Tutkijavierailu Brasiliaan

Teksti: Johanna Yli-Öyrä | Kuvat: Johanna Yli-Öyrä

Hei kaikille blogin lukijoille!

Olen Johanna Yli-Öyrä. Taustaltani olen proviisori, mutta muutaman mutkan kautta päädyin tekemään väitöskirjaa luonnonvärien toksisuudesta ihmissoluissa osana monialaista BioColour-projektia. Koska väriaineet voivat myös päätyä vesistöihin ja aiheuttaa pahoja ympäristöongelmia, niin projektimme kuuluu myös UEF Water -tutkijayhteisöön. Aloitin tutkimukseni vuoden 2020 alussa ja jo silloin puheissa oli mahdollisuus päästä tekemään tutkimusta myös Brasiliassa. Korona kuitenkin katkaisi nämä suunnitelmat pitkäksi aikaa.

Maailman avautuessa kahden kuukauden matka saatiin järjestymään, ja UEF Water myönsi minulle matka-apurahan kattamaan kustannuksia, joten pääsen vihdoin kirjoittamaan tämänkin tarinan.

Laboratorion ja kokeiden esittely

Tutkimusmatkakohteeni oli geno- ja ekotoksikologian laboratorio Campinasin yliopistossa Limeiran kaupungissa. Laboratorio tekee yhteistyötä BioColourin kanssa ja sitä johtaa professori Gisela de Aragão Umbuzeiro. Laboratoriossa on erikoistuttu Amesin testiin ja komeetta-analyysiin, joilla tutkitaan erilaisten aineiden perimävaikutuksia. Toisena erikoistumisalueena ovat ympäristötoksisuustutkimukset erilaisilla vesieliöillä – ainakin levillä, useilla vesikirppulajeilla, seeprakaloilla sekä katkoilla. Giselan laboratoriossa Parhyale hawaiensis –katkaravuilla kehitetyt menetelmät mainittiin vastikään myös Nature Methods -julkaisussa (linkki).

Osaa näistä tekniikoista pääsin itsekin opettelemaan. Altisteina käytin samoja veriseitikki-sienen väriaineita, joita olen tutkinut myös Suomessa ihmisen soluilla. BioColourin yksi ajatus olisi kyetä tuottamaan esimerkiksi sienivärejä isossa mittakaavassa. Niidenkin käyttöön kuuluu kuitenkin riskejä, kuten esimerkiksi värien päätyminen vesistöihin, joten niiden toksisuuden tutkiminen vesieliöillä on ihan perusteltua.

Limeiran kampuksen tiloja. Kampus oli aika iso, mutta laboratoriot olivat jakautuneet usein eri rakennuksiin. Ulkona oli paljon puita, joiden varjossa sai suojaa auringolta. Kampus oli aidattu ja porteilla oli vartijat.

Työympäristö

Laboratoriossa ehkä kolmasosa henkilöstöstä puhui englantia, muuten työkieli oli portugali. Osasin onneksi ennestään vähän espanjaa, joten jonkinlainen “palikka”-portugali tarttui melko nopeasti. Kielitaidottomuus sekä paikallisen henkilönumeron puuttuminen aiheutti kyllä runsaasti haasteita – Brasilian systeemejä ei ole tehty kovin sujuviksi ulkomaalaisille, vaikka paikallisille esimerkiksi pankkisysteemit ovat ihan huippuja teknologialtaan.

Trooppinen ukkoskuuro

Laboratoriossa kaikki työskentelivät ja ottivat vastuuta saumattomasti yhdessä ja olivat perillä toistensa tutkimuksista, jolloin hätätapauksessa löytyi korvaajiakin, jos joku vaikka sairastui. Suomesta poiketen myös viikonloppuisin saatettiin herkästi joutua tekemään töitä labrassa. Omat työpäiväni eivät olleet kovin pitkiä, mutta paikalliset saattoivat tehdä päivät tutkimusta ja illat opetusta, jolloin työpäivän pituus saattoi ylittää helposti 12 tuntia.

Mitä itse tein?

Tein ja osallistuin useisiin ekotoksikologisiin testeihin. Teimme muun muassa 48 tunnin toksisuustestejä sekä 7 päivän toksisuustestin kahdella eri vesikirppulajilla käyttäen altisteena veriseitikin väriseosta ja yksittäin eristettyjä värejä. Niiden jälkeen teimme viikon mittaisen testin seeprakaloilla. Ne kudetettiin ja hedelmöityneitä munia laskettiin mikroskoopin alla riittävä määrä testiin. Lisäksi laskettiin hedelmöityneiden ja hedelmöitymättömien munien määrät ja suhdeluku. Mätimunat siirrettiin sitten väriainetta sisältävään ”mediumiin” (laboratoriovalmisteiseen meriveteen) ja poikasten kuoriutumisnopeutta, selviytymistä sekä kalanpoikasten kehitystä ja mahdollisia kehitysongelmia, kuten pienikasvuisuutta tai pyrstön epänormaalia kehitystä, seurattiin päivittäin viikon ajan.

Vesikirppu-toksisuustestin toimitusta
Hedelmöityneitä ja hedelmöitymättömiä seeprakalan mätimunia

Lisäksi yritimme kehittää genotoksisuutta selvittävää komeetta-analyysimenetelmää kokonaisista kalanpoikasista, mutta vierailuaikani puitteissa sitä ei saatu onnistumaan kovasta yrityksestä huolimatta. Murphyn lain mukaisesti myös mutageenisuutta tutkivassa Amesin testissä tuli ongelmia vierailuni aikana, joten pääsin lähinnä seuraamaan kyseistä testiä vierestä.

Limeirassa tehtiin paljon myös paikallista vaikuttamista. Kävimme esimerkiksi paikallisella koululla esittelemässä 6-luokkalaisille laboratoriotutkimusmenetelmiä sekä naisten mahdollisuuksia työskennellä tieteentekijöinä. Suomalainen vaaleahipiäinen gringa, joka ei puhunut juurikaan portugalia, oli tietysti eksoottinen ilmestys ja otin oppilaiden kanssa useampiakin yhteiskuvia. Osoitimme myös, että ympäristöongelmat ovat koko maailman yhteisiä ja globaalia yhteistyötä tarvitaan – ja että sitä on myös olemassa.

Paikallinen kuutosluokka ja me

Vapaa-ajan aktiviteetit

Vapaa-aika ensimmäisinä viikkoina kului lähinnä kaupassa käyntiin ja vietin aikaa kodin ulkopuolella tosi vähän. Minut näet peloteltiin aluksi niin hyvin omaisuusrikoksilla: yliopiston lähialueella oli ollut tapauksia, joissa ryöstäjät ajavat parittain moottoripyörällä – toinen uhkaa aseella, toinen vie repun. Lopulta en joutunut yhteenkään vaaratilanteeseen koko reissulla, mutta ongelma on kyllä todellinen, sillä sen monelta tuttavaltani löytyi erilaisia arpia, jotka olivat ryöstöistä peräisin ja kaikilta, joilta kysyin, oli varastettu tai ryöstetty jotain. Uberkuskit olivat mahtavia paikallisoppaita, jotka joko halusivat harjoitella englantia tai opettaa minulle portugalia, kuten tärkeän sanan ”ressaca”: kuivuus eli krapula.

Tutustuin Limeiraan lopulta mielestäni aika hyvin. Tein muutamia kävelyretkiä lähistön viheralueille (yksin käveleminen oli työkavereille ihan ennenkuulumatonta), joille pääsin. Suomalaiselle oli välillä tuskallista, kun esimerkiksi kartalla hienolta näyttävä metsä olikin yksityisomistuksessa ja koronan vuoksi suljettu. Kaupungin keskusta oli mukava ja Brasiliassa todellakin osataan tehdä ruokaa. Löytyipä sieltä myös Kippis-niminen baari, jonka omistaja ei meinannut lopettaa nauramista, kun selvisi että nimi onkin suomea eikä thai-kieltä.

Virallisen osion vierailustani lopetin täyttämällä lapsuuden haaveeni: lensin pitkäksi viikonlopuksi Manaukseen ja Amazonille. Lähes itkin onnesta, kun pääsin näkemään kalankasvattamolla arapaimoja eli paikallisella kielellä pirarucuja, maailman suurimpia makeanveden kaloja. Majoituspaikkamme oli aivan mahtava ja teimme joka päivä erilaisia retkiä kanootilla tai moottoriveneellä. Meitä oli pieni ryhmä: minä, kiinalainen mies (asunut jo vuosia São Paulossa) ja neljän ranskalaisen opiskelijaporukka. Yövyimme riippumatoissa viidakossa, opettelimme selviytymistaitoja ja bongasimme apinoita, jokidelfiinejä sekä viidakon yössä myös erilaisia hyönteisiä, sammakoita ja yhden puukyynkin. Kävimme myös onkimassa piraijoja ateriaksi.

Amazonilla jokidelfiinejä bongaamassa
Piraija nappasi naudanlihasyöttiin

Osallistuin ensimmäiseen “live”-konferenssiini Brasiliassa

Sanottuani toukokuun lopussa hyvästit Limeiran väelle lensin eteläiseen Brasiliaan toksikologiyhdistyksen konferenssiin rantakaupunki Balneário Camboriúun. Hauskasti tämä oli ensimmäinen konferenssini, jossa tapasin ihmisiä naamatusten enkä vain videolla – aloitin väitöskirjatutkimukseni juuri ennen kuin korona alkoi. Konferenssin sisällössäkin jäin hieman kielimuurin taa, mutta sain toisesta laboratoriosta tutuksi tulleen kaverini kautta paljon kontakteja ja meillä oli oikein hauska reissu, joka vielä päätettiin kauniille idylliselle hiekkarannalle – joskin niin, että monet olivat tietämättämme juuri sairastumassa koronaan.

Suomeen verrattuna Brasiliassa tuntuu olevan tosi paljon toksikologian alan aktiviteetteja: eri yliopistoissa on kussakin omat opiskelijajärjestönsä ja lisäksi lähes joka osavaltiossa on oma myrkytystietokeskus. Ainakin Campinasin yliopistossa toksikologian väitöskirjatutkijoiden työhön kuuluu myös työskentely myrkytystietopuhelimessa.

Pidin konferenssin ainoan(?) englanninkielisen esityksen

Konferenssin loputtua pidin vielä pari viikkoa lomaa puolisoni kanssa moikaten vanhoja vaihtarituttuja Kuopiosta – ensin olimme Florianopoliksen saarella, joka on kuuluisa yli neljästäkymmenestä hiekkarannastaan, ja myöhemmin vielä São Paulon suurkaupungissa vanhan ystäväni luona seikkaillen.

Tämä tutkijavierailu oli täydellinen sekoitus kulttuurishokkia ja uusien käytännöntaitojen oppimista. Kiitos UEF Waterille apurahasta!

Vesivarojen kestävä yhteiskäyttö (WATER) -tutkimusohjelmaa ovat tukemassa Saastamoisen säätiö, OLVI-säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.