Yksin yliopistoon, kaksin sieltä pois
Monet saapuvat tänne Itä-suomen yliopistoon pitkienkin matkojen takaa ja silloin myös varmasti moni tulee yksin omaan yksiöön tai soluun. Juuri niin kuin minäkin tein, lähdin Helsingistä ja roudasin pienen omaisuuteni Ellin soluun. Tässä kaikessa häslingissä, kun yliopisto on alkamaisillaan ja tutustumisbileitä on lähes päivittäin, piti totutella täysin uudenlaiseen elämäntyyliin, nimittäin opiskelijaelämään!
Vaikka opiskelijayhteisö on hyvin tiivis ja ystäväpiiri runsas, niin väistämättä sitä kuitenkin miettii aina kotiin palaamisen aikana, mitä jos joku olisi vierellä? Niin minä itsekkin ajattelin, kun olin yksikseni viettämässä niitä päiviä, jolloin kaikki tunnolliset opiskelijat tekivät tehtäviä tai lukivat tentteihin. Siinä vaiheessa kun on tunnistanut itsestään halun löytää se arjen jakaja, niin alkaakin yleensä kaikkein kinkkisin vaihe. Mistä löydän sellaisen ihmisen jakamaan arjen kanssani, jolla olisi sama tavoite? Itse olin pohtinut tätä kysymystä ihan jo alusta alkaen ja kyllähän ne päivät tietysti kului opintopisteitä keräillessä ja vapaa-ajalla pelien parissa, mutta väistämättä sitä alkoi tuntua vähän yksinäiseltä kun saapui aina yksin kotiin.
Siispä piti ryhtyä tuumasta toimeen! Ennen vanhaan mentiin lavatansseihin katsomaan löytyisikö sitä oikeaa, nykyään osallistutaan erilaisiin tapahtumiin ja katsellaan ympärille sillä silmällä. Lisäksi asennetaan Tinderi ja laitetaan nettiin kuva kuvauksen kera ja odotellaan, että jossain vaiheessa viestilaatikkoon ilmestyy match. Itse liityin ylioppilasteatteriin, jotta pääsisin harrastamaan improvisaatiota. Toki taka-ajatuksena oli löytää lisää ihmisiä ja tutkailla ympäristöä, sillä silmällä. Mutta niinhän se sanontakin menee ”turha mennä merta edemmäs kalaan”, nimittäin se oma rakas löytyikin siitä ihan vierestä. Hän oli ensimmäinen kenelle olin puhunut niissä tutustumisbileissä ja siitä se kaveruus oli sitten jatkunut. Aluksi oltiin vaan ja hengailtiin porukassa kunnes sitten puolen vuoden päästä homma vain natsasi.
Ainahan sitä sanotaan, että takapenkiltä on hyvä huudella kun jotain sattuu. Siitäkin huolimatta haluan huudella täältä parisuhteesta, rakkaani + kahden kissani kanssa, että vaikka matka tuntuu aina vain pidemmältä kun sitä lähtee oikein asioikseen taivaltamaan niin onneksi se taival ei ole ääretön. Tässä taipaleessa on kuitenkin yksi hyvin erikoisluoneinen piirre mikä tekee sen taivaltamisesta erityisen jännittävää vaikka välillä se myös hirvittää ja väsyttää. Sillä tällä matkalla voit levähtää tai panostaa oman jaksamisen mukaan ja joka hetki voit yhtäkkiä huomata olevasi maalissa!
Ps. tikkari on herkullista 🙂