Poliisi vahtii verkkovihaa

Sisäministeriö antoi viime viikolla poliisijohdolle tehtäväksi valmistella nopeasti käyttöön otettavia toimintamalleja, joilla voidaan puuttua entistä tehokkaammin vihapuheeseen. Vihapuhe on tosin siinä mielessä hankala käsite, että Suomen lainsäädäntö ei tällä hetkellä tunne sitä. Tosin aihepiiriä voi lähestyä rikoslain tuntemina kiihottamisena kansanryhmää vastaan, kunnianloukkauksena  tai laittomana uhkauksena. Rikoksesta, jolla on rasistinen motiivi, saa normaalia ankaramman rangaistuksen.

Tutkimuksen merkeissä haastattelin jokin aika sitten poliisia, jonka työnkuvaan kuului päivittäin silmätä läpi tietyt nettipalstat ja arvioida, rikotaanko näissä keskusteluissa lakia vai ei. Haastattelemani henkilö tarkkailee, kiihotetaanko keskustelupalstoilla kansanryhmää vastaan ja toiseksi hän seuraa, antavatko keskustelut aihetta kunnianloukkaussyytteisiin. Kunnianloukkaus tosin on laittoman uhkauksen tavoin asianomistajarikos eli asian eteenpäinmeno vaatii sitä, että loukatuksi tullut on poliisiin yhteydessä ja tekee asiasta rikosilmoituksen.

Kiihottaminen kansanryhmää vastaan

“Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”

Haastattelemani poliisin mukaan sen arviointi, missä kohtaa rikoksen merkit täyttyvät ei ole yksinkertaista, vaikka tähän on ohjeistusta olemassa ja asioista keskustellaan poliisiviranomaisten kesken. Hänen mukaansa lain sanamuodot, joissa kunnianloukkaus määritellään uhkaamiseksi, halventamiseksi tai solvaamiseksi eivät ole yksiselitteisiä. Vastaavia puheenvuoroja on viime aikoina kuultu julkisuudessa. Harkintaa vaikeuttaa sekin, että oikeustapauksia, joiden perusteella rajanvetoa voisi tehdä, on verraten vähän. Tapaukset, joissa uhataan väkivallalla ovat tässä tulkintamielessä yksinkertaisempia.

Omaksi ohjenuorakseen haastattelemani poliisi oli ottanut sen, että liikkeelle pitää lähteä, kun keskustelu, jossa kiihottamista tapahtuu, on julkista. Tässä vaikuttaa nimenomaan rikoslain ajatus,  jonka mukaan panettelua ja solvausta ei tule levittää ”yleisön keskuuteen”. Yksityinen ajattelu ei näin ollen kuulu rikoslain piiriin. Keskustelua voidaan sitten käydä siitä, milloin yleisön tunnusmerkit täyttyvät. Milloin esimerkiksi facebook-ryhmä on niin suuri, että kyse ei enää ole yksityisestä ajatuksenvaihdosta? Milloin paikalla on niin monta henkilöä, että tilaisuutta voi pitää julkisena?

Suurin ongelma haasteltavani mukaan oli se, että rasistisen vihapuheen tuottaminen on viime vuosina ”ammattimaistunut”. Pahimmat herjaajat ja varsinkin ne, jotka eivät tyydy levittämään kaunojaan netin julkisilla sivuilla, vaan ottavat asiakseen vainota yksittäisiä ihmisiä, eivät yleensä tee tätä omalla nimellään ja omasta virallisesta sähköpostiosoitteestaan. He käyttävät erilaisia reitittimiä, joiden läpi kuljettaessa lähettäjän tiedon katoavat. Tämä tekee vaikeaksi selvittää, kuka viestin on lähettänyt ja mistä osoitteesta.

Toisaalta ongelma on siinä, että vihapuhe ja -teot ovat myös arkistuneet. Mikään määrä poliiseja ei riitä vahtimaan kalsarikännejä ottavia suomalaisia, joiden elämän sisältö rakentuu netissä tapahtuvan herjaamisen ja isottelun ympärille.

Haastateltava piti kuitenkin tärkeänä nollatoleranssia. Hänen mielestään ei saa syntyä tilannetta, jossa on epäselvää, mikä on rikollista ja mikä ei. Rikolliseen toimintaan on puututtava, ja se on tehtävä välittömästi ja niin, että seuraukset ovat tuntuvia.

Jos kyse ei ole rikoksista, joista luvassa olisi merkittäviä rangaistuksia, voidaan mielestäni oikeutetustikin kysyä, miten paljon resursseja tällaisten henkilöiden metsästämiseen kannattaa käyttää. Jos taas kyse on ihmisten henkeen ja terveyteen menevistä rikoksista tai niiden epäilystä, niin tällöin poliisin on mielestäni lähdettävä herkästi liikkeelle tutkimaan asiaa.

Haasteensa poliisin työkenttään luo se, että myös asiassa aktiiviset poliisit joutuvat henkilökohtaisten hyökkäysten ja palautevyöryn kohteeksi. Tämä ei tietenkään saa vaikuttaa poliisin toimintaan, ja on selvää, että he työssään joutuvat ottamaan riskejä, joita esimerkiksi minä tutkijana en kohtaa. Haastattelun aikana kävi myös selväksi, että poliisin sisältäkin löytyy kielteistä suhtautumista maahanmuuttoon. Poliisi ympäristönä vaikutti melko vanhakantaiselta varsinkin siinä kohtaa, kun haastateltava muisteli, miten pornolehtiä ilmestyi työpaikan kahvipöydälle siinä vaiheessa, kun ensimmäiset naispoliisit tulivat taloon. Haastateltava korosti kuitenkin sitä, että poliisi on poliisi sekä virka- että vapaa-ajallaan ja piti kansalaisten luottamuksen kannalta tärkeänä sitä, että polisiin oma toiminta ei anna aihetta huomautuksiin.

Ei ole koiraa karvoihin katsominen ja muita sananlaskuja

Kävimme tänään jälleen Lieksassa suunnittelemassa tulevia projekteja. Keskustelujen lomassa opin uuden somalinkielisen sananlaskun  “barasho horteed ha l nicin (lausutaan  baraso horteed ha- ini-in).  Lausahdus tarkoittaa jotakuinkin sitä, että ihmiseen olisi syytä tutusta ennen kuin hänet torjuu tai päättää, millainen hän on.

Yritin miettiä, mikä suomalainen sananlasku tavoittaisi tämän saman ajatuksen. Kaikkein lähimmäs pääsin, kuin muistin sanonnan  “ei ole koiraa karvoihin katsominen”. Ihan samaa ideaa tämä suomalaisversio ei tarkoita, koska siinä lähdetään liikkeelle siitä ajatuksesta, että piskiltä näyttäväkin voi olla oikein oivallinen toveri ihmiselle. Toisaalta molemmista sanonnoista löytyy se viisaus että se, miltä joku asia tai ihminen näyttää, ei välttämättä kerro siitä koko totuutta.

Englanniksikin yritin pohtia vastinetta, mutta ihan samaa merkitystä omaavaa lausahdusta en saanut mieleeni. Lähimmäksi pääsin ehkä, kuin muistin  sanonnan, jonka mukaan toista ei ole syytä kritisoida ennen kuin on kulkenut mailin hänen kengissään. Tässäkin on käsittääkseni ajatuksena se, että tiedämme loppujen lopuksi melko vähän toisistamme ja siksi on hyvä pidättäytyä arvostelemasta ihmistä ennen kuin oikeasti tuntee hänet ja ymmärtää, miksi hän käyttäytyy, kuten käyttäytyy. Toisaalta, kun toisen  tuntee hyvin, ei ehkä enää teekään niin mieli kritisoida. Kun ymmärtää toisen teon motiivit, ymmärtää ehkä itse teonkin.

Ei tässä kirjoituksessa sen suurempaa viisautta ole . Oli vain hauska huomata, miten eri tavoilla eri puolilla maailmaa varoitellaan ihmisiä siitä, ettei pidä tehdä muista liian pikaisia johtopäätöksiä, vaan hyvä olisi tutustua toiseen. Maltti on siis valttia – maailman ympäri.