Tag Archives: Mikko Ripatti

Opettajankoulutuksessa on syytä välttää äkkinäisiä määrällisiä suunnanmuutoksia!

Väestörakenteen muutos on tämän hetken yksi voimakkaimmin yhteiskuntamme kehitykseen vaikuttava tekijä. Aluetutkija Timo Aro on kutsunut sitä ”pirulliseksi ongelmaksi”, koska muutos vaikuttaa ainakin neljällä eri tasolla: syntyvyyden alentuminen, ikärakenteen muutos, muuttoliikkeen ja eri alueiden polarisoituminen.

Suomessa syntyvyys on 2010-luvulla laskenut jyrkimmin kehittyneissä maissa. Syntyneitä oli viime vuonna lähes 25 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2010. Laskua tapahtui kaikissa ikäryhmissä, koulutusryhmissä, kieliryhmissä ja kaikilla alueilla. Kun syntyneitä vielä vuonna 2010 oli 63 000, ennakoidaan syntyvyyden vuonna 2019 jäävän alle 45 000 lapseen. Jos keskimääräinen luokkakoko peruskoulussa on 20 oppilasta, se merkitsee kyseisellä aikavälillä luokkien määrän vähenemistä perusopetuksen ikäluokkaa kohden 3150:stä 2250:een.

Alhainen syntyvyys tarkoittaa ikärakenteen ja samalla huoltosuhteen jyrkkää muutosta. Yhdessä muuttoliikkeen kanssa se merkitsee, että väestö vähenee, vanhenee ja keskittyy. Se puolestaan johtaa alueiden eriytymiseen ja niiden keskinäisen kilpailun kiristymiseen niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin.

Käynnissä oleva muutos on vaikuttanut oppilaitosverkostoon laajamittaisesti koko 2000-luvun. Vuodesta 2000 vuoteen 2018 peruskoulujen määrä väheni 3726:sta 2229:ään, lukioiden määrä 441:stä 336:een (-40,2 %), ammatillisten oppilaitosten 221:stä 84:ään (-62 %) ja ammattikorkeakoulujen 30:stä 25:een (-16,7 %). Yliopistojen määrä laski 20:stä 14:ään (-30 %). Ala- ja yläkouluikäisen väestön määrä kasvoi noin joka kolmannessa kunnassa (99 kuntaa) ja väheni kahdessa kunnassa kolmesta (212 kuntaa) vuosina 2010–2018. Kuntaliiton esittämän arvion mukaan lukioikäisten 16–18-vuotiaiden määrä vähenee Manner-Suomessa 67 seutukunnassa ja kasvaa ainoastaan kahdessa seutukunnassa vuoteen 2035 mennessä.

Opetus- ja kulttuuriministeriö on edellä kuvattujen muutosten seurauksena esittänyt valtakunnallisesti strategiakaudelle 2021–2024 luokanopettajakoulutuksen supistamista vuosittaisesta 891 maisterin tutkintotavoitteesta 700 maisteriin.  Samanaikaisesti lainsäädännöllisistä syistä johtuen lastentarhanopettajakoulutuksen opiskelijamäärä kasvaisi 600:sta 700:ään.

Mitä käynnissä oleva muutos merkitsee yliopistoille ja erityisesti niiden opettajankoulutukselle? Koulutus- ja työperäisen maahanmuuton lisääminen näyttää yhä vääjäämättömämmältä. Muuttajien kouluttaminen edellyttää opettajia. Koulutusvienti on nouseva ala, johon myös tarvitaan opettajia. Suomalaisen yhteiskunnan osaamisen vahvistaminen edellyttää opetusalan täydennyskoulutuksen (jatkuvan oppimisen) lisäämistä.

Osaamisen vahvistaminen tarkoittaa yhteiskunnan laajempaa pedagogisoitumista; koulutukseen liittyvä yksityisen sektorin elinkeinotoiminta laajenee ja vahvistuu. Tämä herättää kysymyksen: Voisiko opettajankoulutus laajeta tulevaisuudessa pelkästä julkisen sektorin toimijasta vahvistamaan myös yksityisen sektorin koulutusosaamista? Tosiasiat osoittavat, että opettajankoulutuksessa on syytä välttää jyrkkiä ja äkkinäisiä määrällisiä suunnanmuutoksia!

Mikko Ripatti

Johtava rehtori, KT

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Kohti uutta koulua

Yhdysvaltain johtaviin kasvatustieteilijöihin kuuluva Stanfordin yliopiston kasvatustieteen professori Linda Darling-Hammond on kysynyt, miten koulu organisoituisi, jos se keksittäisiin nyt? Professorin mielestä koulu on kyettävä organisoimaan muuttuneen ajan mukaiseksi saavutettua hyvää unohtamatta.

Moderni tuotantoelämä on kehittynyt tiedon ja aineettoman materian (osaamisen) jalostamiseen sekä niiden innovatiiviseen tuotteistamiseen. Perinteinen teollisuus on tärkeää, mutta ei edusta enää merkittävää uuden kasvun ja vaurauden lähdettä. Aineettomat palvelut, vaativat suunnittelupalvelut sekä suurta asiantuntemusta edellyttävät toimialat ovat kasvussa kaikkialla maailmassa.

Teollisen yhteiskunnan koululle oli tyypillistä tiukka ja epäyhtenäinen oppiainejako, 45 minuutin oppituntiperinne, oppilaiden ikätason mukainen ryhmittely, vahva oppi- ja tehtäväkirjasidonnaisuus sekä yksinopettamisen ja opettajajohtoisen esittävän opetuksen perinne. Mutta teollisen yhteiskunnan kehitysvaihe on jo takana päin.

Tukevatko koulutuksen rakenteemme ja toteuttamamme opetus uusia nousevia aloja vai onko suomalainen koululaitos organisoitunut palvelemaan liiaksi taantuvaa eilispäivän tuotanto- ja elinkeinorakennetta? Vastaako käsityksemme oppimisesta niihin haasteisiin, jotka Suomen ja suomalaisten kannalta tulevaisuudessa ovat yhä välttämättömämpiä?

Itä-Suomen yliopiston harjoittelukoulu on uuden opetussuunnitelman myötä toteuttanut monialaisia oppimiskokonaisuuksia. Perinteiset oppiainerajat voidaan ylittää. Uusi tieto- ja viestintäteknologia tarjoaa silloin mahdollisuuden oppimisryhmille useamman oppitunnin mittaisiin oppimisprojekteihin ja pitkäjänteisempään keskittymiseen asioiden tarkasteluun. Oppilaasta tulee aktiivinen oppija, tuottaja, ei vain mekaaninen oppimateriaalin kuluttaja. Oppilaiden henkilökohtaiset tietokoneet tarjoavat mahdollisuuden perinteisten luokkahuonerajojen rikkomiseen. Työympäristöt muuttuvat virtuaalisiksi oppimisympäristöiksi. Opettajat opettavat enemmän yhdessä. Keskeiseksi tulee oppilaiden motivaatioperustan, itseohjautuvuuden ja minäpystyvyyden vahvistaminen.

Suomalaisen koulujärjestelmän menestyminen riippuu siitä, miten onnistumme jokaisen oppijan vahvuuksien löytämisessä, oppimiseen liittyvien jatkuvien ja kestävien vuorovaikutussuhteiden ja kattavan arviointijärjestelmän luomisessa, autenttisen opetussuunnitelman kehittämisessä, adaptiivisessa pedagogiikassa sekä osallisuuden ja monikulttuurisuuden vahvistamisessa. Avainasemassa on opettaja, joka on tieteellistä tutkimusta työssään seuraava ja hyödyntävä ammattilainen ja joka toimii yhteistyössä kollegoidensa ja eri sidosryhmien kanssa.

Kysymys on perustavasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Siihen sopeutuminen vaatii aikaa ja perusteisiin ulottuvaa vuorovaikutusta tutkimuksen, kasvatuksen, yliopiston, koulun ja vanhempien välillä. Äkkinäisiä johtopäätöksiä on nyt syytä karttaa. Antakaa meille aikaa uuden koulun rakentamiseen!

Mikko Ripatti

johtava rehtori, KT

Itä-Suomen harjoittelukoulu

Kannattaako koulujen tieto- ja viestintäteknologian opetuskäyttöön investoida?

Huoli Suomen globaalista kilpailukyvystä painaa myös koululaitosta. Vuoden 2015 PISA-tutkimus osoitti, että peruskoulun oppimistulokset ovat heikentyneet. Ratkaisua niiden parantamiseksi on haettu tieto- ja viestintätekniikasta. Tavoitteena on ollut, että teknologian tukemana olemassa olevilla resursseilla voitaisiin tuottaa yhä laadukkaampaa oppimista.

Viime aikojen koulutuspolitiikan keskeisiä puheenaiheita onkin ollut tieto- ja viestintäteknologian lisääntyvä käyttö kouluissa ja opetuksessa. Onko siihen järkevää investoida?

Digitalisaation yleisen kehityksen näkökulmasta tämä on ymmärrettävää. Yli puolet bruttokansantuotteestamme on ensi vuosikymmenen alussa digimuodossa. Kannattaako tieto- ja viestintäteknologiaan resursoiminen kuitenkaan oppimistulosten kannalta?

Aihetta on tutkittu maailmalla paljon ja Suomessakin enenevässä määrin. Yksi merkittävimmistä alan tutkimuksista on professori Steven Higginsin tutkimusryhmän Durhamin yliopistossa tekemä laaja kvantitatiiviseen aineistoon perustuva meta-analyysi digitaalisen teknologian vaikutuksesta oppimiseen. Yhteenvedossa tarkasteltiin useiden eri tutkimusten perusteella sitä, mitä näkökohtia niiden tulokset tuovat esille.

Higginsin analyysin mukaan perustelujen digitaaliteknologian käyttöön täytyy olla selkeät ja sen osuus oppimisessa tulisi yksilöidä. Teknologian pitäisi tukea nykyistä tehokkaampaa yhteistoiminnallisuutta, vuorovaikutusta sekä palautteen saamista oppimisessa. Opettajia ja oppilaita olisi tuettava digitekniikan käytön kehittämisessä. Lisäksi tulisi selvittää, mitä oppilaat ja opettajat lakkaavat tekemästä, kun digitekniikka tuodaan osaksi opetusta. Teknologiaa ei tuoda tyhjiöön. Onkin tärkeää tunnistaa tarkasti, mitä se korvaa ja mitä lisäarvoa se tuo oppimiseen.

Tutkimuksen valossa voidaan sanoa, että pelkästään tietokoneiden hankinta kouluihin ei riitä, sillä se ei yksin auta parantamaan oppimistuloksia. Keskeistä on, kuinka koulut onnistuvat hyödyntämään ja soveltamaan uutta teknologiaa opetuksessaan ja ottamaan sen luontevaksi osaksi toimintaansa. Keskeistä on pedagogiikka, ei teknologia. Nopea teknologian kehitys tekee opetuskäytön kehittämisestä kuitenkin vaikeaa.

Tutkimuksen valossa näyttää siis siltä, että investoiminen koulujen tieto- ja viestintäteknologian kehittämiseen kannattaa, mutta vain tietyin ehdoin. Työtä kannattaa jatkaa!

Mikko Ripatti

Johtava rehtori

Itä-Suomen harjoittelukoulu