

mov5

While the heroic stories are in the film’s focus, the victims are given little voice in the film, and the first of them, Viktor Yanukovich, does not appear personally at all after escaping to Russia. The film rather tells more heroically appealing stories with noble personal self-sacrifices for a greater cause: The Berkut men killed in Maidan, the families of the martyr soldiers and the Night Wolf Alexander Medvedev, who defended Russian Crimea with a recently injured leg, which later resulted into amputation. The film ends in summarizing the main lesson and references to the war in Donbass pointing the kind of a certain faith Russia saved Crimean population from. All in all, the Russian patriotism and values celebrated in this movie, appear for me as normative models of proper peoples, working for a greater cause and not trusting any foreign ‘false prophets’.

Democracy, safety and historical justification 

In justification of the measures taken, Putin emphasizes democratic principles perhaps even more than security: He repeatedly states that it was most important that the Crimeans themselves supported the annexation and nothing would be done without it, while the Western leaders on their side had opposed to the referendum in any way they could, but Russia was too strong for them to object. The armed Ukrainian army in Crimea was a threat to the expression of free will of Crimeans, unless the soldiers defected to the Russian side. This is also why it was necessary to send many Russian troops to Crimea. Secondly, Putin emphasized the security perspective on how the lives of locals would be seriously endangered without these measures. He concludes that the Maidanists and the USA gave him no alternative, but to take over Crimea. I note that this ‘they gave/would give us no chance but to react, and hence they should take the responsibility’, is an often repeating reasoning in Russian foreign policy. Thirdly, Putin uses the historical argument to state that Crimea never was anything else but a part of Russia. Putin adds that from his own heart, he feels that Crimea was robbed away from Russia.

Enlightening and (un)believable dramatization 

Niko noted how, when it comes to directing, the film is surprisingly close to its western peers. The interviews are shot between face close-ups and turning into rotating cameras from distances. The documentary format and techniques used are popular in western countries as well. He compares the film to Finnish TV program “A-studio”, which also aims to produce enlightening journalism utilizing achieved material and interviews. However, in documentaries such as this, authors can have the intention to make a film, with clear movie elements e.g. scheme apexes and resolutions.

Few dramatizations like the Green/polite men appearing to save local activists from execution, first-person shooter point of view in special operations on Ukrainian boat and the alone self-scarifying Night Wolf being attacked by a group of masked man in the dark, for me seemed too much over the top for the documentary format, resembling more of a 90’s Hollywood film instead. There is even the Lion King scene with father and son watching over the field in the rise. Despite the clichés getting too over the top in my expectations of document, Niko noted that this is not too contradictory for a documentary film, because the peoples might as well have experienced the events accordingly. With movies it is noteworthy to consider the story culture of the target audience. It can be considered more or less acceptable to color the stories, without losing the credibility of a presenter. As pointed out above, the author of this film Kondrashov himself admitted the subjective positioning of journalism and talks about “the romanticism of the Crimean spring”. Moreover, Sarah Oates for example, has argued that this honest subjective promotion of one’s own group against the other is widely supported in Russian media culture.

Teemu Oivo

mov6

Venäjä-keskustelusta, informaatiosodasta ja luottamuksesta

Kuten VMK-tutkimushankkeen blogissa on jo tähän mennessä useasti todettu, Venäjän kansallinen media on suosittu Suomessa (ja muuallakin maailmassa) asuvien venäläisten keskuudessa. Tapoja, joilla mediaa seurataan ja suodatetaan, on monia, mutta analyysiä voi tehdä myös puhtaasti medioissa käytävän keskustelun normeista. Itse olen tehnyt tapaustutkimusta venäläisistä uutislähetyksistä ja poliittisista keskusteluohjelmista (Moment Istiny, Spisok Norkina, Voskresnyj Vecher s Vladimirom Slov’evym ja Pravo Znat’!) liittyen MH17-tapaukseen vuonna 2014. Samana vuonna esitetty, ja edelleenkin keskustelua herättävä, Ylen A2 Venäjä-ilta havainnollisti muutamia keskusteluita määrittäviä tekijöitä, jotka toistuvat Venäjä-keskustelussa ja myös monissa muissa kärjistyneissä poliittisissa keskusteluissa niin Suomessa kuin Venäjällä.

Ensiksi on todettava hieman informaatiosodasta: Siitä huolimatta, että tämä käsite on epämääräinen, siitä puhutaan mediassa Suomi-Venäjä-rajan molemmin puolin merkittävän paljon toisiaan muistuttavasti. Käsitettä ei määritellä tarkkaan, mutta lähes kaikkeen informaatiovaikuttamiseen viitataan trendin mukaisesti infosotana. Keskustelun pääpiirteet tavallaan vastaavat jopa akateemiseen kritiikkiin käsitteen käytöstä. Perinteisen näkemyksen mukaan sotaa ei tarvitse julistaa, mutta käsitteenä se vaatii kuolonuhreja.

Ukrainassa tämä kriteeri täyttyi Venäjän keskusteluohjelmien mukaan Maidanin vallankaappauksessa ja Suomen keskusteluiden mukaan Donbassin kapinassa. Toisen määritelmän mukaan informaatiosota vaatii määritelmällisesti molemminpuolista toimintaa (esimerkiksi Smoleňová). Käytännössä infosotaan ilmiöön kuuluu kuitenkin useimmiten keskusteluihin heijastuva väite siitä, kuinka varsinainen infosodankäynti on yksipuolista ja oma osapuoli harrastaa korkeintaan itsepuolustusta pehmeän vallan kautta. Suomessa mainitaan joskus myös lännen informaatio-toiminta, mutta Suomen osuus nähdään tässäkin korkeintaan passiivisena myötäilijänä. Sen lisäksi, että vastapuolen katsotaan olevan aloitteellinen, sen ilmoitetaan olevan usein jopa niskan päällä, mikä ei ole häpeä, koska infosotaa ei käydä kunniakkaasti. Esimerkiksi Paul Goble on huomauttanut, kuinka Georgian vuoden 2008 sodan päätteeksi sekä Tbilisi että Moskova ilmoittivat hävinneensä informaatiorintamalla helpottaakseen omia imagotappioitaan.

Toiseksi, vertaillessa keskusteluohjelmia Suomessa ja Venäjällä on huomattavaa, kuinka paitsi informaatiosota ideana ja uskomuksena, myös yleinen luottamuksen puute määrittää raameja keskusteluille.

Poliittiseen keskusteluun syventyneet tutkijat (esim. Isabella Fairclough ja Norman Fairclough) ovat lajitelleet erilaisia dialogin genrejä, jotka voivat vaihdella yhteisymmärryksen kautta hyvään päätöksentekoon tähtäävästä deliberaatiosta aina riitelemiseen asti. Kun keskusteluohjelmien foorumeita rakennetaan, katsojalukuja kaipaavat journalistit ymmärtävät kuinka osallistujien riitelevällä keskustelulla saavutetaan sekä näkökulmien monipuolinen esittäminen että viihde. Vaikkei tämä rakentavaa keskustelua olekaan, niin monet keskustelutahot tai osa yleisöstä eivät sellaiseen uskoisikaan. Keskusteluohjelmien ideaa on hyvä miettiä tässä valossa. Joidenkin mielestä sen tulee esimerkiksi vaikuttaa päätöksentekoon ja saavuttaa johtopäätöksiä toisten keskustelijoiden kanssa, kun toiset näkevät sen vain foorumin esittää mielipiteitä yleisölle. Funktioltaan venäläiset poliittiset keskusteluohjelmat MH17-tapauksesta ja Ylen A2:n Venäjä-ilta muistuttavat enemmän jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Kun luottaminen keskustelukumppaniin puuttuu, dialogin säännöt muuttuvat. Paitsi johtopäätökset, myös koko dialogin käynnin hyöty vastapuolen kanssa kyseenalaistetaan. Tämä sama kaava esiintyy myös ääriasentoon asetetussa kapitalismikritiikissä: toisen osapuolen sovinnollisen puheen katsotaan olevan huijausta, koska hyväksyttäviä käytännön kompromisseja ei olla tehty sovinnollisista puheista huolimatta. Tähän pohjautuu epäluottamus, siitä syntyy erilaisia salaliittoteorioita eikä vakavaa keskustelua toisen osapuolen kanssa katsota hyödylliseksi. Koska koko voimassa oleva keskusteluinstituutio katsotaan toimimattomaksi, vaihtoehtoisina toimintamalleille tässä tilanteessa on liittyä vastapuolen harjoittamaan “keskustelun pilkkaamiseen” käyttäen trollaamisen eri muotoja. Omia mielipiteitä voidaan siis esittää, mutta vastapuolen kanssa ei käytännössä käydä todellista keskustelua. Yhtenä trollauksen keinona voidaan nähdä toisten puheen päälle puhumisen/huutamisen, joka sinänsä voi olla normaali pahaa tarkoittamaton tapa keskustella Venäjällä ja monessa muussakin kulttuurissa. Suomessakin päälle puhumista ilmenee usein aamuyöllä baareissa ja television vaalipaneeleissa. Venäläisissä keskusteluohjelmissa päälle huutamiset kuitenkin keskittyvät tehokkaimmin show’n isännän kannalta “väärien” mielipiteiden esittäjien kohdille.

Ylen Venäjä-illassa ilmeni, kuinka Kreml-myönteiset näkemykset noudattavat selvästi tätä julkisen keskustelun kyseenalaistavaa toimintalogiikkaa. Nykyinen poliittinen järjestelmä nähdään kuin irvikuvana demokratiasta, eikä sen puitteissa yhteistyöllä voida tuoda positiivista muutosta. Ivana Smolenova on esittänyt kuinka myös Tshekissä ja Slovakiassa virallisen ja näennäisesti Kremliin liittymättömien medioiden sisällön ensisijainen tavoite ei ole esittää Venäjää hyvässä valossa (kuten pehmeän vallankäytön periaate pyrkii), vaan kyseenalaistamaan vallalla oleva poliittinen järjestelmä, eli länsimainen demokratia, ei siis vain nykyistä hallitusta ja EU:ta.

Systemaattinen epäluottamus länttä kohtaan esiintyy Venäjän keskusteluohjelmissa selvimmin uskomuksessa maailmanpoliittiseen status quo’n ja valtioiden politiikan tiettyyn pysyvyyteen. Edellä mainitun epäluottamuksen mukaisesti Amerikan katsotaan pysyvän poliittisen järjestelmänsä vuoksi aina yhtä aggressiivisena ja Venäjä-vihamielisenä toimijana, kuin se on esittänyt historian saatossa olleensa, eivätkä muutokset maan hallinnon henkilöstössä vaikuta tähän merkittävästi. Siinä missä Amerikka nähdään pysyvänä vihollisena, Euroopasta puhutaan teoriassa Venäjän potentiaalisena kumppanina, mutta informaatiosodan taistelukenttänä, joka on nykyisyydessä joko menetetty tapaus, tai vain tilapäisesti USA:n manipuloima. Tämän vuoksi amerikkalaisiksi nähtyjen argumenttien kanssa keskustellaan kuin anarkistit itsenäisyyspäivän Presidentinlinnan kutsuvieraille – tai käytännössä Johan Bäckman Ilkka Kanervalle.

Mitä sitten voisi tehdä? En usko, että avoimen, luottamuksellisen ja rakentavan keskustelun ilmapiiriä rakentaakseen tarvitsee lähteä mukaan jokaiseen umpikujaan selvästi johtavaan keskusteluun, virheellisistä väittämistä huolimatta. On kuitenkin edelleen olemassa niitä olosuhteita, joissa toinen osapuoli on oikeasti valmis keskustelemaan rakentavasti, jolloin on syytä unohtaa toisten näkemysten väheksyminen aivopesun tuloksena, ja pikemmin luoda molemminpuolista kunnioitusta ja luottamusta olemalla valmis joustamaan myös omista kannoista.

Teemu Oivo
Projektitutkija

Tutkijan etiikkaa koetellaan yhteiskunnallisesti herkissä kysymyksissä

Viime päivinä tutkijayhteisössä on käyty keskustelua Valtioneuvoston kanslian tilaaman maahanmuuttoaiheisen tutkimuksen ympärillä. Keskustelussa on vaadittu, että myös poliittisen päätöksenteon tueksi laadittujen selvitysten tulisi täyttää tieteellisen tutkimuksen kriteerit. Koska itsekin olen viimeisen vuoden sisällä nauttinut muutaman kuukauden ajan Valtioneuvoston kanslian rahoitusta, olen seurannut tätä keskustelua suurella mielenkiinnolla. Tällaisesta päätöksenteon tueksi tehdystä tutkimuksesta on kyse Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeessa.

Keskustelu lähti liikkeelle Helsingin Sanomien raflaavasti otsikoimasta jutusta Tutkimus varoittaa maahanmuuton uhkista – ”Nykyisestäkään tilanteesta hädin tuskin selvitään”, jossa kerrottiin Poliisiammattikorkeakoulun julkaisemasta etupäässä maahanmuuton uhkakuvia kartoittavasta raportista. Pari päivää tämän jälkeen Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija Karin Creutz, professori Markus Jäntti ja apulaisprofessori Lena Näre  kirjoittivat blogitekstin,  jossa he osoittivat yksityiskohtaisesti raportin heikkouksia ja esittivät, että valtioneuvoston tulisi tilata tutkimuksensa tiedeyhteisöltä, antaen ymmärtää, etteivät raportin tekijät tähän joukkoon kuulu. Perinteinen media tarttui aiheeseen ja lisäksi sosiaalisessa mediassa esitettiin kärkeviäkin kommentteja raportin puolesta ja sitä vastaan. Omien havaintojeni mukaan varsinkin nettikeskustelu tuntui kääntyvän väittelyksi keskustelun liikkelle laittaneiden tutkijoiden henkilökohtaisista ominaisuuksista. Itse asia eli päätöksenteon tueksi tuotetun tutkimuksen laatu tai sen puute jäi tällöin taka-alalle.

Tutkijoina teemme itsellemme karhunpalveluksen, jos hyväksymme sosiaalisen median meille tarjoaman näkökulman ja keskitymme tutkijoiden puoluetaustaan tai maahanmuuttopoliittisiin näkemyksiin. Tärkeämpää olisi kysyä, millaista tutkimusta esimerkiksi Valtioneuvoston kanslian rahoituksella on mahdollista tuottaa? Millaisia seurauksia on sillä, että tutkimusta rahoitetaan ja tehdään, mitä ilmeisimmin lisääntyvissä määrin, hallinnollis-poliittisista lähtökohdista? Mikä on tällaisen ”sektoritutkimukseksi” mielletyn tutkimuksen paikka yliopistoissa ja korkeakouluissa? Millä tavoin hakukuulutukset muotoillaan? Ja kuinka me tutkijat vastaamme kuulutuksissa annettuihin vihjeisiin siitä, millaiselle tutkimukselle rahoitusta kulloinkin on luvassa? Onko meillä uskallusta haastaa päättäjien meille valmiina tarjoamia tulokulmia vai aiheuttaako tällä hetkellä erittäin akuutti tutkimusrahoituksen tarve sen, että tingimme omasta tutkijan äänestämme rahoituksemme turvaamiseksi?

Tieteellisesti korkeatasoisen tutkimuksen tuottaminen ei kaikissa hankkeissa ole mitenkään itsestäänselvyys, koska niiden aikataulut ovat hyvin tiukkoja. Esimerkiksi Venäjänkieliset mediankäyttäjinä -hankkeessa tuloksen tekemiseen on aikaa vajaa vuosi eikä kukaan hankkeen tutkijoista työskentele tuota aikaa täysipäiväisesti hankkeessa. Kaikki teemme työtä oman tutkimustyömme ohessa ja sisäkkäin muiden hankkeiden kanssa. Vuosi voi tuntua pitkältä ajalta sellaiselle, joka ei tunne tutkimuksen ja tieteellisen julkaisemisen käytäntöjä, mutta meille, jotka toimimme alalla, on selvää, että tutkimussuunnitelman jalostuminen aineiston kautta analyysiksi ja viimein vertaisarvioiduksi julkaisuksi kestää normaalisti huomattavasti pitempään.

Tämä mielestäni tarkoittaa, että tällaista tutkimusta on mahdollista toteuttaa laadukkaasti vain, jos tuntee käsillä olevan tutkimuskentän jo entuudestaan aiemman tutkimustyön kautta. Jos taas yrittää muutamassa kuukaudessa selvittää itselle täysin vierasta aihepiiriä, jälki voi olla karmivaa. Silloin voi käydä niin, että alan sisällä toimiville ja sen keskusteluja jo vuosien ajan seuranneille tutkijoille vastikään kentälle tulleiden raportit näyttävät hapuilevilta tai poliittisesti tarkoitushakuisilta, eikä niinkään tutkimusta eteenpäin vieviltä hankkeilta. Tärkeää olisikin, että jo hankehakemuksia tehdessä lähdetään liikkeelle tutkijoiden osaamisesta. Jos hakemusten teossa ollaan liian kiinni rahoittajan toiveissa voi tuloksena olla ”hutkimusta”, johon tekijäkään ei ole tyytyväinen ja jonka käytettävyys on tilaajan kannalta heikko.

Niissä eri ministeriöiden rahoittamissa hankkeissa, joissa olen itse ollut mukana, on käyty keskustelua siitä, miten tieteellisesti kunnianhimoista tutkimusta hanke mahdollistaa. Ikävimmissä tapauksissa myös meihin tutkijoihin rahoittajien taholta kohdistuvat odotukset ovat tuntuneet ristiriitaisilta suhteessa tieteen tarpeisiin tai eettisiin vaatimuksiin. Parhaimmillaan taas esimerkiksi tämä käsillä oleva hanke ja hankkeelle muodostettu ohjausryhmä tarjoavat tutkijoille mahdollisuuden tavoittaa tutkimusalansa päätöksentekijöitä tavalla, joka ei mitenkään muuten olisi mahdollista. Ihminen tuntuu kuuntelevan tarkemmalla korvalla tutkijaa, jonka työtä hän on rahoittanut.

Toisaalta pidän käytännön tarpeista lähteviä tutkimuskysymyksiä hedelmällisinä myös muun tutkimustyöni kannalta. Kysymykset itsessään antavat vihjeitä siitä, mitä politiikan kentällä tapahtuu, millaisia toiveita ja odotuksia siellä liikkuu. Ne kertovat siitä yhteiskunnallisesta todellisuudesta, jossa työtäni teen.

Tämän tutkimushankkeen taustalla vaikuttaa Suomen yhteiskunnallinen turvallisuusstrategia, joka perustuu erilaisille uhkamalleille. Toisin kuin julkisuudessa käydystä keskustelusta voisi päätellä, suurimpaan osaan näistä uhkamalleista maahanmuutto liittyy korkeintaan välillisesti, jos niinkään. Tosiaalta se, että julkisessa keskustelussa maahanmuuttoa käsitellään uhkana ja turvallisuuskysymyksenä ei voi olla vaikuttamatta maahanmuuton tutkimukseen. Itse ainakin koen, että maahanmuuttoa koskevan keskustelun jännitteisyys heijastuu työhöni.

Vaikka kysymystä ei ole minulle suoraan esitetty, koen, että hankkeessa minulta odotetaan vastausta kysymykseen, muodostavatko Suomen venäjänkieliset turvallisuusuhan, josta valtiojohtomme tulisi olla huolestunut. Aihepiirin käsittely vaatii herkkyyttä. Jo pelkästään se, että mainitsen sanat ”venäläinen” ja ”turvallisuusuhka” samassa lauseessa herättää tunteita ja mielikuvia, joista osa kantaa vuosikymmenten taakse, sotavuosiin ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen, joka oli aivan toinen kuin mitä nykyään elämme. Toisaalta tiedän, että aihe on yhteiskunnallisesti merkittävä. Venäjänkielisten asema eri puolilla Eurooppaa on niin sanotusti pinnalla ja siitä kirjoitetaan paljon. On mielestäni huomattavasti parempi, että poliittinen päätöksenteko perustuu tutkittuun tietoon eikä esimerkiksi mediassa kiertäviin oletuksiin tai stereotypioihin maamme venäjänkielisistä.

Ihmistieteissä yksi tutkimuseettinen lähtökohta on, että tutkimuksella ja julkaisuilla ei saa vahingoittaa sen kohdetta. Vahingon vaara pidetään suurena, kun tulokset esitetään arvostelevasti, asenteellisesti tai epäkunnioittavasti. Tutkimuseettinen neuvottelukunta arvioi, että vahinkoa voidaan aiheuttaa myös julkaisemalla tutkimuskohdetta leimaavia tuloksia, jotka eivät perustu kattavaan aineistoon ja sen systemaattiseen analyysiin. Tästä syystä on tärkeää, että sensitiivisiä aiheita, joihin venäjänkielisten asema ja maahanmuuto eittämättä tänä päivänä kuuluvat, käsitellään tutkimuksessa huolellisesti ja paneutuen.

Olga Davydova- Minguet kuvaa Helsingin Sanomissa tutkimuskohdettamme Suomen venäjänkielisiä ja kertoo heidän elävän kahden mediatodellisuuden ristipaineessa. Heihin kohdistuu ennakkoluuloja ja epäluottamusta niin Suomen kuin Venäjän valtiojohdon taholta.

Tutkimuskohteittemme tavoin koen itsekin tekeväni tutkimusta ikään kuin “kahden tulen välissä”. Olen työni jäljestä vastuullinen heille, keitä tutkimme ja heille, jotka tutkimusta rahoittavat ja joiden olettamukset Suomen venäjänkielisistä eivät ole pelkästään suopeita. Tässä tilanteessa tutkimuksen lähtökohtien ja reunaehtojen on oltava kaikkien osapuolten tiedossa, niin osallistujien, meidän tutkijoiden kuin rahoittajienkin. Vain kertomalla avoimesti ja selkeästi, mistä tutkimuksessa on kyse ja kuinka tutkimus on toteutettu, voimme antaa osallistujille ja tutkimuksemme lukijoille mahdollisuuden arvioida työmme laatua. Myös työhön kohdistuvaa kritiikkiä on oltava valmis ottamaan vastaamaan ja siitä on otettava opiksi silloin, kun huomautettavaa löytyy.

Tiina Sotkasiira
Tutkijatohtori

Russian (in)dependent journalism crossing through

Information war – or perhaps more validly titled information influencing – has been increasingly topical in Finnish political and public discussions. One of the most topical questions on this field is whether the Russian media coverage about the ‘European refugee crisis’ or the ‘crisis of European tolerance’ as its sometimes portrayed, is used as an instrument of Kremlin’s politics. Much of the focus is on the complex role of media. While the critical narrative about refugee situation exists in Europe domestically without ‘foreign media imports’, the media campaign from Russian media seems to be tuned in different levels.

One of the related cases was stirred by a story of Russian First Channel (Pervyi Kanal) about a Russian German 13-year old girl, who was allegedly raped by refugees this January. The story outraged masses of Russian-speakers in Germany and led to their numerous street protests against German immigrant policies. The police soon announced that after the first interrogation, the girl had changed her story denouncing her rape and changing the investigation to sexual relations with minor. Almost none of the German media reported the ‘Lisa story’, but for many Russian-speakers the Russian First Channel reportage was perceived more reliable than the opposite statements of the German media or police. The reasons for why many Russian-speakers had switched from German to Russian news, according to Julia Iwakin from the Russian-German Youth Organization, are based on the conflicting media coverages from Ukraine and the stalling reporting about the multiple sexual harassment cases on the last New Year ’s Eve in Cologne. Although this story was broadcasted only in Russian TV, German prosecutors found its’ accessibility for millions of Russian-speakers in Germany as a ground for investigation on whether the reportage had elements of incitement of interethnic hatred. This case reached even diplomatic level, as Russian and German foreign ministers have mutually exchanged critique on the matter of this subject.

Russian media has also followed very accurately the refugee situation in Finland and such minor stories as refugee dissatisfaction of their food have passed the news threshold. However, the Russian media campaigns of black-labeling Finnish authorities have – already traditionally I would say – been focused on child custody and protection cases. The information source and the expert in these news stories is often one and the same person, docent Johan Bäckman, who spreads disinformation about work of Finnish officials and politicians. This scenario was repeated this January when Bäckman argued that due to Russophobic official recommendations of the Finnish Ministry of Health, authorities can seizure children from their Russian parents simply on the basis of one phone call from their neighbor. A while later, the only Russian-language TV broadcast of Finland, Yle Novosti (which is now losing its resources for investigative journalism due to budgetary cuts) corrected this disinformation in its report, but Yle Novosti does not regularly reach much of the Russian-speaking audience even in Finland. In the beginning of February, a new story in this field was made by Komsomolskaya Pravda on a Russian mother whose 16-year-old Finno-Russian son was taken to custody of social services allegedly for the simple base of underage drinking.

So, what kind of reasoning is there behind journalism in Russia? Are they in the shock leash of Kremlin? Critical discussion of these questions among experts of this field has not provided simplified answers.

Jukka Pietiläinen has argued that visually, and by its commercial/entertainment content, the Russian media does not strongly differ from its western peers, but differences appear mostly in news, reports and topical programs. Describing the Russian journalism’s positioning towards politics, Pietiläinen finds resemblance to the old Nordic and the current South European models, where journalists openly take a stand for some political group. The reasons for the sympathies, he argues, are not so much due to the personal conviction of journalists, as they are a result of dependency from these groups and therefore the bias for and against can change quite quickly. Accordingly, it seems that the differences between Russian and the Nordic media systems have emphasized in previous years, due to the stronger globalization of the Nordic media, while their Russian peers have protected their national individuality and produced more domestic programming for the large Russian-language media market.

When it comes to content and style, there are similarities in the niches of Russian news to the main Finnish tabloids Iltalehti and Ilta-Sanomat. They all have easily digestible and bold style and quantitatively rich content. While the credibility of these media is popularly questioned in public discussions due to the commercial logic they have adopted (the shock value helps to sell stories), they are still attracting masses of audience. In her research about Russian journalists, Svetlana Pasti has noted, that while there are multitude different journalists, including independent non-conformist political critics, they generally do not see actual conflict of their professional values and custom stories made for money. This clientelism is seen as a norm of capitalist commercial system as opposed to the Soviet pro-state values and consequently, the ‘naturalness’ of this norm appears in the difficulty to tell apart what news are bought and regular. Even the publicly owned television channels operate very commercially striving for high viewer ratings and incomes from commercials. Some of the most known current pro-Kremlin propagandist media personas, such as Dmitry Kiselev and Arkady Mamontov, have been famous liberal and government critical reporters in the 1990s, but later they have radically shifted their political positions in accordance with the profitable money/power relations, in order to be successful. Pasti has argued that while most of Russian journalists sought to their profession by personal ‘calling’, they often follow the trends in order to be ‘winners’, and current trends are suggesting that the anti-system rebels often end up as ‘losers’.

Russian journalists have relatively much freedom of self-realization, but the indirect dependence networks make it complicated to evaluate the autonomy of Russian media. Elisabeth Schimpfossl and Ilya Yablokov have pointed out that the editorial guidance and rules are mostly unwritten for flexible implementation. Further, Sarah Oates and Hedwig de Smaele have pointed out, that by many indicators, the contemporary Russian journalism is actually more dependent from external influences than ever during the Soviet era. The interest groups of journalists have multiplied and the risks of being targeted to crime and violence have increased. The political authorities can pressure media houses and journalists indirectly by hampering their financing, which is a very crucial issue for them. Additively, the political and economic authorities have leverage to taxation, monitoring, facility rents, subsidies, printing houses, court processes and so on, making good relations with them very important.

Looking further at the aspect of the danger in journalist profession, the international Committee to Protect Journalists has estimated that in the post-Soviet Union Russia, 56 journalists are estimated to have been killed by contract, many of them had reported critically about the Chechen wars. By mid 2000s, most of the journalists stopped making critical stories about Chechnya, but then very many of them have gone working to the battlefields in Ukraine, remembering lessons from Chechnya. They are aware how certain risks of war journalism in the past have transcended far from the battle fields into their home yards. The murky statistical numbers of violence against journalists have been decreasing in 2000s, but one can only wonder how much of it is because Russian journalists have found the lines between danger and safety, after taking hard lessons of that in practice? The general impunity of legal processes regarding these crimes against journalists has also sent indirect signals of what has the system’s support and what does not. Additively, the organizations providing legal support for journalists have also been targeted to pressure of authorities.

The chief editor of Russian alternative journal Insider, Roman Dobrokhotov has stated that while average Russian claims that he does not believe what is on Russian television, ‘because it is all lies, like television everywhere in the world’, he still will repeat the main rhetoric from TV, because he does not get any well-grounded alternatives to that content. Indeed, in recent years, the Russian state-run TV channels have re-gained public trust and the way the annexation of Crimea (the ‘KrimNash’ phenomenon) was presented led to cross-national euphoria and feeling of unity, which can be paralleled to Finns winning the ice hockey championship, but with the much larger scale of Russia. Simultaneously, by pressing the right buttons of their audience, so to speak, the media presentation greatly boosted the public support of Kremlin’s foreign politics.

To conclude from relevant studies, Russian journalism works on the basis of the Foucauldian idea of liberal indirect power thought self-aware and self-conducting subjects. Accordingly, the journalists knowing that it is not ‘appropriate’ for them to make scandalous (=money) news about Russian domestic politics, can make scandalous stories about immigrant crisis in Europe (=money) without any ‘vertical orders’. Moreover, with social values embedded from patriotic culture and education, they are likely to act in line with their personal conviction.

It is logical to argue that what one national media decides not to present for some reason, could instead be presented in the other after better evaluation process. These editorial decisions are strongly affected not only by political and commercial interests, but by values, which, hardly surprising, are close between Russian journalists and their public. Moreover, for their professional success, the commercial journalists want to gain large audience and they are very creative and skillful at making stories that are well tailored for the taste of their audiences. It is not a bold estimation, that when a Russian journalist tells a story about family values marginalized by inefficient or corrupt public authorities, it is better related to the value-based concerns and experience-based world views of Russians, than an alternative story trying to compel to traditionally recognized integrity of Finnish or German public officials.

Teemu Oivo

Kuinka tulla toimeen mediamaailmojen ristiriitaisuuksien kanssa?

Suomen venäjänkieliset median käyttäjinä -hankkeessa teimme 25 haastattelua, joissa pureuduttiin Suomen venäjänkielisten median käytössä tapahtuneisiin muutoksiin, median käyttöön tässä hetkessä sekä Suomen ja Venäjän mediamaisemien vertailuun. Aineiston alustavassa analyysissä kiinnitin huomiota siihen, millaisia konflikteja haastateltavat identifioivat suhteessaan mediaan sekä tapoja, joilla he reagoivat näihin konflikteihin.

Kuten aiemmin kirjoitin, monet haastateltavien kuvaamat ongelmatilanteet eivät suinkaan liity maailman politiikkaan, vaan esimerkiksi siihen, millainen rooli medialla on ihmisten arjessa. Joidenkin mielestä media syö liian suuren osa ihmisten ajasta, kun taas joitakin harmittaa, etteivät he kerkeä katsoa televisiota tai viettää aikaa verkossa niin paljon kuin haluaisivat.

Toisaalta maailmantilanteen kiristyminen näkyy myös venäjänkielisten suhteessa mediaan. Haastateltavat kokivat ongelmallisiksi esimerkiksi sen, miten suuri merkitys medialla on ihmisille ja heidän maailmankuvalleen. Toisaalta haastateltavat pitivät useimpia Venäjän medioita selvästi propagandistisina ja länsivihamielisinä, kun taas suomalainen media näyttäytyi Venäjä-vastaisena. Haastateltavat olivat kiinnittäneet huomiota siihen, miten eri tavoin eri mediat uutisoivat Ukrainan konfliktista ja muista ajankohtaisista maailman tapahtumista, mikä vähensi heidän luottamustaan mediaan ylipäätään.

Rysky Riiheläinen arveli, että venäläisen median tarjoama maailmankuva poikkeaa niin jyrkästi läntisen median tarjoamasta, että venäjänkielistä mediaa seuraavat joutuvat valitsemaan eri maailmankuvien väliltä tai vaihtoehtoisesti sulkemaan maailman tapahtumat ajatuksistaan. Haastatteluaineiston pohjalta näyttää siltä, että useimmat Suomessa asuvat venäjänkieliset, joiden joukossa on paljon muistakin maista kuin vain Venäjältä muuttaneita, eivät lähtökohtaisesti ja mukisematta hyväksy minkään median tarjoamaa maailmankuvaa, vaan useimmat heistä tasapainoilevat erilaisten näkemysten ja maailmankuvien välillä. He myös kiistävät ja kyseenalaistavat median tuottamia näkemyksiä. Suhtautumista mediaan voi siis kuvata kriittiseksi. Toisaalta voimakkaasti ristiriitaiseksi koetussa tilanteessa täydellisen tasapainon säilyttäminen on vaikeaa, jopa mahdotonta. Valintatilanteessa mielipiteet kuitenkin kallistuvat, tai ne pakotetaan kallistumaan, johonkin suuntaan ja näitä valintatilanteita monet pyrkivät arjessaan välttämään.

Yleinen toimintatapa haastateltavien joukossa olikin oman mediaseurannan rajoittaminen ja esimerkiksi poliittisten kysymyksen välttely päivällispöydissä tai työpaikoilla. Ihmisillä on näkemyksiä politiikasta, mutta niitä ei haluta tuoda julkisesti esille. Medialta toivotaan, ettei se kärjistäisi mielipiteitä, vaan tarjoaisi politiikan sijaan muuta ajateltavaa joko asiaohjelmien tai viihteen muodossa.

Haasteltavien joukossa oli myös muutamia henkilöitä, jotka pyrkivät vetäytymään mediatodellisuuden ulottumattomiin, koska kokivat viestintävälineiden kautta rakentuvan todellisuuden niin ahdistavaksi ja ristiriitaiseksi. Toisaalta joukossa oli niitäkin, jotka omaksuivat konfliktissa katsojan, jopa nautiskelijan, roolin. He kertoivat “kaivaneensa popcornit esiin” ja asettuneensa sohvalle tai tietokoneruudun ääreen seuraamaan, kuinka tilanne kehittyy. Heille medioiden välittämä tai tuottama maailmankuvien välinen taistelu oli ikään kuin viihteellistä elokuvaa tai tietokonepeliä. Muutamat haastateltavat ilmaisivat kiinnostusta osallistua peliin esimerkiksi provokatiivisella nettikommentoinnilla, mutta kukaan ei tuonut esiin, että osallistuisi aktiivisesti keskusteluun esimerkiksi sosiaalisessa mediassa.

Haasteltavat mielsivät itsenä siis ennen kaikkea mediaa ja sen sisältöjä kuluttaviksi kohteiksi, eivät niinkään sisältöjen tuottajiksi. Tutkimuksen seuraavassa vaiheessa keskitytään enemmän niihin ihmisiin, jotka aktiivisesti tuottavat venäjänkielisiä mediasisältöjä Suomessa.

Monien kohdalla puutteellinen kielitaito vaikeutti suomalaisten medioiden monipuolista seuraamista. Jotkut kokivat Suomen mediatarjonnan tylsäksi tai liian kliiniseksi. Muun muassa näissä tilanteissa tieto siitä, mistä ja miten Suomessa puhutaan, suodattuu esimerkiksi sosiaalisen median kautta. Vkontakessa ja Facebookissa ystävät ”kuratoivat” silmien eteen tulevat uutiset. Tällöin huomiota saavat usein kärjistyneet näkemykset tai yksittäiset raflaavat uutiset, joita verkossa on tapana levittää.

Joidenkin haastateltavien käsitykset suomalaisesta mediasta ovat peräisin heidän lapsiltaan, toiset saavat tietonsa Suomen kielen opettajilta tai muilta kurssikavereilta ja kolmannet lukevat Suomen uutisista Venäjällä tuotetusta mediasta. Omakohtainen tuntuma suomalaiseen mediaan jää tällöin väistämättä ohueksi, mikä johtaa siihen, että suomalaisten näkemykset ja asenteet vaikuttavat kapeilta ja kärjistyneiltä. Myös suomalaisessa julkisessa keskustelussa esiintyvä mielipiteiden kirjo ei tule samalla tavalla esiin kuin heille, jotka seuraavat laajalti Suomessa tehtyjä asiaohjelmia ja kirjoittelua lehdistössä. Vaikuttaa siltä, että Suomessa tuotetuista venäjänkielisistä lehdistä ja televisio-ohjelmista ei tällä hetkellä ole täyttämään Suomen venäjänkielisten tarvetta hyvin taustoitetuille asiaohjelmille ja viihteelle, joka myös välittää tietoa ja varsinkin mielikuvia yhteiskunnasta, jossa he arkeaan elävät.

Tiina Sotkasiira

YTT, tutkija

 

Venäjä horjuttaa Saksaa politisoimalla saksanvenäläisiä

Fontanka.ru kertoi helmikuun alussa Ylen venäjänkieliseen toimitukseen kohdistamista säästöistä*, joiden tuloksena toimituksen työn painopiste siirtyy omien sisältöjen luomisesta suomenkielisten uutisten kääntämiseen sekä viisiminuuttisiin uutislähetyksiin. Omien journalististen sisältöjen tuotanto näiden säästöjen myötä loppuu, samoin kuin nollasopimuksella työskentelevien freelancetoimittajien työ.

Julkaisemme tutkijamme Teemu Oivon suomentaman, Saksassa asuvan tutkijan Nikolai Mitrohinin www.grani.ru –sivustolla julkaistun artikkelin, jossa hän analysoi saksanvenäläisten ja nykymedian sekä Venäjän median välityksellä tapahtuvan vaikuttamistyön suhdetta. Kuten aikaisemmissa ”ulkovenäläisten” tilanteiden analyyseissä (esim. koskien Itä-Ukrainan sodan syttymistä) Mitrohin painottaa EU-maissa tuotetun venäjänkielisen median tärkeyttä. EU-maiden venäjänkielisen mediatyhjiön täyttävät Venäjällä tuotetut mediasisällöt, jotka tekevät venäjänkielisistä vähemmistöistä helposti manipuloitavia.

Olga Davydova-Minguet
Tutkimushankkeen johtaja

Lisäys 10.2. klo 11*:  Yle Novostista saadun tiedon mukaan Fontanka kuvasi säästöjen vaikutuksia hieman vääristäen. Omien materiaalien tekemisestä ei ole suinkaan tarkoitus luopua, eikä myöskään freelancereiden työstä luovuta. Vakituiset joutuvat hoitamaan enemmän juoksevia asioita joka voi heijastua omien sisältöjen määrän vähentymisenä.

Venäjä horjuttaa Saksaa politisoimalla saksanvenäläisiä politisoimalla

grani

Saksan ja Venäjän ulkoministereiden Frank-Walter Steinmeierin ja Sergei Lavrovin kiistely ’Lisa-tytön’ tarinasta on siirtänyt saksalais-venäläisten suhteet uudelle tasolle. Tilanne on muuttunut heiveröisestä rauhasta kunnon riidaksi. Saksa on ollut viimeinen suuri länsimaa, jonka kanssa Venäjä on voinut kuvitella olevansa kumppanuussuhteessa. Sillä, oliko kumppanuuden takana näkemys Saksasta merkittävänä venäläisen energian kuluttajana ja Venäjän talouteen sijoittajana vai siitä, että Putin on germanofiili, ei ole enää väliä. Venäjän johtaja ja hänen lähipiirinsä ovat sylkeneet tämän kaiken päälle lyhytnäköisten tavoitteiden vuoksi.

Lisan tarinan juoni on yksinkertainen. 13-vuotias Saksaan muuttaneen venäläissaksalaisen perheen tyttö katosi koulumatkaltaan. Hän ilmestyi kotiinsa 30 tunnin kuluttua kertoen, että hänet siepattiin autolla ja suljettiin asuntoon, jossa useat arabeilta näyttäneet ja käytännössä saksaa osaamattomat miehet raiskasivat hänet. Poliisi, jonka puoleen vanhemmat olivat kääntyneet, kertoi ensimmäisten kuulusteluiden jälkeen toista versiota. Poliisin mukaan mitään sieppausta tai raiskausta ei tapahtunut, mutta kuitenkin, että Lisa on ollut seksuaalisessa kanssakäymisessä yhden tai mahdollisesti useamman ihmisen kanssa. Tämä jo itsessään olisi rikos, mutta se, missä olosuhteissa kanssakäyminen oli tapahtunut, oli vielä epäselvää. ”Venäläinen Saksa” –lehden työntekijät selvittivät, että tyttö oli rakastunut 19-vuotiaaseen turkkilaissukuiseen saksalaiseen. He myös arvioivat tytön mahdollisesti keksineen alkuperäisen tarinansa selittääkseen vanhemmilleen karkaamisensa miehen luokse.

Tämä näkemys tapahtumien kulusta vaikuttaa täysin uskottavalta. Huolimatta turkkilais- ja islaminvastaisuudesta saksanvenäläisten keskuudessa, seksisuhteet ja avioliitot Saksassa asuvien venäjänkielisten ja turkkilaisten, kurdien sekä albanialaisten kanssa eivät ole tavattomia. Vain asiasta mitään tietämättömät ja tekopyhät yllättyvät nykyään enää teinien seksuaalisuudesta.

Mutta miksi tällainen banaali tarina herätti merkittävän osan saksanvenäläisiä ja johti heidän poliittiseen aktivoitumiseensa? Seurauksena oli kymmeniä mielenosoituksia pitkin Saksaa ja julkinen eripura maiden diplomaattikuntien johtajien välille.
Ongelman ytimessä ovat sosiaaliset ongelmat Saksan venäjänkielisen väestön keskuudessa. Tällä hetkellä heitä on yli neljä miljoonaa, mikä tekee heistä Saksan suurimman vieraskielisen ryhmän. Ryhmän perustana ovat nk. Venäjän saksalaiset, jotka muuttivat Saksaan entisestä Neuvostoliitosta 1980-luvun lopun ja 2000-luvun alun välisenä aikana. Neuvostoliitossa vuosikymmeniä kestäneestä saksalaisten syrjinnästä johtuen suuri enemmistö heistä oli työläisiä tai kolhoosilaisia, jotkut ensimmäisen sukupolven sivistyneistöä. Mukanaan he toivat neuvostoliittolaisen ruohonjuuritason muukalaisvihan sekä ylemmyyden tunteen, joka kohdistui ’muslimeihin’, joiden rinnalla heidän oli ollut pakko asua Kazakstanissa ja Keski-Aasiassa.

Saksassa neuvostoliittolaiset ja jälkineuvostoliittolaiset maahanmuuttajat olivat sijoittuneet samalle yhteiskunnalliselle tasolle kuin muutkin matalasti koulutetut maahanmuuttajat. Tehdastyötä, asumista kerrostaloissa, vapaa-ajanviettoa kaupungin puistoissa, käytettyjä autoja hämäriltä katukauppiailta… Karagandan ja Omskin lähiöistä muuttaneet nuoret olivat ajautuneet jengeihin, jotka tappelivat ja jakoivat huumemarkkinoita albaanien, kurdien ja turkkilaisten jengien kanssa. Heidän vanhempansa olivat tyrmistyneitä siitä, kuinka ”poikiamme poljettiin”. Tapahtumien kulkua seuranneet ”kantasaksalaiset” paheksuivat massoina saapuneiden venäläisten junttien hurjia tapoja ja juopottelua.

Tilanne on kuitenkin muuttunut nopeasti. 20 vuoden aikana entiset neuvostosaksalaiset ovat integroituneet saksalaiseen yhteiskuntaan. Suuri enemmistö on oppinut kielen, löytänyt työtä, ja monet ovat muuttaneet omakotitaloihin. Aikuistuneet lapset eivät ole tyytyneet peruskoulutuksen, vaan ovat menneet yliopistoihin, luoneet menestyksekkäitä uria, esimerkiksi viihdealalla. Sosiologisten tutkimusten mukaan he ovat muodostaneet Saksan menestyksekkäimmin integroituneen suurikokoisen vähemmistön. Tämän lisäksi vuosituhannen vaihteessa toteutuneen nuorisorikollisuuden kukistamisen jälkeen Saksan venäläiset on nähty myös ongelmattomimpana ryhmänä. Tämän vuoksi Saksan hallinto ei ole kiinnittänyt siihen huomiota enää vuosiin, vaan keskittynyt muihin maahanmuuttajayhteisöihin. Mutta, kuten parin viime vuoden aikana on käynyt ilmi, olisi heidät edelleen kannattanut huomioida.

Integraatio saksalaiseen yhteiskuntaan ei tarkoita assimilaatiota. On selvä että ne, jotka saapuivat pikkulapsena tai syntyivät Saksassa, tuntevat itsensä saksalaisiksi kieleltään, arkitottumuksiltaan ja maailmankatsomuksiltaan. Kuitenkin suurin osa ensimmäisen aallon maahanmuuttajista sekä matalasti koulutettu osa toista sukupolvea kutsuvat itseään ’rusakoiksi’ (Ven. rusak, ironinen oma nimitys Saksan venäjänkielisille). Saavuttuaan töistä kotiin he puhuvat sukulaistensa kanssa venäjän ja saksan sekamuotoa, valmistavat venäläisiä ja kazakstanilaisia juhlaruokia. Häissä ja syntymäpäiväjuhlissa he soittavat hillitöntä venäläistä poppia, puhuvat ’Liittoon’ jääneiden sukulaistensa kanssa Skypen ja ’Odnoklassniki’ -nettiyhteisön välityksellä ja – luonnollisesti – seuraavat venäläistä televisiota. Se on helpommin ymmärrettävää ja kiinnostavampaa, se auttaa unohtamaan murheet, ja siellä esiintyy vuosikymmenten aikoina tutuksi tulleita kasvoja. Tällä tavoin arjen ongelmat, joihin kuuluvat palkkojen pienuus ja töiden raskaus, sijoittuvat Saksaan, mutta ”ikuinen juhla” ja nuoruuden nostalgia ovat jossain Venäjällä.

Nyt Saksaan on ilmestynyt uusi maahanmuuttaja-aalto muslimimaista. Monet venäjänkieliset eivät lainkaan jaa asuttamansa yhteiskunnan arvoja, vaan ovat säilyttäneet vanhan muukalaisvihansa. Heidän kokemuksensa on, että saksalaiset poliisit toimivat tehottomasti maahanmuuttajarikollisten kohdalla ja he näkevätkin uudet muuttajat suoranaisena uhkana. Tätä tunnetta on osaltaan ruokkinut venäläinen media, joka pyrkii johdattamaan huomion pois Venäjän sisäisistä ongelmista ”Euroopan kriisiin”. Venäjänkielisissä sosiaalisissa verkoissa tuotetaan ja jaetaan osana hybridisodankäynnin myyräntyötä yksinkertaista, hauskoille iskulauseille perustuvaa propagandamateriaalia.
Tässä suhteessa tilanne muistuttaa venäläisten invaasion alkuvaihetta Ukrainassa: myös siellä venäläiset tv-kanavat liioittelivat maan sisäisten ongelmien laajuutta ja vakavuutta, sosiaalisia verkostoja käytettiin kovana välineenä maan hallinnon uskottavuuden nakertamisessa sekä ”yhteisöllisenä organisaattorina”. Jäsenmääriltään pienten äärijärjestöjen aktivistit olivat valmiita johtamaan protesteja.

”Lisa-tytön” vanhempien kääntyminen Saksan kansallisdemokraattisen puolueen (SKDP) uusnatsien puoleen ikään kuin painoi valmiiksi ladatun aseen liipaisinta. Saksassa uusnatsit ovat jo puolitoista vuosikymmentä suhtautuneet myönteisesti ja tukeneet sinne muuttaneita venäjänsaksalaisia, joihin he vielä 1990-luvulla suhtautuivat torjuvasti. Uusnatseilla on myös kokemusta provokaatioiden ja protestitoimien järjestämisessä. Länsi-Saksassa, missä SKDP on heikko, ja jossa organisaattorin roolin ovat ottaneet vähälukuiset Venäjä-myönteiset ”venäläisen diasporan” yhteiskuntapoliittiset järjestöt, kuten ”Saksan Vaihtoehto”. Berliinin mielenosoituksesta alkaneen ja kymmeniksi ”Lisan tukiliikkeiksi” kasvaneen kampanjan järjestämisen teknologia sekä Saksan ulkoministeriön voimakas reaktio viittaavat siihen, että ”isoveljen” rooli tässä on ollut merkittävä.

Kielioppivirheitä vilisevä venäjänkielinen kutsu liittyä mielenosoituksiin oli epäilemättä kirjoitettu Saksassa. Sen jakaminen kuitenkin tapahtui uudella tavalla – poikkeuksetta henkilökohtaisten kutsujen kautta. Kutsua ei löydy hauilla internetin sosiaalisista verkostoista (ennen kaikkea ’Odnoklassnikista’ tai Facebookista) eikä viestiohjelmilla (ennen kaikkea WhatsApp). Sitä ei ollut edes suosituissa saksanvenäläisten ”Vkontakten” tai ”Odnoklassnikin” sosiaalisen median ryhmissä. Kutsua eivät saaneet he, jotka olivat selvästi ilmaisseet Putinin vastaisuutensa tai olivat lojaaleja Saksan hallinnon kannalle.

Kuitenkin mielenosoitusten järjestäjät ehtivät hoitaa viralliset mielenosoitusilmoitukset, valmistaa banderollit ja kerätä aukioille paljon väkeä, josta suurin osa ei selvästikään ollut aiemmin osallistunut politiikkaan. On kiinnostavaa, että ainoa internet-sivu, josta oli voinut löytää ylimalkaista tietoa mielenosoituksista, oli tuntematon ja tietysti anonyymi ”ISIS-info”, joka oli aiemmin erikoistunut Syyrian ja Irakin uutisointiin. Tämän sivuston ylläpitäjä Andrei Dudnik itse oleskeli samaan aikaan Venäjällä.
Spontaanille yhteiskunnalliselle oma-aloitteiselle liikkeelle tai jopa jollekin saksalaiselle äärioikeistolaiselle järjestölle tämä olisi liian suuri ja teknisesti vaikea tehtävä. Mutta niille, jotka olivat järjestäneet ”spontaaneja” toimia Itä-Ukrainassa (”Novorossia”), tämä oli luonnollinen toimintatapa. Siellä agenttien ja aktivistien koordinointiin käytettiin epätavanomaisia keinoja, muun muassa internetradioasema Zelloa.

Uskon, että saksalaiset viranomaiset ovat ymmärtäneet tämän odottamattoman ”varoituksen” arvon ja nyt miettivät sen syitä. Oliko se vastaus venäjänkielisen Deuche Wellen viime vuonna tapahtuneeseen voimakkaaseen aktivoitumiseen, vai EU-maiden lisääntyviin aikeisiin tutkia venäläiseliitteihin liittyviä rikoksia? Vai oliko se yritys saada Saksaan aikaan joukkomellakoita käyttämällä hyväkseen Kölnin ”pitkien käsien yöstä” seuranneita reaktioita? Oli se miten tahansa, saksalais-venäläiset suhteet ovat kärsineet pahemman kerran, mikä ilmeisesti pakottaa Saksan hallituksen uudelleen arvioimaan sen asennetta Putinin kannattajia ja venäjänkielisen diasporan joukossa toimivia Venäjän tiedustelupalveluita kohtaan.

Venäjänkielisten yhteisöjen politisoituminen asettaa maan hallituksen joka tapauksessa myös muiden kysymysten eteen. Perustetaanko Saksan ja EU:n venäjänkielisille televisiokanava, joka pystyy kilpailemaan Venäjän omien kanavien kanssa edes uskottavan tiedon tuottamisen saralla? Onko mahdollista uudistaa saksalaiset valtion tv-kanavat, jotka ovat tyylillisesti jääneet 90-luvun alkuun ja toimittavat uutisiaan monen tunnin viiveellä verrattuna ei vain internetiin, vaan myös radiokanaviin? Kykeneekö hallitus tehostamaan poliisin työtä maahanmuuttajien rikosten selvittämisessä? Onko mahdollista järjestää Lähi-idästä ja Balkanilta ”syyrialaisen” aallon mukana tulleiden rikollisten karkottaminen kohtuullisessa ajassa? Ilman näiden kysymysten ratkaisua venäläissaksalaisten Putin-myönteinen toiminta ei tule katoamaan.

Nikolai Mitrohin

Venäjänkielinen mediamaisema Suomessa

Nykyinen Suomen venäjänkielinen vähemmistö on alkanut muodostua neuvostojärjestelmän hajoamisen ja sitä seuranneiden prosessien myötä. Nämä prosessit ovat olleet osa koko maailmaa koskevaa jatkuvaa muutosta, globalisaation laajentumista ja syvenemistä. Laajat muuttoliikkeet ovat osa globalisaatiota ja nykymaailmassa liittyvät yhä tiiviimmin teknologian muutoksiin. Maailman sanotaan kutistuvan kehittyvien matkustusvälineiden ansiosta, ja samalla välimatkat maailman paikkojen välillä ikään kuin häviävät yhteydenpitovälineiden huiman kehityksen ja halpenemisen ansiosta. (Vertovec 2009.) Toisaalta teknologia, lähinnä mediateknologiat osallistuvat muuttoliikkeitä alullepanevien mielikuvien tuottamiseen, tuoden kuvia muualla mahdollisesta elämästä paikkoihin, josta on mahdollista lähteä pois. Vastaavasti vastaanottomaissa sinne muuttaneet voivat median avulla ylläpitää kulttuurisia, sosiaalisia, taloudellisia yhteyksiä lähtöpaikkoihin. Näin muodostuvat toisiinsa liittyvät, valtion rajoja ylittävät ylirajaiset etno-, media-, idea-, mielikuva- yms. maisemat. (Appadurai 1996.)

Maahanmuuttajien suhdetta mediaan on perinteisesti arvioitu vastaanottavan valtion ja yhteiskunnan näkökulmasta: on tutkittu, mitä maahanmuuttoaiheista puhetta vastaanottomaan media tuottaa, tai vastaavasti sitä, kuinka lähtömaan median seuraaminen vaikuttaa maahanmuuttajien kotouttamiseen. Itse maahanmuuttajien mediankäyttöön ja median tulkintaan on kiinnitetty vähemmän huomiota. Tämä pätee suomalaiseenkin maahanmuuttotutkimukseen. (Ks. Horsti 2013, Maasilta & al. 2008, Raittila 2004, Horsti 2005). Suomen venäjänkielisten mediankäyttöä on tutkittu vähän, ja ulkomailla asuvien venäjänkielisten mediasuhteen tutkimus keskittyy ennen kaikkea heidän internet-aktiivisuuteen.

Tässä kirjoituksessa kuvailen sitä mediamaisemaa (mediascape) (ks. Appadurai 1996, Davydova 2008), joka liittyy neuvostojälkeiseen muuttoliikkeeseen, vaikka venäjänkielisellä medialla Suomessa on yli satavuotinen historia. Mediamaisemalla tarkoitetaan eri maista lähtöisin olevia tiedotusvälineitä, sosiaalista mediaa, kansalaisjournalismia, joita yhdistää mahdollisesti sama kieli (tai maailmankuva yms.) ja jotka ovat potentiaalisesti käytettävissä liikkeellä olevalla tai johonkin asumaan asettuneella ihmisellä. Mediankäyttäjä omassa käytössään muodostaa niistä yksilöllisen, hänen maailmankuvaansa, mediankäyttötottumuksiaan, historiaansa ja identiteettiään vastaavan ja niitä samalla muovaavan ”paketin”. Tarkastelen nyt nimenomaan venäjänkielistä mediaa, joka on käytettävissä Suomessa. Todellisessa yksilöidyssä käytössä venäjänkieliseen mediaan voi liittyä suomen- tai muunkielinen. Tämä katsaus ei ole kattava, vaan esittelee huomattavimpia venäjänkielisen median toimijoita.

Venäjänkielinen media on Suomessa kehittynyt yhtä aikaa 1990-luvulta alkaen kasvavan maahanmuuton kanssa. Venäjänkielisten määrän nousun myötä on tarjolla olevien julkaisujen määrä kasvanut ja laatu monipuolistunut, markkinoille on tullut uusia toimijoita, jotkut vanhat ovat lakanneet toimintansa tai kokevat olevansa vaikeuksissa. Suomessa saatavilla oleva venäjänkielisen median voi ryhmittää riippuen eri tekijöistä, esimerkiksi niiden tuotantomaan mukaan täällä on saatavilla Venäjällä ja Suomessa sekä muualla tuotettua mediaa; on kaupallisella periaatteella toimivia tai valtioiden tukemia julkaisuja; on sähköistä ja painettua mediaa; sen lisäksi on internet-pohjaista omaehtoista mediaa. Tämä rikas ja vaihteleva mediamaisema houkuttelee käyttäjäänsä muodostamaan omia yksilöllisiä yhdistelmiä niiden käytön tai käyttämättä jättämisen myötä – ja näiden pohtiminen onkin hankkeemme tarkoitus.

Tässä kirjoituksessa käyn pääpiirteittäin läpi eri ryhmiä. Aloitan sähköisestä mediasta, ennen kaikkea televisiosta, koska se on nyky-Venäjällä yleisin ja vaikutusvaltaisin medium, ja ainakin keski-ikäisten mediankäyttötottumusten tutkimus viittaa siihen, että se nähdään ensisijaisena tiedotusvälineenä ja itsestäänselvänä osana arkea.

Televisio

Venäjän televisiota on Suomessa mahdollista katsoa monella tavalla. Vaikuttaa siltä, että televisioteknologioiden kehittyessä uudet tilaajat hankkivat Venäjällä sekä muualla venäjäksi tuotettuja televisiosisältöjä internetin välityksellä toimivilta operaattoreilta. Näitä ovat ainakin Kartinatv tai Aurahd, jotka välittävät Venäjällä sekä muualla tuotettua, etupäässä venäjänkielistä televisiosisältöä ympäri maailman, lähinnä niissä maissa, joissa asuu laajoja venäjänkielisiä vähemmistöjä: Israelissa, Saksassa, Britanniassa, Yhdysvalloissa. Internet-tv:n voi hankkia itsenäisesti tai sitä välittävien yritysten tai yksityisten edustajien kautta. Näiltä löytyy etupäässä vapaasti saatavia televisiokanavia, eikä maksullisia, kuten riippumaton Dozhd-kanava voi kuulua internet-tv -paketteihin, tai sitä voi tilata omille alustoille aseman internet-sivulta. Tämä kanava on maksullinen, ja sen katsominen televisiosta vaatii vastaanottimen. Suurten venäläisten satelliittiyhtiöiden kieltäydyttyä Dozhdin ohjelmien välittämisestä vuonna 2014 kanava on joutunut kehittymään maksulliseksi. Kartina TV:n välittämien kanavapakettien katselu maksaa 165 euroa vuodessa, Aura hd:ltä hankitaan noin 250 euroa maksava digiboksi, minkä jälkeen katselu on ilmaista; riippumattoman Dozhd Tv:n katsominen maksaa 4 800 ruplaa (noin 60 euroa) vuodessa. Tämän lisäksi Venäjän ja venäjänkielistä televisiota on mahdollista katsoa ilmaiseksi internetin kautta lukuisilla siihen tarkoitetuilla sivuilla (esimerkiksi Televizorus, Piranya ja RUS24). Joitakin ohjelmia, muun muassa uutisohjelmia voi katsoa venäläisten televisiokanavien omilta nettisivuilta tai Youtubelta ja Rutubelta.

Venäjän televisiota on mahdollista myös katsoa lautasantennin välityksellä. Monet hankkivat venäläisten operaattorien (Trikolor tv, Ntv plus) lautasantennit niin, että ne rekisteröidään Venäjälle, ja käytetään Suomessa. Lautasantenniliittymiä myös tarjoavat samat yhtiöt, jotka tarjoavat netti-tv:n liittymiä. Myös suomalaiset kaapelitv-yhtiöt tarjoavat joitakin venäjänkielisiä kanavia kanavapaketeissaan, jolloin tarjolla on tavallisesti kansainväliseen jakeluun tarkoitetut Pervyi ja Ntv-kanavat sekä venäjänkielinen Euronews. Näitä kanavapaketteja koetaan kalliiksi ja suppeaksi, vaikkakin vaivattomaksi tavaksi katsoa Venäjän televisiota.

Yleisradio

Venäjänkielistä televisio-ohjelmaa tuotetaan myös Venäjän ulkopuolella. Suomessa Yleisradio on tuottanut venäjänkielistä ohjelmaa jo yli kaksikymmentä vuotta, mutta päätös käynnistää venäjänkielisten televisiouutisten lähetykset toteutui keväällä 2013. Varsinainen uutislähetys on lyhyt ja se tulee ulos noin kello 17, jolloin sillä on mahdollisuus tavoittaa työssäkäyvät ja opiskelevat. Kuitenkin Yle panostaa paljon laajemmin internet-sivujen sisältöön, mistä löytyy kattavasti tietoa Suomen päivän tapahtumista ja keskusteluista venäjäksi.

Ylen sivuilta löytyy myös viihteellisempiä, lähinnä matkailijoille tarkoitettuja kirjoituksia Suomesta, sekä asiapitoisia artikkeleita ja asiantuntijahaastatteluja Suomen venäjänkielisille tärkeistä asioista. Yle välittää myös venäjänkielisiä uutisia radiossa. Venäjänkielisten keskuudessa välillä syntyy keskusteluja siitä, miksi niitä lukee suomenkielinen toimittaja, joka puhuu venäjää korostaen. Samoin venäjänkielisten tv-uutisten tyylistä on käyty välillä kiivaitakin keskusteluja. On esimerkiksi moitittu sitä, että uutiset esitetään korostetun yksinkertaistetussa selkouutismuodossa, joka on selvässä ristiriidassa venäläisen uutisten esittämistyylin kanssa. Viimeisin tulokas venäjänkielisille mediamarkkinoille on uskonnollisuuteen erikoistuva Alfa tv, joka välittää välillä venäjänkielistä ohjelmaa: luonto-, elämänkatsomus-, historia- yms. Vaikuttaa siltä, että nämä sisällöt on tuotettu laajempaan levitykseen, ainakin Baltian maihin.

Venäjänkielisten Ylen radiouutisten lisäksi Etelä-Suomessa on vuodesta 1999 alkaen toiminut venäjänkielinen Radio Sputnik. Tämä kanava välittää uutisia, keskusteluohjelmia sekä kansainvälistä ja venäläistä viihdemusiikkia, ja toimii mainosradion periaatteella. Sen kohdeyleisöön kuuluvat sekä maassa asuvat venäjänkieliset että täällä vierailevat. Venäläisten matkailun vähenemiseen liittyivät radion muutossuunnitelmat, joista uutisoi syksyllä 2015 Yle. On esitetty, että ohjelmisto muuttuisi pääosin englanninkieliseksi, mitä ei ainakaan vielä ole tapahtunut.  Suomen itäosissa, rajan läheisyydessä kuuluu myös venäläistä populaarimusiikkia välittävä Dorozhnoe-radioasema.

Verkkomediat

Vaikuttaa siltä, että internetissä Yle on massiivisin toimija Suomessa tuotettujen venäjänkielisten uutisten saralla. Yle keskittyy kuitenkin ennen kaikkea Suomen uutisiin, joiden lisäksi se valottaa myös maailmantapahtumia. Toinen huomattava tiedotusväline, joka toimii pelkästään netissä, on fontanka.ru/fi –sivusto. Kiinnostavaa on, että tämä pietarilainen internet-sanomalehti .ru-domainnimellä julkaistuna keskittyy Pietarin tapahtumiin, mutta .fi –nimellä se käsittelee suomalaisia uutisia. Tietolähteinä käytetään suomalaisia sanomalehtiä. Vaikuttaa siltä, että julkaisun kohderyhmäksi mielletään ennen kaikkea Pietarissa asuvia, Suomesta kiinnostuneita matkustajia, mutta myös Suomessa asuvat venäjänkieliset käyttävät tätä sivustoa tietolähteenään.

Suomessa asuvien venäjänkielisten keskuudessa suosittu Russian.fi portaali julkaisee muun muassa uutisia http://www.russian.fi/news/ , jotka ovat lähtöisin etupäässä Yleltä ja Fontankalta. Näiden suurten toimijoiden lisäksi internetissä toimii muitakin mediasisältöjen tuottajia. Esimerkkinä voidaan mainita Bravica.su –aggregaattisivusto, joka kokoaa tietyistä lähteistä uutisia alueittain. Suomea koskevat uutiset hankitaan esimerkiksi Fontanka ja Russian.fi –sivuistoilla, mutta myös venäläisiltä Rambler-, television ykköskanava Pervyin, Venäjän hallituksen Rossijskaja gazeta yms. sivustoilla, joten tämän sivun venäjänkielinen Suomea koskeva uutisointi esittää pääosin venäläisen valtamedian luomaa kuvaa Suomesta.

Sosiaalinen media muodostaa otollisen pohjan omatoimiselle mediatoiminnalle, muun muassa uutisten ja tiedon levittämiselle ja niistä keskustelemiselle. Russian.fi –sivun nettifoorumi on tällä alalla johtavin alusta. Facebookissa toimii monta Suomi-aiheista ryhmää, joiden jäsenistö koostuu Suomessa asuvista venäjänkielisistä. Suomessa asuvat venäjänkieliset käyttävät sekä Facebookia että muita suosittuja some-palveluja, kuten Vkontakte ja Odnoklassniki, ja niissä muodostuu omia, muun muassa uutisia jakavia ja niistä keskustelevia verkostoja.

Sähköinen media vetää puoleensa helppokäyttöisyydellään sekä saavutettavuudellaan: tarvitaan vain nettiliittymä, ja kaikki internetin sisällöt ovat periaatteessa käytettävissä. Toki tekniset mahdollisuudet myös rajoittavat näiden käyttöä: televisiolähetykset eivät aina ole laadukkaita internetin kautta katsottuna, ja esimerkiksi ikä on todettu rajoittavaksi tekijäksi sähköisen median käytössä. Printtimedialla näin ollen on oma paikkansa ja erilainen näkyvyytensä ja tehtävä verrattuna sähköiseen, ennen kaikkea internet-pohjaiseen mediaan. Painettu media jakautuu paikalliseen, Suomessa tuotettuun alkuperäiseen mediaan sekä Venäjällä ja ulkomailla tuotettuun.

Painettu sana

Suomessa painetuista venäjänkielisistä sanomalehdistä tunnetuin ja vanhin on Spektr, jota julkaisee Spektr Kustannus Oy. Lehden levikki on 17 000 – 25 000 kappaletta. Viime vuosikymmenen lehdet löytyvät myös pdf-muodossa internetissä Lehdellä on noin 500 yksityistä ja kymmenkunta pakettitilaajaa (tilaavat joitakin kymmeniä lehtiä, esim. Turun kaupunki). Lehden päätoimittaja Eilina Gusatinsky on kaksikielinen mielipidevaikuttaja, joka on lehden perustamisesta alkaen mieltänyt sitä ennen kaikkea Suomessa asuvien venäjänkielisten omaksi yhteiskunnallisen integraation välineeksi. Lehdessä julkaistut kirjoitukset kattavat laajasti maahanmuuttajan näkökulmasta keskeisiä teemoja: osallistumista kansalaistoimintaan, työelämään, politiikkaan, historiantuntemusta jne. Gusatinsky julkaisee päätoimittajan kirjoituksia joka lehdessä sekä toimii kolumnistina muissa lehdissä ja esiintyy usein ”venäläisenä äänenä” Ylen tv-ohjelmissa. Lehti on historiansa aikana toiminut yhteistyössä Suomen Venäjänkielisten Yhdistysten Liiton kanssa, jolloin osallistui muun muassa venäjänkielisen tiedotusaineiston tuottamiseen.

Tällä hetkellä lehti on taloudellisissa vaikeuksissa venäläisten matkailijoiden määrän ja mainostulojen vähetessä, ja vuoden 2015 viimeisen numeron lehden ”täysikäisyyttä” pohtiva päätoimittajan kirjoitus suree sitä, että monet venäjänkieliset kokevat olevansa edelleenkin erillinen, eikä luonteva ja sisäinen osa suomalaista yhteiskuntaa. Spektriä julkaistaan Helsingissä, sen sisältö on pääkaupunkipainotteinen, samalla siinä julkaistaan kirjoituksia venäjänkielisten elämästä ympäri Suomea. Lehdessä on myös ilmoitusosio, jossa julkaistaan tiedotteita ympäri maata toimivista venäjänkielisistä järjestöistä sekä kaupallisia ilmoituksia.

Muut Suomessa painetut venäjänkieliset julkaisut häviävät tunnettavuudessaan Spektrille. Voi olettaa, että Mosaiikki (Mozaika) –niminen julkaisu kuitenkin tunnetaan parhaiten, koska sitä jaetaan ilmaisena kirjastoissa, virastoissa ja ennen kaikkea maahanmuuttajille tarkoitetuissa (monikulttuurisuus)keskuksissa. Mosaiikkia julkaisee Jyväskylässä toimiva Mosaiikki ry, ja sen päätoimittaja on Tatjana Doultseva. Julkaisu ilmestyy paperisena kymmenen kertaa vuodessa, sen lisäksi painetaan Vaasan, Tampereen, Helsingin, Pohjois-Savon ja Etelä-Karjalan omia lehtiä neljä kertaa vuodessa. Lehti toimii ensisijaisesti maahanmuuttajille tarkoitettuna tiedotuskanavana. Yhdistys toimii aktiivisesti myös kotouttamisalalla, tarjoaa työllistämispalveluita, julkaisee lapsille tarkoitettuja aineistoja, tiedottaa Euroopan parlamentista sekä tarjoaa venäjänkielisiä mainospalveluita suomalaisille yrityksille. Yhdistyksen www-sivu on hyvin rakennettu ja toimii venäjän- ja suomenkielellä. Sieltä löytyy monenlaista Suomessa tuotettua tietoa venäjäksi. Sen lisäksi samalla sivulla toimii Tiedotusportaali Suomessa asuville Venäjän maanmiehille.  Vaikka sivulla ilmoitetaan, että ”sivustolla ei ole poliittista ja uskonnollista propagandaa”, se toimii Venäjän maanmiespolitiikan (ks. Davydova-Minguet 2014) väylänä, kytkee Suomen valtiollisten ja ei-valtiollisten elinten tukemaa venäjänkielisiin suunnattua kotouttamispolitiikkaa Venäjän harjoittamaan ”venäläistä maailmaa” luovaan diasporapolitiikkaan.

Ostomedia Oy:n julkaisema Novye rubezhi (New Horizons)  -aikakauslehti ilmestyy painetussa ja internet-muodossa. Se keskittyy pohjoisen ulottuvuuden alueeseen kuuluvien maiden talous-, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen elämään. Painettu lehti orientoituu selvästi matkailija- ja liikemiesyleisöön, internet-sivulla julkaistaan etupäässä Pohjoismaita koskevia neutraalissävyisiä uutisia. Myös 12 chairs Oy:n julkaisema Novosti Helsinki ilmestyy sekä paperi- että internetversiona, ja sen kohdeyleisönä voi pitää ennen kaikkea Helsinkiin tulevia venäläisiä matkailijoita.

Aikaisempina vuosina isojen kauppojen lehtiosastoilla oli myytävänä Venäjällä julkaistava Argumenty i fakty, sekä Ranskassa ja sitttemmin Britanniassa julkaistava Russkaja mysl –lehdet, mutta vuoden 2015 lopussa niitä ei enää näkynyt ainakaan Joensuun markettien lehtitelineissä. Molemmat lehdet, vaikka toinen julkaistaan Venäjällä, ja toinen ulkomailla ”Venäjän vanhimpana vapaana intellektuaalisena julkaisuna”, seuraavat Venäjän hallituksen luomaa maailmankuvaa. Venäjän suosituimpiin, venäläisen valtamedian linjaa tabloid-modossa seuraavan Komsomolskaja pravda –lehden Baltian maihin tarkoitettua erikoispainosta on saatavilla myös Suomessa. Tämäkin lehti kuuluu Venäjän myydyimpiin ja suosituimpiin ja noudattaa hallinnon tukemaa linjaa.

Suomessa toimiva Ruslania books Oy tarjoaa laajan valikoiman Venäjällä ja ulkomailla julkaistavia venäjänkielisiä lehtiä ja aikakauslehtiä; sen lisäksi kaikki suositut päivä-, viikko- ja aikakauslehdet julkaisevat sisältöjä internetissä, joten Suomessa Venäjällä julkaistavan median seuranta on täysin mahdollista ja suhteellisen vaivatonta.

Yhteenveto

Yhteenvetona voi sanoa, että venäjänkielisessä mediamaisemassa sähköinen media on saavutettavuutensa puolesta johtavassa roolissa printtimediaan nähden. Printtimedia on paikallista, ja se toteuttaa maahanmuuttajiin suuntautuvaa kotouttamispolitiikkaa sekä toimii venäläisille matkailijoille tarkoitettuna tiedotus- ja mainoskanavana. Ilmeisesti nämä suuntautumiset perustuvat näiden tiedotusvälineiden rahoituspohjalle. Printtimedia on kuitenkin näkyvämpää ja tavoittaa maahanmuuttaneet eri tavoin kuin sähköinen, ja sillä on myös symbolista merkitystä.
Ylen tuottamat venäjänkieliset tv-uutiset ja internet-sivujen uutiset muodostavat toimivimman tietolähteen päivän tapahtumiin, jotka eivät liity kotoutumiseen ja näin ollen liittävät venäjänkieliset yleisöt yleissuomalaiseen keskusteluun. Vaikuttaa siltä, että varsinaisia venäjänkielisiä mielipidevaikuttajia ja mediapersoonia on vähän, itse venäjänkielisten maahanmuuttajien ääni kuuluu ”virallisessa” suomalaisessa mediassa vähän, ja venäjänkielisten käymä keskustelu pysyy piilossa sosiaalisessa mediassa ja foorumeilla.

Venäjällä tuotetut mediasisällöt ovat Suomessa helposti ja monipuolisesti saatavia. Merkillepantavaa on, että suuret suomalaiset teleyhtiöt eivät osallistu kilpailuun venäjänkielisestä katsojasta ja tarjoavat hyvin suppean valikoiman venäjänkielistä mediaa. Venäläisen television välittämistoimintaa harjoittavatkin Suomessa maahanmuuttajien toimesta perustetut, tai kansainväliset (esimerkiksi venäläiset) yhtiöt.
Kokonaisturvallisuuden ja yhteiskunnallisen koheesion näkökulmasta tärkeäksi kysymykseksi nousee eri medioiden vaikuttavuus sekä niiden käyttäjien mahdollisuus käydä rationaalista keskustelua näkemyksistään. Mediasisältöjen tulkinta, sitä kontekstualisoivat seikat ovat yksilöllisiä, mutta toimivassa monikulttuurisessa yhteiskunnassa tarvitaan tiloja, missä eri näkemyksistä voi käydä keskustelua.

Olga Davydova-Minguet

FT,  tutkimushankkeen johtaja

Suomen venäjänkielisten muuttunut median käyttö

Suunnitteilla on vielä muutaman juuri täysikäiseksi tullen venäjänkielisen nuoren haastatteleminen, mutta hankkeen haastattelut ja niiden alustava analyysi on nyt pääosin tehty. Haastatteluja tehtiin kaiken kaikkiaan 23 ja niissä pureuduttiin Suomen venäjänkielisten median käytössä tapahtuneisiin muutoksiin, median käyttöön tässä hetkessä sekä Suomen ja Venäjän mediamaisemien vertailuun. Haastateltujen joukossa oli 10 miestä ja 13 naista eri puolilta Suomea. Lämmin kiitoksemme kaikille, jotka antoivat aikaansa tutkimukselle.

Kuten Olga Davydova-Minguet kirjoitti, Suomen venäjänkieliset ovat hyvin moninainen ja epäyhtenäinen ryhmä. Haastateltujen joukossakin on ihmisiä, jotka ovat muuttaneet Suomeen Neuvostoliitosta, Venäjältä sen eri vuosikymmeninä, Liettuasta, Ukrainasta, Virosta ja Kazakstanista. Joidenkin perheet ovat täysin venäjänkielisiä, useimmissa puhutaan kuitenkin vähintään kahta kieltä, ainakin, jos ajatellaan sukupolvien ketjua alaspäin. Useimmilta haastateltavilta suomen puhuminen sujui hyvin tai erinomaisesti, jotkut taas puhuvat suomea vain välttävästi. Yhtä kiinnostaa autoilu ja toista neuvostoelokuva. Kaikki nämä ja monet muut ihmisten yksilölliset piirteet ja kiinnostuksen kohteet vaikuttavat siihen, kuinka he mediaa käyttävät.

Haastattelut vahvistava käsitystä, että Suomen venäjänkielisten median käytössä on tapahtunut muutoksia Ukrainan konfliktin alettua. Toisaalta heidän median käyttönsä heijastelee myös muita kehityskulkuja, jotka liittyvät osin maahanmuuttoon ja kansainväliseen poliittisen tilanteeseen, mutta vahvasti myös yleisempään median murrokseen. Digitalisaatio ja median käytön siirtyminen nettiin sekä saatavilla oleva kanava- ja mediapaljous nousivat esiin monissa haastatteluissa. Internetin ja satelliittikanavien kautta Suomessa asuvilla on mahdollisuus katsoa satoja, jopa tuhansia televisiokanavia eri puolilta maailmaa. Kanavapaljous ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkia medioita seurattaisiin yhtäläisellä mielenkiinnolla. Käytännössä mediaa käytetään valikoiden ja henkilökohtaisten kiinnostuksen mukaisesti.

Ukrainan konfliktin alettua monien haastateltavien mediaseuranta lisääntyi merkittävästi. Useimmat seurasivat tapahtumia monista eri medioista ja useista eri kansallisista medioista. Jotkut ovat jatkaneet uutisten intensiivistä seuraamista, mutta useimpien kiinnostus tilanteen seuraamiseen on ajan kuluessa laantunut joko siksi, että tapahtumat eivät enää tunnu niin ajankohtaisilta tai siksi, että median välittämä maailmankuva koetaan ahdistavaksi. Haastateltavat kokevat olevansa eri puolilta tulevan poliittisen propagandan kohteina, minkä vuoksi monet haluavat sulkea silmänsä politiikalta ja keskittyä konkreettisiin, käsillä oleviin asioihin, kuten perheeseen ja ystäviin.

Perhesuhteissakaan ei vältytä konflikteilta, vaan maailman tapahtumat tulevat ruutujen läpi osaksi ihmisten arkea ja vuorovaikutusta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen perheet ovat muuttaneet sekä maiden sisällä että ulkomaille, mitä kautta sukuihin on tullut paljon monikulttuurisuutta ja ylirajaisia toimintatapoja. Tätä pidetään periaatteessa hyvänä asiana, mutta konfliktioloissa tästä voi tulla myös henkinen rasite. Perheiden sisällä käydään neuvotteluja lojaalisuudesta eri valtioiden ja maailmankuvien välillä. Perheen jäsenet joutuvat etsimään erilaisia tapoja tulla toimeen maailmankuvaa koskevien näkemyserojen kanssa.

Vaikka mediassa toistuva ja myös tuotettu Venäjän ja lännen välinen ristiveto vaikuttaa voimakkaasti Suomen venäjänkielisten arkeen, on hyvä muistaa, että kaikki median käyttöä koskevat muutokset eivät suinkaan koske politiikkaa, vaan median käyttöön vaikuttavat myös muut ihmisten ajankäytön ja henkilökohtaisen elämän muutokset: vauvan syntyminen muuttaa median käyttöä, kuten myös työpaikan saaminen tai eläkkeelle jääminen. Valtaosa haastateltavien median käyttöön liittämistä konflikteista on varsin arkisia. Myös venäjänkielisissä perheissä pohditaan, mikä on lapsille sopiva ruutuaika, harmitellaan sitä, että televisiosta näyttää tulevan vain pelkkiä mainoksia ja sitä, että töiden jälkeen ei jaksa kuin romahtaa sohvalle roskaviihteen ääreen tai että hyvien elokuvien katsomiseen ei vain näytä jäävän aikaa arjen kiireiden keskellä.

Median kautta maailmanpolitiikka tulee osaksi Suomen venäjänkielisten arkea ja ihmissuhteita. Vaikuttaa siltä, että käynnissä olevan konfliktin ulkopuolelle ei voi jäädä. Haastateltavat pitävät medioita läpipolitisoituneina, jopa propagandistisina. Kuitenkin on hyvä muistaa, että politiikka on kuitenkin vain yksi osa Suomen venäjänkielisten suhdetta mediaan. Television ja netin pariin tullaan viihtymään ja viisastumaan. Myös ahdistavissa elämäntilanteissa mediasta haetaan lohtua ja seuraa. Näistä syystä voisi olla hyvä pohtia tarkemmin, ei vain uutisten, vaan myös viihdekäytön suhdetta maailmankuvan muodostumiseen.

Tiina Sotkasiira

YTT, tutkija

Venäjänkieliset mediankäyttäjinä kokonaisturvallisuuden näkökulmasta

Suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta on rakennettu kokonaisturvallisuuden pohjalle.  Tämän toimintatavan mukaan yhteiskunnan turvallisuuden ylläpitämiseen tarvitaan koko yhteiskunnan voimavaroja niin normaaliaikoina kuin poikkeusoloissakin. Eri hallinnonalojen varautuminen sovitetaan yhteen Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (YTS).  Strategian tavoitteena on turvata yhteiskunnan toimintakyky, säilyttää Suomen valtion itsenäisyys ja edistää kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia.

YTS vahvistettiin vuonna 2010, minkä jälkeen turvallisuusympäristö on muuttunut monin tavoin. Siksi siinä varautumistyön helpottamiseksi esitellyissä mahdollisissa uhkamalleissa ja häiriötilanteissa ei ole otettu huomioon hybridisodankäynnin keinovalikoimaa siinä laajuudessa kuin se olisi tämän hetkisen ymmärryksen mukaan tarpeellista. Tämän tutkimuksen kannalta olennaista on strategiaan kuvatuissa mahdollisissa uhkakuvissa esitelty poliittinen, taloudellinen ja sotilaallinen painostus. Toisaalta nykyinen tilanne korostaa strategiassa elintärkeäksi nostettua henkistä kriisinkestävyyttä.

Poliittisella, taloudellisella ja sotilaallisella painostuksella jokin valtio tai muu toimija pyrkii tietoisesti ja tavoitteellisesti vaikuttamaan toisen valtion päätöksentekoon tai vaihtoehtoisesti kiistämään sen itsenäisyyden. Näiden toimien avulla pyritään saavuttamaan sellaisia poliittisia, taloudellisia tai muita strategisia päämääriä, joihin kyseinen valtio ei muutoin suostu tai joita se ei hyväksy. Painostus voi kohdistua valtiojohtoon, kansalliseen tai kansainväliseen mielipiteeseen, yhteiskunnan toimintaedellytyksiin, kansalaisten maanpuolustustahtoon tai kykyyn puolustaa maata. (YTS 2010)

Tällä hetkellä Venäjä kohdistaa Suomeen  jonkinasteista poliittista, taloudellista ja sotilaallista painostusta. Sen aggressiivinen ulkopolitiikka ja pyrkimys vakavasti otettavaksi supervallaksi koskettaa siis myös Suomea. Venäjä on käyttänyt viimeisen kahden vuoden aikana laajaa kirjoa erilaisia tapoja painostaa vaikutuspiiriinsä katsomia naapurimaita sekä kauempanakin olevia maita. Venäjällä ei tällaisesta toiminnasta käytetä nimitystä hybridisota, vaan Military-Industrial Kurierissa helmikuussa 2013  ilmestyneen artikkelin kirjoittajan mukaan sitä kutsutaan Gerasimovin doktriiniksi. Kenraali Valeri Gerasimov on tällä hetkellä Venäjän asevoimien komentaja ja apulaispuolustusministeri.

Tämän doktriinin keskeinen ajatus on, että poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamisessa muut keinot ovat usein aseiden käyttöä tehokkaampia nykyisen kaltaisessa maailmassa. Olennainen osa doktriinia on myös informaation käyttö aseena. Sama ajatuskulku on ollut löydettävissä sotilaallisista strategioista jo jonkin aikaa kaikkialta maailmassa.  Gerasimovin ajatukset luovat kuvan hyvin totaalisesta tavasta ajaa omaa etua ja päämääriä. Doktriini koskee myös suhteita Suomeen, sillä ei liene mitään perusteita, miksi Suomea kohdeltaisiin Venäjän taholta poikkeuksellisesti. Vaikkei Suomi olekaan mikään painopiste Venäjän toiminnassa, suuntautuu tänne paitsi suoraa informaatiovaikuttamista,  myös epäsuoraa, Venäjän sisäiseen käyttöön tarkoitettua informaatiovaikuttamista. Vastatakseen sisäisiin ja ulkoisiin vastoinkäymisiin Venäjän hallinto on käynnistänyt ”sisäisen mobilisaation”,  joka median kautta ulottuu myös ulkomaille. Suomessa asuvat noin 70 000 venäjänkielistä ovat siis sekä suoran että epäsuoran vaikuttamistyön kohde.

Vaikuttaa siltä, että venäläisen median tarjoama kuva maailmasta poikkeaa niin perustavanlaatuisesti läntisen median tarjoamasta, että käytännössä vaihtoehdoiksi jäävät jomman kumman näkemyksen hyväksyminen perustaksi ja toisen hylkääminen sivummalle. Kolmantena vaihtoehtona on maailman tapahtumien ja politiikan sulkeminen pois ajatuksista. Vaikka aivan puhtaita äärimuotoja näistä selviytymismekanismeista tuskin löytyykään, niin länsimaisen median maailmankuvan sivuuttaminen tai maailman tapahtumista välittämättä jättäminen tarkoittaa Suomessa elävien venäjänkielisten kohdalla vähintäänkin koheesion ja integraation hidastumista. Pahimmillaan tuloksena voi osan kohdalla olla eristävä ja eriarvoistava mediaghetto. Tämä taas tarkoittaa muun muassa vähäistä henkistä kriisinkestävyyttä.

Venäjänkielisten mediankäyttö on myös kamppailua transnationaalisesta lojaaliudesta. Suomi on osa länttä, jota Venäjän mediassa kuvataan vihollisena ja uhkana. Toisaalta Venäjä kuvataan suomalaisessa mediassa usein toiseuden näkökulmasta, joka voi luonnollisesti rapauttaa sen luotettavuutta Venäjän tavalla tai toisella omakseen kokevien silmissä.

Osansa tulkintavaikeuksista synnyttää se, että Venäjän median sisältö on kuitenkin suunniteltu ja suunnattu nimenomaan Venäjällä eläville ja näin ollen siinä välitetyt näkemykset on tarkoitettu nimenomaan senhetkiseen todellisuuteen Venäjällä. Venäjällä voidaan perustellusti puhua valtamediasta, joka on hallituksen kantoja myötäilevä, usein jopa propagoiva. Riippumattomat mediat toimivat marginaalissa ja ne voidaan viranomaispäätöksillä sulkea. Se miten esitetyt asiat ja näkökulmat toimivat muualla elävissä, lienee hyvin vaihtelevaa. Yksi tämän tutkimushankkeen tavoitteita on selvittää tätä asiaa. Joka tapauksessa lännessä asuvalle venäläisen median kuluttajalle syntyy siis hyvin helposti vaatimus valita puoli ja valita mediansa sen mukaisesti. Myös suomalaiset mediat voivat myös vaatia venäjänkielisiltä yksilön kannalta järjettömiä lojaalisuuden osoituksia.

Tilanteen hahmottamiseen vaikuttaa myös se, että Venäjä on julistanut olevansa myös Venäjän rajojen ulkopuolella olevien venäjänkielisten suojelija. Tämä niin sanottu maanmiespolitiikka on näkyvillä myös Venäjän medioissa. Venäläisten medioiden kamppailu Suomessa asuvien venäjänkielisten huomiosta voidaan myös nähdä Venäjän valtion tapana ylläpitää kontrollia rajan yli, muistuttaen, että ulkomailla asuvan venäläiset ovat edelleen valtion huomion kohteena. Osana tätä samaa pyrkimystä voidaan nähdä myös esimerkiksi uuden kansalaislain, joka velvoittaa kaksoiskansalaiset rangaistuksen uhalla ilmoittamaan toisesta kansalaisuudestaan.

Osa Venäjän median sisällöistä voi aiheuttaa suoranaista turvattomuutta Suomen venäjänkielisissä. Esimerkiksi lapsikiistaan liittyvät väitteet venäläisissä medioissa ovat omiaan herättämään venäjänkielisissä vanhemmissa huolta ja turvattomuutta ympäröivän yhteiskunnan suhteen.

Osaltaan venäjänmielisissä medioissa käytävä keskustelu määrittää sitä, keillä on puheoikeus tämän kirjavan yhteisön puolesta. Tämä puheoikeus on merkitykseltään iso asia, kun yhteisö asemoi itseään ympäröivään yhteiskuntaan ja samalla rakentaa omakuvaansa. Julkisuudessa esiintyviä venäjänkielisiä henkilöitä esitellään ja arvioidaan medioissa ja venäjänkielisillä foorumeilla. Tämän julkisen tai puolijulkisen keskustelun kautta annetaan henkilöille rooleja tai väitellään niistä.

Suomen venäjänkielisille voidaan myös kohdistaa viestintää, jonka varsinainen tarkoitus on antaa mahdollisuus Venäjän medioille ja/tai poliitikoille mahdollisuus käyttää Suomen venäjänkielisiä perusteena tai syynä johonkin poliittiseen toimeen. Kun ensin syötetään mediassa jokin asia, joka synnyttää reaktion, voidaan reaktiosta uutisoimalla nostaa asia esiin uudella tavalla. Tällaisten peiliprosessien käytöstä on ollut merkkejä ainakin toisinpäin eli venäläisissä medioissa on esitelty lapsikiistojen yhteydessä Suomessa mielestään kaltoinkohdeltuja venäläisiä.

On mahdollista, että venäjänkielisiin kohdistetaan myös viestintää, joka on osa suurempaa informaatio-operaatiota. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on toteutettu operaatioita,  jossa luotiin kuvia olemattomasta suuronnettomuudesta tai kerrottiin uskottavanoloista tarinaa poliisin rasistisesta väkivallasta. Vaikka tällaiset tarinat pystytään oikaisemaan suhteellisen nopeasti, on ensinnäkin tiedettävä niiden olemassaolosta ja toisekseen tiedettävä kanavat, joilla oikeaa tietoa on mahdollista levittää tavoittavasti. On huomioitava, että venäjänkielisillä on yleensä hyvä medialukutaito tällaisista tilanteista.

Tämän tutkimushankkeen myötä on luotavissa selkeämpi kuva venäjänkielisten mediakäytöstä. Sen kuvan avulla on myös mahdollista arvioida paremmin, miten tämän joukko hankkii, käsittelee ja jakaa informaatiota. Tämä taas antaa paremman mahdollisuuden ymmärtää venäjänkielisten näkemyksiä ja mielialoja sekä tarpeen tullen vaikuttavammin viestiä heidän suuntaansa.

Janne “Rysky” Riiheläinen

Projektitutkija