Aineenopettajaopiskelija & pedagogiikka

Edellisessä blogipostauksessa Maiju kirjoitti sivuaineista, ja minä jatkan tänään samalla teemalla. Raotan hieman oman sivuaineeni, aineenopettajan pedagogisten opintojen, saloja ja käytänteitä. Olen itse siis tosiaan viittä vaille valmis äidinkielen ja kirjallisuuden aineenopettaja, ja pedagogiset opintoni sain kokonaan suoritetuiksi jo vuosi sitten keväällä. Aineenopettajan pedagogiset opinnot on mahdollista opiskella vain sivuaineena, sillä jokin koulussa opetettava aine on luonnollisesti se oma pääaine, esim. tulevien biologian opettajien pääaine on biologia ja niin edelleen.

Itä-Suomen yliopisto kouluttaa aineenopettajia Joensuun ja Savonlinnan kampuksilla; jälkimmäisestä valmistuu kotitalouden ja käsityön opettajia ja Joensuusta sitten kaikki muut aineenopettajat. 🙂 Joensuussa homma toimii niin, että joka kevät aukeaa haku pedagogisiin opintoihin, joihin sisältyy myös valintakoe. Ennen valintakoepäivää hakijan tulee palauttaa lyhyt kirjallinen ennakkotehtävä, ja itse valintakoe koostuu kahdesta osasta: yksilöhaastattelusta sekä ryhmäkeskustelusta. Hanna käsitteli jokin aika sitten kasvatustieteiden kirjallista vakava-koetta omassa blogipostauksessaan. Aineenopettajakoulutuksessahan tuota koetta ei tarvitse Savonlinnan käsityön- ja kotitalousopettajan koulutuksia lukuunottamatta tehdä. Joensuussa selviää siis ennakkotehtävällä, haastattelulla ja ryhmäkeskustelulla – ja kun niistä suoritiutuu hyvin, on paikka aineenopettajan pedagogisiin opintoihin melko varma. 😉

Mitäs nuo aineenopettajan padagogiset opinnot sitten sisältävät? – No ainakin 60 opintopisteen verran valmiuksia toimia opettajan tehtävässä, se on selvä! Opinnot voisi oikeastaan jakaa kolmeen kategoriaan: 1) kaikille aineenopettajille yhteisiin luentoihin, jotka ovat osittain samoja esim. luokanopettajaopiskelijoiden kanssa, 2) oman oppiaineen pedagogiikan luentoihin ja harjoituksiin ja 3) opetusharjoitteluihin, jotka ovat mielestäni olleet ihan paras juttu yliopistossa! 🙂 Ykkösryhmän luentojen aiheina on muun muassa kasvatuspsykologiaa, erityispedagogiikkaa sekä opetuksen ja oppimisen perusteita. Nuo luennot ovat monesti ns. massaluentoja, ja luentosarjan loputtua koittaa kurssitentin aika. Kakkosryhmän luennot ja harjoitukset ovat vain oman opetettavan aineen opiskelijoiden kesken, ja niillä keskitytään spesifisti oppiaineen omiin erityispiirteisiin ja -tarpeisiin. Esimerkiksi omassa oppiaineessani, eli äidinkielessä ja kirjallisuudessa, on noilla luennoilla käsitelty muun muassa kieliopin opettamisen metodeja, kirjallisuuden opettamista ja lukihäiriöitä. Viime vuosina on myös jonkin verran tehty yhteistyötä eri oppiaineiden opiskelijoiden kesken; meilläkin taisi joskus olla jokin yhteisluento uskonnon ja historian opiskelijoiden kanssa.

Kolmas ja keskeinen osa opintoja ovat opetusharjoittelut, ja ne vasta hauskoja ovatkin olleet. 😉 Aineenopettajilla opetusharjoitteluita on yhteensä neljä, ja ne painottuvat tutkinnon loppupuolelle – tämä vain siksi, että taataan opetusharjoittelijan riittävät tietotaidot opetettavasta aineesta. Kolme harjoittelua suoritetaan yliopiston omilla harjoituskouluilla, ja yhden harjoittelun suorituspaikan saa valita aivan itse. Minä suoritin tuon ns. ”kenttäharjoittelun” omassa entisessä lukiossani. Voitte kuvitella, miten jännää oli palata vanhaan opinahjoon opettamaan ja tavata siellä kaikki entiset omat opettajat! Harjoittelu kannatti suorittaa omassa vanhassa lukiossa, sillä sen jälkeen olen päässyt kyseisessä opinahjossa useaan otteeseen ihan palkallisiin sijaisen hommiin. 😉

Kuvassa Joensuun harjoittelukoulu eli Normaalikoulun yläkoulu & lukio. Lähde: wikipedia.org

Opetusharjoitteluissa sekä pidetään itse oppitunteja aina pienistä seiskaluokkalaisista aina abiturientteihin asti että seurataan sivusta muiden opetusharjoittelijoiden pitämiä tunteja. Oppitunteja valvoo aina ohjaava opettaja, jonka kanssa palaveerataan muutenkin säännöllisesti harjoitteluiden aikana. Se, miten paljon vapauksia saa oppituntien suunnittelussa, on kiinni pitkälti omista valmiuksista – toki vastuun määrä lisääntyy tasaisesti harjoitteluiden edetessä. Harjoittelupäivät ovat toisinaan pitkiä ja raskaita, mutta kyllä kaikki stressi ja kiire on sen arvoista! Lopussa todellakin kiitos seisoo, kun viimeisen harjoittelun lopussa saa kiitosta sekä ohjaavilta opettajilta että oppilailta. Viime keväänä, kun olin tekemässä lähtöä viimeistä kertaa harjoittelukoululta, oli tulla tippa linssiin, kun ryhmä seiskaluokkalaisia tyttöjä tuli kiittämään minua ja sanoi minun olleen ihan 5/5 opettaja.

Sitä ennen eräs lukiopoika oli jo todennut minulle, että ”sinun tunneillasi oli aina kivaa, vaikka äikkä onkin tosi tylsää”. Ei huono!

Minun tunneillani perinteiset kaavat rikotaan. Eräällä kasien tunnilla opiskelimme lauseenjäseniä Cheekin lyriikoiden avulla!

– Sari / suomen kieli & kirjallisuus