Surevan yksinäisyys

Ohjatessamme läheisensä menettäneiden vertaistukiryhmiä kuulemme jatkuvasti siitä, miten ihmiset jäävät usein yksin suuren surun keskellä. Mitä rankempi menetystapa on ollut (esimerkiksi itsemurha tai henkirikos), sitä vähemmän läheiset ovat yhteydessä tai uskaltavat kysyä jaksamisesta tai kuulumisia. Tämä aiheuttaa herkästi kierteen, jossa sureva käpertyy itseensä ja karttaa kontaktia muihin.

Sosiaalinen tuki on toipumisessa erityisen tarpeen. Yksi syy vertaistukiryhmiin hakeutumiselle on suuri yksinäisyys omien tunteiden ja ajatusten kanssa. Se, että kukaan ei tunnu ymmärtävän tai haluavan ottaa kontaktia ymmärtääkseen. Siksi hakeudutaan niiden pariin, joille on käynyt samoin. Ryhmissä myös pohditaan, kuinka luoda kontaktia surevaa karttaviin läheisiin.

Monesti rankan menetyksen kokenut ei edes vielä voi surra, koska ahdistus tapahtuneesta on niin suuri kauhun, syyllisyyden ja monien muiden vaikeiden tunteiden vuoksi. Varsinaiseen suremiseen menetyksen kokenut pääsee vasta ajan myötä ja siihen tarvitaan usein toisia – läheisiä jotka uskaltavat kohdata ja olla tukena ihan omina itsenään.

Lähiyhteisön jäsenet saattavat vältellä keskustelemista menetyksestä esimerkiksi suojellakseen omaisia peläten, että aiheuttavat puhumisella lisää tuskaa. Ihmiset eivät ole siis tahallisen ilkeitä vaan keinottomia ottamaan kontaktia pelätessään lähestyvänsä väärin. On vaikea kohdata ihmisiä, jotka ovat hiljattain kokeneet jotain kovin järkyttävää ja arkielämästä poikkeavaa. Surevasta taas on loukkaavaa, jos poikkeuksellinen tilanne ohitetaan eikä sitä huomioida mitenkään.

Kriisissä oleva tarvitsee kontaktin ottamista, ihmisiä jotka kohtelevat inhimillisesti ja huomioivat poikkeuksellisen tilanteen. Erityistä lohdutusta ei tarvita, vaan asian mainitsemista, osan ottoa ja miksei halaustakin, jos se on luontevaa. Moni kaipaa kuuntelijaa ilman kannan ottoja tai vaatimusta osallistua asiaan sen kummemmin.

Erityisesti läheisen itsemurha on monin tavoin hämmentävä kuolema. Se aiheuttaa lähiomaisissa usein syyllisyyden myötä salailua, joka usein johtaa myös vetäytymiseen sosiaalisista suhteista. Itsemurhamenetys tuottaa usein sosiaalisen stigman läheisille. Vaikka se ei olisi todellinen, sitä epäillen saatetaan kontakteista vetäytyä.

Usein vakava kriisi perheessä yhdistää voimat, mutta itsemurhatapauksessa voimakkaat syytökset, jotka kohdistuvat niin itseen kuin toisiin, voivat eriyttää perheenjäseniä. Sureva voi jäädä yksin myös omassa perheessään. Vertaistukiryhmissä keskustellaankin myös siitä, miten perheenjäsenet voivat keskenään asiaa käsitellä ja huomioida toistensa erilaiset tavat reagoida menetykseen.

Moni sureva kokee jäävänsä yksin surunsa kanssa myös silloin kun menetyksestä on kulunut enemmän aikaa, tai erityisesti juuri silloin. Ympäristö olettaa usein läheisen menettämisestä aiheutuneen surun katoavan yllättävän pian. Puolen vuoden tai vuoden jälkeen pitäisi jo olla reipas ja suuntautua tulevaan ja mahdollisesti uusiin ihmissuhteisiin. Tämä edellytys tuntuu monesta loukkaavalta ja surua mitätöivältä, sillä tällöin usein vasta päästään varsinaiseen suremisen vaiheeseen: läheisen menetys on monin tavoin realisoitunut ja tullut tosiasiaksi. Ajan myötä myös lähiympäristö lakkaa kysymästä surevan jaksamista eikä kuuntelijoita usein enää ole. Surusta toipuminen kuitenkin vie aikaa ja jokaisen tulisi voida edetä omassa tahdissaan, toki apua saaden jos suru pitää otteessaan vielä vuosia menetyksen jälkeen.

Läheisen menetys aiheuttaa yksinäisyyttä, kun rakas ihminen on poissa. Menetyksen aiheuttamaa yksinäisyyttä lievittää usein se, että voi toisinaan muistella menetettyä läheistä jonkun kanssa. Muistelulla on lohduttava ja voimauttava merkitys. Voi muistella, millainen tämä henkilö oli elävänä ja mitä erilaisia puolia hänessä oli ja mitä hyviä hetkiä on vietetty. Menetetyt läheiset saavat kulkea matkassamme ja muistoissamme eikä heitä tarvitse unohtaa. Rakkaus läheiseen saa jatkua, vaikka se ei enää ole vuorovaikutuksellista.

Reija Narumo
Kirjoittaja on sosiaalipsykologi ja perheterapeutti, sekä ryhmätoiminnan päällikkö Suomen Mielenterveysseurassa

Voiko opiskelija olla yksinäinen?

”Opiskeluelämään kuuluu istuskelua opiskelijakuppiloissa, bileitä, sitsejä, opintosuoritusten pähkäilyä yhdessä kurssikavereiden kanssa ja paljon yhteisiä kokemuksia, joita muistella valmistumisen jälkeen”. Kuulostaako tutulta? Monelle opiskeluaika onkin tätä; omassa porukassa toimimista, yhteisiä juttuja ja verkostoitumista sekä yhdessä koettua ponnistelua kohti valmistumista. Osa opiskelijoista jää kuitenkin yhdessä tekemisen ja yhteisöllisyyden ulkopuolelle.

Yksinäisyys satuttaa kun kuuluisi elää elämän parasta aikaa

Keväällä 2016 julkaistun Opiskelijabarometrin mukaan vain noin puolet korkeakouluopiskelijoista kokee kuuluvansa johonkin opiskeluun liittyvään ryhmään (esim. vuosikurssi, laitos, ainejärjestö). Jopa reilu kolmannes korkeakouluopiskelijoista kokee yksinäisyyttä joskus ja 10 % usein tai jatkuvasti. Noin puolet korkeakouluopiskelijoista kokee lisäksi, ettei heillä ole ympärillä riittävästi itselle läheisiä ihmisiä. (Opiskelijabarometrit 2012 ja 2014.)

Se että ei kuulu joukkoon, ei ole pikkujuttu. Yksinäisyys satuttaa kuin fyysinen kipu ja on yhteydessä moniin hyvinvointia haittaaviin asioihin ja kokemuksiin. Opiskelijoiden yksinäisyyden kokemus on todetusti yhteydessä mm. koettuun terveydentilaan, masentuneisuuteen, opintojen sujumiseen ja tulevaisuuden uskoon (Opiskelijabarometri 2014).

Opiskelijan yksinäisyyden taustalla on monia tekijöitä

Usein yksinäisyys on monen eri osatekijän summa. Kartoitimme Nyyti ry:ssä syksyllä 2015 korkeakouluopiskelijoiden kokemuksia opiskelijoiden yksinäisyyden syistä ja keinoista sen vähentämiseksi. Kyselyyn vastasi lähes 900 opiskelijaa ja 140 hyvinvointitoimijaa eri puolilta Suomea. Kyselyn mukaan opiskelijan elämäntilanteessa on monia asioita, jotka altistavat yksinäisyydelle. Näitä ovat mm. itsenäistymiseen liittyvät haasteet, isot elämänmuutokset sekä uusi ympäristö ja taloudellinen tilanne.

Opiskelijoiden kokemuksen mukaan korkeakoulun opiskelukulttuuri eli opintojen itsenäinen luonne, kiire ja suorittaminen altistavat yksinäisyydelle. Lisäksi yksinäisyyden kokemuksen taustalla vaikuttavat henkilökohtaiset tekijät, kuten ujous, sosiaaliset taidot, huono itsetunto ja aiemmat elämänkokemukset kuten kiusatuksi tuleminen.

Monet kyselyyn vastanneista opiskelijoista kokivat myös massatapahtumien, kuppikuntaisuuden ja yleisen asenneilmapiirin haittaavan yhteisöllisyyden löytymistä ja lisäävän yksinäisyyden tunnetta.

Miten yhteenkuuluvuuden tunnetta voisi lisätä?

Vuoden 2015 verkkokyselyssä haastoimme opiskelijoita ja ammattilaisia pohtimaan keinoja yhteisöllisyyden lisäämiseksi. Vastauksissa nousi vahvasti esiin ryhmäyttämisen tärkeys. Tuutoroinnilla on tässä erityisen merkittävä rooli ja siihen myös satsataan oppilaitoksissa. Ryhmäytymistä voitaisi vastausten mukaan edistää myös opetuksen avulla. Yhteisöllisyys opetuksessa tarkoittaisi mm. tiiviimpiä ja pienempiä ryhmiä, enemmän ryhmätehtäviä ja opintopiirejä sekä yhteistyötä eri vuosikurssien ja opintoalojen kesken. Se tarkoittaa lisäksi enemmän kontaktiopetusta ja erilaisuuden huomioimista. Näin ryhmäytyminen voisi jatkua koko opintojen ajan.

Monipuolisen matalan kynnyksen toiminnan järjestäminen katsottiin myös merkittäväksi yksinäisyyden vähentämisen keinoksi.  On tärkeä järjestää maksutonta tai edullista avointa toimintaa, johon  on helppo tulla yksinkin. Myös päihteettömiin illanviettoihin ja muihin tapahtumiin, olisi hyvä satsata. Samoin siihen, että kaikilla on mahdollisuuksia harrastaa ja liikkua yhdessä.

Puhumalla yksinäisyydestä avoimesti voidaan poistaa sen ympärillä olevaa stigmaa ja häpeää. Näin yksinäisyys ilmiönä voidaan tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi osaksi opiskelijankin elämää. Kyselyn vastauksissa todettiin, että muuttamalla opiskeluyhteisöjen ilmapiiriä ja kulttuuria yhteisöllisyyttä tukevaksi voidaan yksinäisiä huomioida ja kannustaa mukaan paremmin.

Opiskelijoiden parissa työskentelevät hyvinvointitoimijat tekevät tärkeää työtä yksinäisyyden vähentämiseksi. Tuutorointiin panostetaan ja kiusaamiseen kiinnitetään huomiota ja siihen puututaan. Erilaisia ja matalankynnyksen tapahtumia järjestetään entistä enemmän. Tukea pyritään tarjoamaan matalla kynnyksellä monin tavoin. Myös Nyytissä haluamme tehdä työtä sen eteen, että mahdollisimman moni voisi opintojen aikana kokea kuuluvansa porukkaan.

Päivi Kohta
Kirjoittaja on Nyyti ry:n suunnittelija

Lähteet:
Saari, Juhani & Kettunen, Heidi (toim.) 2013. Opiskelijabarometri 2012. Katsaus korkeakouluopiskelijoiden opintoihin, arkeen ja hyvinvointiin. Otus 39/2013.

Villa, Tiia (toim.) 2016. Opiskelijabarometri 2014. Katsaus korkeakouluopiskelijoiden opintoihin, arkeen ja hyvinvointiin. Otus 55/2016.

Vammaisuus yksinäisyystutkimuksen ja -politiikan marginaalissa

Yksinäisyys on keskeinen hyvinvointi- ja terveysvaje aikamme ihmisille ja sen myötä merkittävä yhteiskuntapoliittinen kysymys. Suomessa yksinäisyyden yhteys heikkoon terveyteen, toimintakykyyn ja erilaisista elämänkolhuista toipumiseen on huomattu sekä väestötasoa että yksittäisiä ryhmiä, kuten mielenterveyskuntoutujia, asunnottomia ja leipäjonon asiakkaita käsittelevissä tutkimuksissa. Vammaisten ihmisten yksinäisyyttä ei kuitenkaan ole juuri tutkittu suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tavoitteena YK:n vammaisten oikeuksien yleissopimuksessa on, että vammaisia ihmisiä ja muita marginaalissa olevia eri vammaryhmiin kuuluvia ihmisiä sisällytettäisiin valtakunnallisiin terveys-, elinolo- ja vastaaviin tutkimuksiin. Tutkimuksiin valituista otoksista on yleensä poistettu esim. laitoksissa tai palveluasumisessa olevat henkilöt. Eri vammaryhmien elinoloja, elämänlaatua ja monia muita asioita on tutkittu ensisijaisesti – ja lähes pelkästään – näiden ryhmien sisällä ja vielä käyttäen ”vammaspesifejä” mittareita, jolloin vertailu muuhun väestöön on mahdotonta.

Huolestuttavaa on myös se, ettei vammaisilla ihmisillä ole mahdollisuutta vaikuttaa omaan asemaansa nykyisessä palvelurakennemuutoksessa muun muassa asumiseen ja arjen sujumiseen liittyen. Esimerkiksi laitoshoidon lakkauttamisessa ei ole kuunneltu laitoksista muuttavia asukkaita. Voidaan aiheellisesti kysyä, jäävätkö vammaiset ihmiset heitteille ja oman onnensa nojaan, kun parhaillaan tehdään merkittäviä rakenteellisia uudistuksia. Vammaisuutta koskeva tieto ja sen pohjalta tehtävät käytännölliset ratkaisut vammaisten arjen sujumisessa ovat puutteellisia ja vaarana on vammaisten ihmisten marginalisoituminen ja syrjäytyminen yhteiskunnasta. Pahimmillaan voidaan puhua negatiivisuuden kierteestä, jossa heitteille jääminen, marginalisoituminen ja syrjäytyminen voivat liittyä päihteiden käyttöön, rikoksiin tai itsemurhiin. Yksinäisyyden torjuminen on tällaisen kierteen ennaltaehkäisemistä.

Mutta miten ja miksi pitäisi tutkia vammaisten yksinäisyyttä? Aiheen tutkimus on hajanaista ja niukkaa. Yksinomaan yksinäisyyteen keskittyviä aineistoja ei vammaisten ihmisten keskuudessa ole kerätty. Olemassa olevissa tutkimuksissa on keskitytty aineistoihin, joissa yksinäisyyttä on tavalla tai toisella sivuttu. Vammaisten ihmisten yksinäisyyttä tutkittaessa on aiheellista huomioida ainakin seuraavat seikat: vammaisuus itsessään ei kerro tai selitä vielä mitään ja vammaiset ihmiset eivät ole myöskään mikään homogeeninen ryhmä.

Vuoden 2013 Alueellisessa terveys ja hyvinvointikyselyssä (ATH) yksinäisyyden kokemusta on kysytty kysymyksellä ”Tunnetteko itsenne yksinäiseksi?”. Vastausvaihtoehtoina ovat olleet ”En koskaan”, ”hyvin harvoin”, ”joskus”, ”melko usein” tai ”jatkuvasti”. Runsas viidennes (22 %) vammaispalveluja tarvinneista (N=1044) koki itsensä melko usein tai jatkuvasti yksinäiseksi, kun muista vastaajista yksinäiseksi itsenä koki noin joka kymmenes (9 %) (Teittinen ja Vesala 2015). Annina Heinin (2013) toteuttamassa kyselytutkimuksessa vammaisista henkilöistä 39 % ilmoitti olevansa yksinäinen.

Tietopohja vammaisten ihmisten yksinäisyydestä on kovin hajanaista, mutta yksittäisten tulosten suunta pohjalta voidaan todeta, että vammaiset ihmiset ovat muuta väestöä yksinäisempiä. Vuonna 2003 kerätty kirjoitusaineisto selittää osaltaan vammaisten yksinäisyyttä tuottavia tekijöitä. Aineiston valossa vammaisten ihmisten yksinäisyys näyttäytyy toiseuden ja ulkopuolisuuden kokemuksina: paljon syvempänä kokemuksena kuin pelkkänä ihmisten puutteena. Se representoituu pikemminkin merkityksellisyyden puutteena (ks. myös Rosedale 2007; Stuewe-Portnoff 1988).

Sosiologisena kysymyksenä vammaisten ihmisten yksinäisyydestä voidaan esittää yksilöllisesti koettuun yhteiskunnalliseen asemaan liittyvien tekijöiden lisäksi myös elinympäristötekijöitä, jotka aikaan saavat ja ylläpitävät vammaisten koettua yksinäisyyttä ja vastaavasti edesauttavat osallisuutta ja pysyvää yhteyttä muihin ihmisiin. Vammaisuudessa erityisesti vammaisen henkilön ruumiillisuus ja kulloisenkin yhteiskunnan rakenteet ja arvoilmasto määrittävät sen, miten hän voi osallistua eri toimintoihin kuten itsenäiseen asumiseen, työhön ja ihmissuhteisiin; määrätä itse elämästään; tehdä vapaasti valintoja omien toiveiden ja kykyjen mukaisesti; ja elää esteettömässä ympäristössä tarvittaessa erityispalveluiden turvin. Nämä yhteiskuntapolitiikan segmentit on nostettu myös keskeisiksi alueiksi Suomen Vammaispoliittisessa Ohjelmassa. Tällaiset politiikkapaperit eivät sinällään velvoita tai toimi selkeinä oikeutuksina vammaispolitiikalle tai yksilön aseman parantamiselle, mutta paljastavat, että yksinäisyydenkin torjunnassa näyttää olevan ideologioiden ja käytäntöjen välillä syvä kuilu, jota ei pidä sivuuttaa.

Antti Teittinen
Kirjoittaja on dosentti ja Kehitysvammaliiton tutkimuspäällikkö.

Lähteet:
Heini, Anniina (2013) Vammaisten henkilöiden terveyskäyttäytyminen ja koettu hyvinvointi. Sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto.

Rosedale, Mary (2007) Loneliness: An exploration of Meaning. Journal of the American Psyhiatric Nurses Association 13(4), 201-209.

Stuewe-Portnoff, Greg (1988) Loneliness: Lost in the landscape of meaning. The Journal of Psychology: Interdisciplinary and Applied 122(6), 545–555.

Teittinen, Antti ja Vesala, Hannu (2015) Vammaispalveluja tarvinneiden taloudellinen tilanne ja
osallistuminen – ATH-tutkimuksen tuloksia. Teoksessa Murto, Jukka, Oona Pentala, Satu Helakorpi, Risto Kaikkonen (toim.) Yksinäisyys ja osallistuminen, ATH-tutkimuksen tuloksia – Järjestökentän tutkimusohjelma. THL – Työpapereita 25/2015. 25–31.

Se todellinen perusturva

Sosiaalipolitiikan uudistaminen on kiistatta Suomalaisen Politiikan Suuri  Kysymys seuraavalla vaalikaudella. Kasvua ja työllisyyttä edistävässä Suomessa sosiaaliturvan uudistaminen on välttämätön hyve. Panoksena tässä julkisen talouden tulevaisuuden päättävässä pelissä on sekä reilut 64 miljardia euroa että suomalaisten hyvinvointi ja terveys.

Olen osallistunut tuohon sosiaalipolitiikan sisältöä koskevaan vääntöön sekä sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehenä että hyvinvointitutkimuksen professorina reilun 20 vuoden ajan. Ymmärrän sen julkistaloudellisen ja valtapoliittisen merkityksen. Erityisen hyvin ymmärrän välttämättömät palvelut ja tulonsiirrot kattavan perusturvan aseman ihmisten elämässä.

Samalla on kuitenkin syytä muistuttaa, että viime kädessä suomalaisten todellinen perusturva rakentuu toisista suomalaisista, jotka kannattelevat toisiaan elämän eri käänteissä. Suomalaisten saama sosiaalinen tuki kuitenkin jakautuu epätasaisesti. Äärimuodossaan tuen puute aiheuttaa yksinäisyyttä.

Toisin kuin usein väitetään, suomalaisten yksinäisyys ei ole lisääntynyt viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Noin viidennes suomalaisista on ollut yksinäisiä ja noin 5 % on myös minuudeltaan yksinäisiä. Muutoksia ei ole tapahtunut suuntaan tai toiseen. Suomalaiset eivät myöskään ole kansainvälisesti tarkastellen yksinäisiä, pikemminkin päinvastoin: suomalaisten yksinäisyys on suhteellisen vähäistä. Sen sijaan ymmärrys yksinäisyyden kielteisistä hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista on systemaattisesti lisääntynyt.

Yksinäisyyden tilastolliset yhteydet erilaisiin hyvinvointi- ja terveysvajeisiin ovat nykyään kiistattomat. Se vähentää elämään tyytyväisyyttä, aiheuttaa masennusta, alentaa aloite- ja toimintakykyjä, sekä huonontaa koettua terveyttä. Sillä näyttää myös olevan tuloja alentava ja elinikää lyhentävä sekä palvelujen ja tulonsiirtojen käyttöä lisäävä vaikutus.

Parhaillaan Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella tutkitaan yksinäisyyden yhteyksiä muun muassa osteoporoosiin, ylipainoon, huume- ja päihdeongelmaan, lääkkeiden käyttöön, kuntoutumiseen sekä nuorten- ja vanhuspalvelujen käyttöön. Aihepiiri yhdistää tutkijoita eri tiedekunnista ja oppiaineista. Johtamassani kansallisessa verkostossa on yli sata tutkijaa. Kaikkineen alkaa olla koko lailla selvää, että monet aikaisemmin sosioekonomiseen asemaan tai yksioikoisesti yksilön fyysiseen tilaan kytketyt hyvinvointi- ja terveyserot selittyvätkin näiden tekijöiden ja yksinäisyyden vuorovaikutuksesta.

Toistaiseksi julkisen vallan ensisijainen huomio on kohentunut sosioekonomiseen eroihin tai yksilöllisiin tekijöihin. Tämä on monella tavalla perusteltua. Esimerkiksi masennusta on perusteltua hoitaa lääkkeillä tai terapialla. Samalla on kuitenkin perusteltua pohtia syiden takana olevia syitä. Mitä syvemmältä syiden takana olevia syitä kaivellaan, sitä useammin vastaan tulee yksinäisyys. Esimerkiksi masennuksen tapauksessa yksinäisyys näyttäisi olevan pikemminkin syy kuin seuraus.

Samalla tavalla kaikkein ns. syrjäytyneimmistä nuorista on tutkimusteni mukaan reilusti yli puolet äärimmäisen yksinäisiä. Jos ongelmana on yksinäisyys, siihen ei auta ”työnhakutaitoja vahvistavat toimet”, vaan huomio tulee kohdistaa siihen, miten ja kenen kanssa nuoret päivänsä viettävät ja miten heidän arkensa rakentuu. Näin tehdään muun muassa Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos-palveluissa, jotka ovat vastikään juurtuneet myös Kuopioon.
Poliitikotkin ovat heränneet yksinäisyyden aiheuttamiin haittoihin. Ainakin neljä puoluetta on vaaliohjelmassaan kantanut huolta yksinäisyydestä. Sosiaali- ja terveysministeriö järjestää aihetta käsittelevän foorumin huhtikuun alussa 2015. Samalla puolueilla on kuitenkin varsin jaettu yhteinen ymmärtämättömyys siitä, miten yksinäisyyteen voitaisiin puuttua. Ratkaisuksi yksinäisyyden aiheuttamaan ongelmaan ne tarjoavat enimmäkseen ”yhteisöllisyyttä”.

Tämä on sekä oikein että väärin. Oikein se on sikäli, että yhteisöllisyyttä voidaan eri tavoilla edistää. Vertaisarvioitujen tutkimusten mukaan usein pienet asiat tuovat merkittäviä muutoksia koettuun yksinäisyyteen. Erityisesti vanhuspalveluissa on saatu myönteisiä tuloksia. Ongelmana on kuitenkin valikoituminen: yhteisölliseen toimintaan osallistuvat enimmäkseen muutenkin aktiiviset ihmiset, jolloin yksinäiset jäävät niistä usein sivuun. Niinpä on väärin ajatella yksinäisyyttä vähennettävän yksinomaan yhteisöllisyydellä.

Vaikuttavampi tapa vähentää yksinäisyyttä on epäsuorempi. Niin epäuskottavalta kuin se ehkä ensi kuulemalta kuulostaakin, niin koetun yksinäisyyden määrä yhteiskunnassa on yhteydessä yhteiskunnan eriarvoisuuteen. Yksinäisyys ei siis ole yksinomaan tai ensisijaisesti yksilön ominaisuus. Se on voimakkaasti kytkeytynyt yhteiskunnan rakenteisiin. Tutkimusteni mukaan mitä tasa-arvoisemmin ihmiset kokevat itsensä kohdelluiksi, sitä enemmän yhteiskunnassa on luottamusta sekä suhteessa julkiseen valtaan ja muihin kansalaisiin, ja sitä vähemmän on yksinäisyyttä.

Hyvinvointivaltiolla näyttää siis muun hyvän ohella olevan yksinäisyyttä vähentävä vaikutus. Huolestuttavaa kuitenkin on, että suomalaiset kokevat yhteiskunnasta lähes yksimielisesti liian eriarvoiseksi. Lisäksi sosioekonomiset erot ovat yhteydessä yksinäisyyteen: yhteiskunnan pohjalla tuloköyhyys ja yksinäisyys voimistavat toisiaan ja lisäävät huono-osaisuutta.

Kaiken kaikkiaan tasa-arvoa edistävä reiluus – ei yhteisöllisyys – on avain yksinäisyyden vähentämiseen. Tämä koskee sekä koulujen pihoja, vanhusten palvelutaloja ja työelämää että asuinalueita ja yhteiskuntaa yleisemminkin. Paras tapa parantaa suomalaisten todellista perusturvaa näyttäisi siis olevan ihmisten kohtelu reiluksi koetulla ja tasa-arvoisella tavalla. Reiluksi koettu yhteiskunta saattaa myös vähentää palvelujen ja tulonsiirtojen kysyntää, koska ihmiset pystyvät yhdessä paremmin huolehtimaan työllisyydestään ja toimintakyvystään.

Poliittinen viesti on selvä: yksinäisyys on yhteiskunnallinen kysymys. Mikäli tulevan hallituksen tavoitteena on hyvinvoinnin ja terveyden edistäminen, sen kaiken järjen mukaan tulisi kiinnittää huomiota tasa-arvoisuuden kokemuksen ja yksinäisyyden väliseen yhteyteen. Sivutuotteena syntyy myös parempaa sosiaalipolitiikkaa.

Juho Saari
Kirjoittaja on hyvinvointisosiologian professori, Kuopion hyvinvointitutkimuskeskuksen ja Suomalaisten yksinäisyys -hankkeen johtaja.

Kolumni on ensimmäisen kerran julkaistu Savon Sanomissa 26.3.2015.