HALOO – ONKO TUTKIMUSRAHOITUKSEN HAKEMISEN MITTASUHTEISSA ENÄÄ JÄRKEÄ?

Tutkimusrahoituksen hankinnasta yliopistoissa on tullut tutkijoille lähes pääleipälaji. Merkittävä osa tutkijoiden ajasta menee rahoituksen haalimiseen. Monet professoreista kokevat olevansa jo hakuautomaatteja. Onko tämä väistämätöntä vai voitaisiinko tehdä jotain toisin?

Jos katsotaan tutkimusrahoituskenttää kokonaisuutena, on helppo nähdä miksi hakemusten tehtailusta on tullut pääleipälaji. Lähes poikkeuksetta rahoittajasta riippumatta, rahoittajille lähetettyjen hakemusten määrä on kasvanut. Esimerkiksi Suomen Akatemiassa käsiteltyjen hakemusten määrä kasvoi vuodesta 2012 vuoteen 2016 mennessä kolmanneksen. Euroopan tutkimus- ja innovaatio-ohjelmassa Horisontti 2020 hakemusmäärä on kasvanut hurjasti; 7. puiteohjelmassa jätettiin vuosittain keskimäärin 20 000 hakemusta, komission väliarvion mukaan se on nyt 33 000 hakemusta!

Koska jaettavan tutkimusrahoituksen kasvuvauhti ei ole pysynyt samana, kilpailu on kiristynyt ja onnistumisprosentit ovat menneet alas kuin lehmänhäntä. Ja mikä lääkkeeksi? Kun kalat vähenevät, verkkoja on heitettävä enemmän vesille. Mutta kolikon kääntöpuolena on se, että kovaan kilpailuun liittyy valtava resurssien tuhlaus.

Keskustelua on huolestuneena käyty siitä, mitä asialle voitaisiin tehdä. Pitäisikö hakemusten määrää rajoittaa, hakumenettelyjä keventää, hakukohteita rajata jne. Mutta yksi asia on saanut mielestäni aika vähän huomiota. Se on hakemusten arviointiprosessi. Onko se nykytilanteessa enää ajantasainen vai vaatisiko se hienosäädön sijasta enemmänkin koko järjestelmän remontoimista? Minusta tämä olisi ainakin pohdinnan paikka.

Tehdään yksinkertainen laskuharjoitus. Horisontti 2020 rahoituksessa, komission väliarvioinnin yhteydessä itsensä julkaisemien tietojen mukaan, peräti 1,7 MRD euroa käytettiin sellaisten hakemusten laadintaan, jotka eivät saaneet rahoitusta. Sehän on lähes ERC rahoituksen vuosibudjetti! Näihin summiin ei vielä sisälly se merkittävä raha, jota hakijat käyttävät konsulttien ostopalveluihin. Niiden hankkeiden arvo, jotka olisivat saaneet rahoituksen, jos sitä olisi ollut riittävästi tarjolla, oli 60 MRD euroa. Mitä kaikkien osapuolten resurssien haaskausta!

Jatketaan laskuharjoitusta. Suomen Akatemian vuoden 2016 käsiteltyjen hakemusten määrä oli noin 4900, näistä vajaa neljännes rahoitettiin. Ei-rahoitettujen hankkeiden laadintaan käytettiin reilut 30 miljoonaa euroa, jos pohjana käytetään yhden kuukauden henkilöstökulut yleiskuluineen per hakemus. Jos summaan lasketaan mukaan myös rahoitettujen hankkeiden valmistelukulut, Akatemian henkilöstön ja infran kulut myllyn pyörittämiseen sekä arviointi, kasvaa koko summa jo noin 60 miljoonaan euroon.

Ja mikä huolestuttavaa, hakemusten ja ei-rahoitettujen hankkeiden määrä ovat olleet pitkin matkaa kasvussa. Kasvavat hakemusmäärät luovat itseään ruokkivan myllyn; mitä enemmän hakemuksia saapuu, sitä enemmän tarvitaan asiantuntijoita arvioimaan, käsiä hoitamaan hakemusten käsittelyä, neuvontaa, arviointien järjestämistä jne. Ja tämä rahoitetaan siitä yhteisestä tutkimusrahoituksen pussista mitä milloinkin on tarjolla.

Nämä luvut kertovat osaltaan sen, että rahoituksen hakemisen nykymenettelyt toteutetaan kovasti raskaalla kalustolla. Eikö digitalisaation keinoin hakemista voi järkiperäistää? Fokusoidut haut, ennalta määritellyt indikaattorit yhdistettynä tekoälyyn – suuresta hakemusmäärien massasta voisi seuloa kuhunkin hakuun parhaiten sopivat hakijat ja tehdä heidän hankkeille kansainvälinen vertaisarviointi. Tai jos ja kun arvioitavien joukko on pienempi, harkita voisi myös heidän haastattelemista työläiden kirjallisten hakemusten sijasta.

Nykymenettelyssä kansainvälinen arviointi tehdään tutkimussuunnitelman pohjalta. Kysymyshän on lupauksista, joita aiotaan toteuttaa. Eikö keskeisempää ole saavutetut tulokset? Tieteen vaikuttavuuden kannalta arvioinnin painopistettä on järkevää siirtää enemmän tulosten kuin suunnitelmien arviointiin rahoituksesta päätettäessä.

Vaihtoehto näille on myös suunnata merkittävä osa kilpailtavasta rahoituksesta suoraan yliopistoille ja luottaa yliopistojen omaan kykyyn arvioida investointikohteet. Tai kustannustehokkaampi tapa voisi olla vaikka arpoa rahoitus tietyn rajakynnyksen ylittäneiden hankkeiden kesken. Uusia ideoita ja kokeiluja tarvitaan nyt raskaan hakemusprosessin uudistamistyössä. Olisiko tässä peräti oman tutkimushankkeen paikka?

Jaana Backman
Tutkimuspalvelupäällikkö
Itä-Suomen yliopisto

7 thoughts on “HALOO – ONKO TUTKIMUSRAHOITUKSEN HAKEMISEN MITTASUHTEISSA ENÄÄ JÄRKEÄ?”

  1. Hyvää pohdintaa ja mielenkiintoisia lukuja sen tueksi!

    Listaamiesi vaihtoehtojen joukosta puuttuu (mielestäni) yksi hyvin oleellinen, jolla voitaisiin tehostaa kansallisesti rahoituksen hakua huomattavasti: hakemusten keskitetty arviointi. Tuo tarkoittaisi siis, että Suomessa olisi vain YKSI taho, joka ottaisi vastaan kaikki hakemukset ja arvioisi ne. Eri rahoittajat voisivat sitten valita arvioitujen hakemusten listalta ne, joita haluavat rahoittaa.

    Kuulostaa ehkä utopialta, mutta kyllä näin pienessä ja hyvin järjestäyneessä maassa pitäisi pystyä tuollainen järjestelmä luomaan. Nykyistä kun ei ole varaa ylläpitää kovin pitkään?

  2. Hyvä keskustelun herätys tutkimusrahoituksen hakemisesta ja sen saannin vaikeudesta. Kilpailun kiristyminen tutkimusrahoituksen saannissa on muuttunut niin kovaksi, että on arvioitava tarkkaan, kannattaako resursseja haaskata hakemuksen tekoon kun onnistumisprosentti on niin alhainen. Tilanne tällä kentällä on monessa suhteessa aika sietämätön. Kilpailu on toisaalta tervettä ja se varmistaa, että parhaat hakemukset saavat rahoitusta, mutta jos mahdollisuudet käyvät minimiin, ei tilanne ole enää kannattava.
    Kaksiosaisten hakujen on ajateltu osaltaan auttavan tässä, vähentäen turhaa työtä. Näitä kannattaisi ehkä olla enemmän. On tärkeää, että arvioidaan sekä hankeidea että hakija tai tutkimusryhmä, ja hakija erityisesti suhteessa samassa uravaiheessa oleviin muihin hakijoihin. Jos arvioitaisiin vain hakijaa/tutkimusryhmää saavutettujen tulosten perusteella, ei nuorilla tutkijoilla ja uusilla tutkimusryhmillä olisi yhtä hyviä mahdollisuuksia pärjätä, vaikka idea olisi loistava. Arpominen tietyn rajan ylittäneiden hakemusten välillä voisi toimia, mutta tässä tapauksessa rajan pitäisi olla aika korkea. Muuten joukkoon eksyy ei-niin-hyviä hakemuksia ja parhaita tippuu pois. Tekoälyn mahdollisuuksia seuloa hakemuksia kaksiosaisten hakujen ensimmäisessä vaiheessa kannattaisi ehkä miettiä, esim. ansioluetteloiden arvioinnissa, mutta tekoälyn luotettavuus – ainakin tällä hetkellä – arvioida varsinaista hakemustekstiä voi olla rajallinen, erityisesti kun erot hyvien ja vielä parempien hakemusten välillä ovat pienet.
    Tällä saralla on paljon pohdittavaa ja kehitettävää, ja ehkä tosiaan hyvän tutkimushankkeen paikka niin kuin Jaana Backman ehdottaa.

  3. Olipa hyvä, että tehottomaksi todetulle tutkimusrahoitusjärjestelmälle saatiin ihan konkreettisia lukuja.

    Sen lisäksi, että professoreilla ja senioritutkijoilla menee aikaa hukkaan rahoitushakemuksia tehtaillessa, on myös surullista, että väitöskirjatyöntekijämmekin ovat enenemässä määrin vastuussa omasta rahoituksestaan. Neljän vuoden tavoiteajan saavuttamattomuus johtunee osaltaan tästä.

    Kilpaillun tutkimusrahoituksen pitäisi varmistaa se, että parhaimmat tutkijalähtöiset ideat tulevat rahoitetuksi, mutta jossakin tietenkin menee kipuraja. Usein lisäksi hakemuksen arviointi perustuu yhden asiantuntijan mielipiteeseen. Jos taas rahoitusta kanavoitaisiin enemmän yliopistojen kautta (kuten vanhaan hyvään aikaan), on vaarana, että rahoitus kumuloituu ylhäältä määrättyihin ’strategisiin’ tutkimusalueisiin. Comme ci comme ça.

Vastaa käyttäjälle Jussi Koivumäki Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *