Kansalaisen turvallisuutta katsotaan laajasti, maahanmuuttajan suppeasti

Oman, kasvukeskusten ulkopuolella asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia käsittelevän hankkeeni sivussa osallistun  myös Strategisen tutkimusneuvoston rahoittaman GLASE – Globaalin turvallisuuden monikerroksiset rajat –tutkimuskonsortion arjen turvallisuutta käsittelevään tutkimusryhmään. Näissä merkeissä kävin 19.10. Kuopiossa puhumassa Itä-Suomen sisäisen turvallisuuden teemaseminaarissa.

Omassa puheenvuorossani korostin sitä, ettei ole yhdentekevää, kuinka laajasti tai suppeasti ymmärrämme hyvinvoinnin tai turvallisuuden eri ihmisryhmien kohdalla. Nämä erilaiset käsityksemme näkyvät poliittisissa linjauksissa ja välittyvät myös osaksi arkista kanssakäymistä, kuten kotouttamisen käytäntöjä. Turvallisuus- ja hyvinvointikäsitykset myös vaikuttavat siihen, mihin resursseja yhteiskunnassa suunnataan.

Yleisesti ottaen suomalaisen yhteiskunnan turvallisuutta rakennetaan kokonaisturvallisuuden pohjalle. Kokonaisturvallisuus tarkoittaa sitä, että, kun Suomen viranomaiset suunnittelevat, kuinka turvallisuutta edistetään, niin suunnittelutyön taustalla vaikuttaa laaja turvallisuuskäsitys. Laaja turvallisuuskäsitys pitää sisällään valtion ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden lisäksi yhteiskunnallisen, taloudellisen sekä ympäristöä ja kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia koskevan ulottuvuudet. Esimerkiksi Pauli Niemelä (2000) on esittänyt, että turvallisuuteen kuuluu useita ulottuvuuksia, kuten terveydellinen, sosiaalinen, sosiaali- ja hyvinvointivaltiollinen, kulttuurinen ja ekologinen sekä perinteinen valtiollinen turvallisuus.

turvallisuus

Kuva 1. Mukaelma Niemelän laajan turvallisuuden käsitteestä

Eri hallinnonalojen varautuminen sovitetaan yhteen Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa (YTS). Strategian tavoitteena on turvata yhteiskunnan toimintakyky, säilyttää Suomen valtion itsenäisyys sekä edistää kansalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia. Strategian yleiset tavoitteet on selkeästi rajattu koskemaan Suomen kansalaisten terveyttä ja hyvinvointia. Kuitenkin Suomessa asuu suuri joukko ihmisiä, jotka eivät ole Suomen kansalaisia. Osalta heistä puuttuu kansalaisuus kokonaan. Miten heidän turvallisuuttaan käsitteellistetään?

Siinä, missä kantaväestön kohdalla hyvinvointi ja turvallisuus kytkeytyvät vahvasti toisiinsa, niin maahanmuuttoa ja –muuttajia lähestytään tyypillisemmin kotoutumisen näkökulmasta. Näin tapahtuu Yhteiskunnan turvallisuusstrategiassa sekä usein myös paikallisissa turvallisuussuunnitelmissa. Kunta- ja paikallistasolla turvallisuus ja maahanmuutto liitetään kotouttamiseen. Kuten YTS:ssä todetaan:

”Kunnilla on alueillaan yleis- ja yhteensovittamisvastuu maahanmuuttajien kotouttamisen kehittämisestä, suunnittelusta ja seurannasta. Kunnat järjestävät kotoutumista edistäviä ja tukevia toimenpiteitä ja palveluja maahanmuuttajille.”

Moniin turvallisuusstrategioihin näyttää sisältyvän ajatus, jonka mukaan voidaan vetää yhtäläisyysmerkit onnistuneesti kotoutuneen maahanmuuttajan ja turvallisen maahanmuuttajan välille. Mitä siis kotoutuminen ja turvallisuus tässä yhteydessä tarkoittavat?

Myös kotoutumisesta on olemassa suppeampia ja laajempia määritelmiä. Julkisessa keskustelussa ja politiikan linjauksissa kotoutuminen nähdään usein nimenomaan kielenoppimisena ja työllistymisenä. Esimerkiksi hallituksen maahanmuuttopoliittisessa toimenpideohjelmassa aikuisen maahanmuuttajan tavoitteeksi määritetään eteneminen kieli- ja kotoutumiskoulutuksesta oman toimeentulon hankkimiseen työn tai yrittäjyyden kautta.

Vähättelemättä kielen tai työllistymisen merkitystä voidaan kuitenkin kysyä, onko niin, että jos kaikilla Suomessa olisi töitä ja kaikki osaisivat suomea, niin tämä yhteiskunta olisi turvallinen? Kysymys on tietysti täysin teoreettinen. Täystyöllisyyttä ei yhteiskunnassa tavoitella eikä siihen edes odoteta päästävän. Kysymys on kuitenkin syytä lausua ääneen, koska se osoittaa, miten suppeasti maahanmuuttajien turvallisuus ymmärretään verrattuna kansalaisten turvallisuuteen, johon liittyy koko joukko erilaisia asioita perhesuhteista, ympäristökysymyksiin ja sosiaaliturvan riittävyyteen.

Kansalaisten kohdalla tavoitellaan turvallisuutta laajassa mielessä. YTS:n mukaan kansalaisten turvallisuus koostuu esimerkiksi toimeentuloturvasta ja toimintakyvystä, johon kuuluvat sosiaalivakuutus, -avustukset ja -huolto, sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmät, väestön terveyden suojelu sekä terveellinen elinympäristö. Lisäksi keskeisellä sijalla on henkinen kriisinkestävyys, jota ylläpidetään muun muassa kasvatuksen, opetuksen, viestinnän, hengellisen toiminnan ja kulttuuriomaisuuden suojelun avulla. Strategiassa esimerkiksi esitetään, että kulttuuri on keskeinen ihmisen identiteettiä ja omanarvontuntoa muovaava tekijä. Suomen kansalaisten kohdalla turvallisuuteen katsotaan kuuluvan myös läheiset ihmis- ja perhesuhteet.

Maahanmuuton kontekstissa näkökulma on suppeampi. Hyvin usein se rajoittuu, ei turvallisuuden, vaan itse asiassa turvallistamisen näkökulmaan. Turvallistaminen tarkoittaa huomion kiinnittämistä maahanmuuton aiheuttamiin uhkiin, joiden hallinnoiminen vaatii erityisiä keinoja ja oikeuttaa toimimisen ohi normaalien poliittisten menetelmien. Tästä tarkastelukulmasta kotouttaminen on ensi sijaisesti väline, jolla maahanmuuttoon liittyviä riskejä ja jopa uhkia pyritään torjumaan. Viime kuukausina on turvallistamisen ja toisaalta talousajattelun nimissä jopa esitetty, että maahanmuuttajien tai turvapaikanhakijoiden kohdalla voidaan luopua joistakin, lähinnä sosiaaliturvaan liittyvistä perusoikeuksista. Perusoikeuksien kohdalla puhutaan periaatteesta, jonka mukaan lait ovat samoja jokaiselle ja että kaikki ovat lakien edessä yhdenvertaisia.

Tällä hetkellä keskustellaan paljon ilman oleskelulupaa jääneiden turvapaikanhakijoiden oikeuksista ja kunnissa mietitään, minkälaisia palveluita ja millaista tukea heille tarjotaan. Tämä on esimerkki yhteiskunnallisesta kysymyksestä, jonka suhteen ei ole samantekevää, millaisen turvallisuuskäsityksen varassa toimitaan.

Jos ajatellaan, että maahanmuuttajien kohdalla turvallisuuskysymykset liittyvät ainoastaan kotoutumiseen, niin voidaan ajatella, että ilman oleskelulupaa jääneille henkilöille ei kuulu tarjota tukea ja suojaa, koska lain mukaan kotoutumispalvelut, ja laajasti ottaen yhteiskunnan turva ja suojelu, kuuluvat ainoastaan niille, jotka pysyvästi asuvat jossain Suomen kunnista. Jos taas nähdään, että suomalaisessa yhteiskunnassa on syytä operoida laajan turvallisuuskäsityksen varassa, niin ei ole perusteltua jättää tosiasiallisesti maassamme asuvia henkilöitä ilman perusturvaa. Laajan turvallisuuden näkökulmasta ei myöskään ole perusteltua musertaa ihmisten ns. henkistä kriisinkestävyyttä. Pikemminkin tulisi miettiä, kuinka tuetaan paperittoman asemaan joutuneiden sopeutumista  valtaviin muutoksiin, joiden keskellä he elävät? Kuinka yhteiskunta voi vahvistaa heidän kykyään toimia toisaalta itsenäisesti ja toisaalta osana suomalaista yhteiskuntaa?

Kotoutumisen näkökulma maahanmuuttoon on tärkeä eikä se nähdäkseni ole ristiriidassa laajan turvallisuuskäsityksen kanssa. Se on kuitenkin monessa kohtaa liian suppea näkökulma, jos tavoitteena on yhteiskunnan kokonaisturvallisuus. Jos maahanmuuttoa tarkastellaan vain uhkana tai lainsäädännön rajaaman kotoutumisen näkökulmasta eikä huomioida hyvinvoinnin ja turvallisuuden laajempia merkityksiä, niin kuntatasolla voidaan esimerkiksi juuri ilman oleskelulupaa jääneiden turvapaikanhakijoiden sosiaaliturvan suhteen tehdä ratkaisuja, jotka eivät edistä turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentävät sitä.