Paljonko maksaa maahanmuutto? Mikä on ihmisen hinta?

Kävin eilen puhumassa maahanmuuttotyön ammattilaisille Kotona Suomessa –hankkeen järjestämässä koulutustilaisuudessa. Puheenvuoroni jälkeen sain jälleen vastattavakseni kysymyksen pakolaisuuden kustannuksista Suomelle ja suomalaisille veronmaksajille. Yritän tähän blogitekstiin lyhyesti kirjata ylös, mitä tutkimuksessa on saatu selville maahanmuuton ja erityisesti pakolaisina Suomeen tulleiden ”kustannusvaikutuksista”.

Kysymys on kaikkea muuta kuin helppo vastattavaksi enkä itse ole aihepiiriä tutkinut. Vastaukseni perustuu siis aiheesta lukemaani kirjallisuuteen. Tässä kyse on siis pikemminkin lyhyestä kirjallisuuskatsauksesta kuin omaan tutkimustyöhöni perustuvasta kannanotosta.

Ennen varsinaista vastausta haluan kuitenkin ottaa esille muutaman seikan, joka itseäni hiertää maahanmuuton ja ylipäätään ihmiselämän hinnoittelussa.

Maahanmuutto hahmotetaan Suomessa usein ongelmakeskeisesti. Myös tutkijat pyrkivät usein identifioimaan ja ratkaisemaan maahanmuuttoon ja maahanmuuttajien kotoutumiseen liittyviä ongelmia. Ongelmapuheen rinnalle on viime aikoina virinnyt keskustelua, jossa hyvin kotoutunut maahanmuuttajaväestö ymmärretään mahdollisuutena ja voimavarana tulevaisuuden Suomelle. Maahanmuuttoa tarkastellaan sen aiheuttamien aiheuttamien hyötyjen ja haittojen kautta.

Maahanmuuttoa ei olisi ilman tänne muuttavia ihmisiä. Siksi maahanmuutosta ei voida keskustelulla sävyltään neutraalisti, niin etteivät maahanmuuttoon liitetyt ominaisuudet ainakin tiedostamattomasti ”tartu” myös niihin ihmisiin, joista puhutaan

Pidän ihmiselämän hinnoittelua ongelmallisena sekä yhteiskunnallisesti ja yksilöiden kannalta. Puhe maahanmuuton ”haasteista ja mahdollisuuksista” ylläpitää käsitystä maahanmuuttajista erityisryhmänä, jota kantaväestön ja maahanmuuttotyön ammattilaisten on hallittava ja hallinnoitava. Tälle vaihtoehto olisi nähdä maahanmuuttajat tasaveroisina, autonomisesti toimivina yksilöinä muiden suomalaisten rinnalla. Varsinkin nuorten maahanmuuttajien identiteetin kehitykselle on haitallista, että heitä yhteiskunnallisessa keskustelussa tarkastellaan ensisijaisesti mahdollisena kustannuseränä. Kuka toivoisi sellaista omalle lapselleen? Maahanmuuttajien lisäksi on olemassa muitakin ryhmiä, joihin taloudellisten vaikutusten arvioinnit yleensä ulotetaan. Henkilökohtaisella tasolla tämä yleensä tuntuu loukkaavalta. Yhteiskunnan tasolla se kertoo ihmiselämän ekonomisoinnin yleistymisestä.

Työperäräistä maahanmuuttoa koskevasta keskustelusta talousvaikutusten kalkylointi on levinnyt myös pakolaispolitiikkaan, jota on kasvavassa määrin alettu mieltää alue- ja väestöpolitiikkana. Pakolaisuutta ei näin ollen ymmärretä humanitaariseksi maahanmuutoksi, jonka peruste on ihmisen oikeus turvalliseen elämään. Nykyään pakolaispoliittista keskusteluakin ohjaavat kysymykset vastaanottavien Euroopan maiden talous- ja työmarkkinatilanteesta sekä ikärakenteen ongelmista.

Näistä ilmeisistä ongelmista huolimatta, maahanmuuton kustannukset ja taloudelliset hyödyt kiinnostavat ihmisiä. Aihepiiriä on tutkittu jonkin verran, mutta usein julkisessa keskustelussa eniten tilaa ovat saaneet erilaiset raportit ja selvitykset. Mediassa on keskusteltu esimerkiksi siitä, mitä OECD:n maahanmuuton kustannuksia arvioivassa raportissa todella sanotaan.

Ulkomailla tehtyjen tutkimusten tulosten perusteella ei kuitenkaan pitäisi suoraan tehdä Suomea koskevia johtopäätöksiä, koska maahanmuuttajien profiili ja määrät, maahanmuuttopolitiikka, maan sosiaaliturvajärjestelmä, työmarkkinat ja talouden rakenteet ovat erilaiset eri maissa. Toisaalta esimerkiksi Kaarina Reini väittää, että maahanmuuttoa pitäisi tutkia enemmän alueellisesta näkökulmasta.  Muuttoliikkeiden aluetaloudellinen vaikutus voi olla hyvinkin erilainen kuin vaikutus koko maan kansantalouden tasolla.

Kansainvälisen ja suomalaisenkin tutkimuksen arvio on, että kansantalouden tasolla maahanmuuton positiivisesta kokonaistaloudellisesta vaikutuksesta on joitakin tuloksia, mutta yleisesti ottaen vaikutukset ovat pieniä kansantaloudelle. OECD:n mukaan kaikkiaan maahanmuuton vaikutukset maiden julkisiin talouksiin jäivät pieniksi. Lisäksi nousukauden aikana syntyy tyypillisesti nettohyötyä (maahanmuuttaja antaa enemmän kuin ottaa), laskukaudella tilanne kääntyy toisinpäin. Tutkimustulosten valossa näyttää myös siltä, että vaikutukset kantaväestön palkkoihin ja työllisyyteenkin ovat pieniä.

Reinin selvityksessä korostetaan työllistymisen ja maahanmuutosta aiheutuvien taloudellisten vaikutusten yhteyttä.  Parhaimmillaan maahanmuuton vaikutus on alueen taloutta tukeva ja elinvoimaisuutta lisäävä. Paljon kuitenkin riippuu alueen talouden rakenteesta, voidaanko lisätyövoima hyödyntää ja pystyykö talous laajentumaan. Jos alueella vallitsee jo ennestään heikko työllisyystilanne, vaikeuttaa maahanmuuton kasvu tällöin tilannetta entisestään.

Tutkijat painottavat myös, että eri ikäisinä ihmisillä on erilaisia tarpeita ja erilaisia taloudellisia vaikutuksia, minkä vuoksi aihetta tarkastellessa täytyy huomioida muuttajien ja heidän lastensa koko elinkaari.

Työikäisenä Suomeen muuttavan ja hyvin suomalaisilla työmarkkinoilla pärjäävän maahanmuuttajan vaikutus julkiseen talouteen on selvästi positiivinen. Tämä johtuu suurelta osin siitä, että lapsuuteen ja nuoruuteen kuuluvien julkisten palveluiden kustannukset on rahoitettu jossakin muualla. Toisaalta VATT:n tutkijat painottavat, että työikäisenäkin saapuvan maahanmuuttajan nettovaikutus on  negatiivinen, jos hän jää työelämän ulkopuolelle, ja varsinkin, jos sama koskee hänen lapsiaan.

Tutkimustietoa, jossa olisi tarkasteltu nimenomaisesti pakolaisuuden taloudellisia vaikutuksia, on tehty vähemmän. Yleensä laskelmissa tarkastellaan maahanmuuttoa kokonaisuutena. Tosin maahanmuuttajaryhmiä tyypitelty esimerkiksi ”pakolaismaista tuleviksi” ja näin on saatu aikaan yksityiskohtaisempia arvioita siitä, mikä on jonkin tietyntyyppisen maahanmuuton vaikutus talouteen.

Työ- ja elinkeinoministeriö on selvittänyt pakolaisten vastaanoton kustannuksia ja saanut selville, että ministeriön kunnille maksamien korvausten toteuma oli vuonna 2012 noin 76 miljoonaa euroa. Tämä ei ole kuitenkaan sama asia kuin pakolaisuuden hinta per vuosi, vaan nimenomaisesti maksettavien kuntakorvausten määrä jonakin tiettynä ajankohtana.

Yksioikoisen hintalapun kirjoittaminen pakolaisuudelle on monella tapaa ongelmallista. Kuten toimittaja Hannu Heino yllä olevan linkin takaa löytyvässä jutussaan kirjoittaa, tämä johtuu muun muassa siitä, mitkä välilliset kustannukset pakolaisuudelle esimerkiksi infrastruktuurin tai julkishallinnon menoista kulloinkin lasketaan. Julkisen talouden laskelmat eivät välttämättä huomioi, paljonko maahanmuuttajan tekemä työ tai palvelu hyödyttää elinkeinoelämää, työmarkkinaa tai yleistä toimeliaisuutta.

KELA:n tutkijat Jussi Tervola ja Jouko Verho ovat sosiaaliturvan käyttöä koskevissa tutkimuksissaan todenneet, että maahanmuuttajaryhmien välillä  on sosiaaliturvan käytössä suuria eroja, jotka heijastelevat eroja maahanmuuton syissä. Pakolaismaista muuttaneet ovat työmarkkinoilla huonoimmassa asemassa ja heidän sosiaaliturvan käyttönsä on runsasta. Toisaalta pitempään Suomessa olleilla pakolaismaista muuttaneilla sosiaaliturvan käyttö on selvästi vähäisempää kuin vastikään maahan muuttaneilla. Tilanne voi siis tasoittua ajan mittaan. OECD-maista muutetaan useammin työn vuoksi, ja ryhmän etuuskäyttö on lähellä kantaväestön tasoa. Tässä ryhmässä sosiaaliturvan käyttö on samalla tasolla vastikään muuttaneilla ja pitempään maassa olleilla.

Tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että julkisen vallan kannattaa panostaa maahanmuuttajien kouluttamiseen ja kotouttamiseen. Esimerkiksi VATT:n tulosten mukaan kotouttamissuunnitelmat nostivat kohderyhmän palkka- ja yrittäjätuloja 47 prosenttia kymmenen vuoden seurantajakson aikana.  Toisaalta on yhteiskunnallisesti järkevää raivata esteitä maahanmuuttajien työllistymisen tieltä. Ennakkoluuloinen ja rasistinen suhtautuminen vaikeuttavat maahanmuuttajien työllistymistä. Esteiden raivaaminen maahanmuuttajien yhteiskunnallisen osallistumisen tieltä on siis, paitsi inhimillisesti katsoen oikein, myös viisasta työllisyys- ja talouspolitiikkaa.

Onko kätteleminen tapa vai poliittinen teko?

Ruotsissa ympäristöpuolueen poliitikko Yasri Khan joutui jättämään puolueensa kieltäydyttyään kättelemästä naistoimittajaa. Hän perusteli käytöstään islamin uskollaan ja katsoi, että hänellä muslimina on oikeus noudattaa itselleen tärkeitä uskonnollisia tapoja. Tämä herätti keskustelua paitsi Yasri Khanin toiminnasta, myös muslimien tavoista tervehtia, joita monet pitävät epätasa-arvoisina.

Olen aiemmin kirjoittanut asiasta yksityisesti fb-päivityksellä, mutta nyt puhun tutkijana. En ole islamin tutkija eli tutkinut Koraania tai islamin uskoa sinänsä. Sen sijaan olen tutkimuksissani pohtinut uskonnollista identifikaatiota ja “arjen islamia” eli sitä, miten ns. tavalliset ihmiset uskovat ja neuvottelevat omaa ”muslimiuttaan” erilaisten uskoa ja uskontoa koskevien oletusten ristipaineessa.

Tästä näkökulmasta haluan nostaa esiin neljä teemaa, jotka toivottavasti avaavat tutkimuksellisen, mutta myös käytännönläheisen näkökulman keskusteluun islamista, kättelemisestä ja tasa-arvosta. Nämä teemat ovat muslimien uskonnollistaminen, islamin politisoiminen ja turvallistaminen sekä kysymys intersektionaalisuudesta.

Muslimien uskonnollistaminen

Maissa, joissa islaminuskoiset ovat vähemmistönä, valtauskontoon kuuluvilla on tapana tulkita muslimien toimintaa uskonnon vinkkelistä. Sen sijaan valtauskontoon kuuluvien kohdalla toimintaa selitetään useamman erilaisen ”suodattimen” kautta. Suomeksi sanottuna, jos muslimi tekee jotain, sen ajatellaan johtuvat siitä, että hän on muslimi. Kristityn tekemisiä voidaan  tulkita hänen uskostaan johtuviksi, mutta useammin käytämme muita, sävykkäämpiä tulkintakehikkoja.

Kun joku henkilö on  tuttu, meillä on enemmän kulttuurista kompetenssia arvioida hänen toimintaansa ja näemme siinä enemmän sävyjä. Henkilö ei edusta meille vain yhtä asiaa, vaan osaamme ”lukea” hänen henkilöhistoriaansa erilaisia kerrostumia koulutuksesta ja kotipaikkakunnasta poliittisiin linjauksiin. Vieraasta (jollaiseksi islamilaisuus Suomessa yhä mielletään, vaikka tarkemmin ajateltuna useimpien lähipiiristä nykyään löytyy yksi tai useampia islaminuskoisia) näemme aluksi sen mielessämme häntä kaikkein eniten määrittäävän tekijän. Muslimin kohdalla tämä on useinkin juuri hänen uskonsa.

Tämä pätee jossain määrin myös muihin vähemmistöuskontoihin. Uskonto nostetaan aika ajoin esiin, kun puhutaan Juha Sipilän tai Timo Soinin politiikasta. Sen sijaan Anu Vehviläisen tai Sanni Grahn-Laaksosen politiikasta harvoin esitetään tulkintoja, joissa heidän kunta- tai maatalouspoliittisia linjauksiaan perusteltaisiin heidän uskollaan.

On totta, että islamiin (kuten valtaosaan uskonnoista) kuuluu rajoituksia naisten ja miesten kanssakäymiselle (tästä kättely esimerkkinä), mutta se, miten näihin rajoituksiin suhtaudutaan, riippuu myös henkilön elämänkokemuksesta sekä perhe-, koulutus- ja kulttuuritaustasta. On muslimiksi itsensä identifioivia miehiä ja naisia, joille vastakkaisen sukupuolen koskettaminen käsin ei ole lainkaan ongelmallista. On niitä, jotka kokevat tilanteessa pientä epämiellyttävyyttä, mutta kättelevät ainakin ei-muslimeja siksi, että se on täällä Suomessa tapana. Lisäksi löytyy niitä, jotka kategorisesti kieltäytyvät kättelemästä vastakkaista sukupuolta edustavaa ihmistä.

Perustelu tähän löytyy uskonnosta, mutta osittain kyse on myös tapakulttuurista. Joillekin päätös on uskonnollinen ja periaatteellinen, toisille taas ajatus vieraan naisen tai miehen kättelemisestä on vain yksinkertaisesti outo. Vähän kuin naapurinmiehen suuteleminen. Kysymys on myös siitä, mihin olemme tottuneet. Suomessakin käsitykset siitä, kuinka lähelle toista saa tulla vaihtelevat.

Islamin politisoiminen

Suhtatuminen islamiin on myös hyvin politisoitunutta. Politisoituminen ei tässä tarkoita puoluepolitiikkaa, vaan sitä, että kaikki islamiin liittyvä kääntyy helposti julkisen kamppailun ja kiistelyn kohteeksi. Arkisiakin tekoja tulkitaan poliittisina ja niille annetaan ilmeistä merkitystään suurempi painoarvo.

Konstruktivistisen maailmankuvan mukaisesti isoa kuvaa rakennetaan nimenomaan pienten arkisten toimintojen kautta (ja vastaavasti isot politiikkalinjaukset vaikuttavat ihmisten arkeen ja näitä vaikutuksia on tärkeä arvioida). Tästä näkökulmasta katsottuna ei ole yhdentekevää kättelevätkö muslimit kristittyjä ja kristityt muslimeja, miehet naisia, naiset lapsia, lapset aikuisia ja niin edelleen.

Toisaalta tutkimukseni mukaan muslimit pitävät islamin politisoitumista ongelmallisena. Kun asiat politisoituvat, alkaa muodostua joukkueita ja kun joukkueita muodostuu, yksilöiden pitää valita oma puolensa. Syntyy ryhmiä, kuten ”ne, jotka kättelevät” ja ”ne, jotka eivät kättele” tai ”ne, jotka pahastuvat kättelemättömyydestä” ja ”ne, jotka eivät pahastu”.

Arkisena ilmiönä monet uskontoon liittyvät kysymykset ovat enemmän harmaita kuin mustia ja valkoisia. Omissa haastatteluissani muslimit ovat todenneet usein: ”Olen muslimi, mutta…” eli he identifioivat itsensä muslimeiksi, tietävät, mitä heiltä tässä mielessä odotetaan, mutta arjessaan voivat toimia toisinkin. Monimutkainen  arki haastaa tiukat säännöt ja niinpä ihmiset tekevät tilannesidonnaisia valintoja. Joskus kätellään ja joskus ei, pyritään rukoilemaan, kun sen aika on, mutta aina se ei ole mahdollista ja niin edelleen. Mitä tiukemmin asioita paalutetaan ja nähdään ne mustavalkoisina joko-tai-kysymyksinä, sitä hankalampaa ns. tavallisille ihmisille on pohtia valintojaan rauhassa ja omaan vapaan tahtonsa varassa.

Kanadalaisnuoria koskevassa tutkimuksessaan Rubina Ramji  erotteli muslimien joukosta neljä ryhmää: salafistit, vahvasti osallistuvat, jossain määrin osallistuvat ja ei-uskovaiset. Kaksi kolmesta haastattelusta kuului keskimmäisiin ryhmiin eli heihin, jotka määrittelevät itsensä muslimeiksi ja joille uskonto on (jossain määrin) tärkeää, mutta ei suinkaan ainoa elämää määrittävä tekijä.  Arjen näkökulmasta on monia tapoja olla muslimi. Politisoituminen rajaa tätä moninaisuutta.

Islamin turvallistaminen

Turvallistaminen on sitä, että jotakin asiaa ajatellaan turvallisuuskysymyksenä ja että turvallisuusnäkökanta on läsnä (lähes) aina, kun asiasta keskustellaan. Esimerkiksi  kättelemättömyys esitettiin merkiksi islamismista. Islamismille on olemassa monta tulkintaa, mutta julkisessa keskustelussa myös kysymys kättelemisestä yhdistettiin väkivaltaiseen ja radikaaliin islamiin. Ei ole merkityksetöntä, että keskustelu islamista saa nopeasti turvallisuus(- ja maahanmuutto)poliittisia ulottuvuuksia.

ISIS on terroristijärjestö, joka terrorisoi laajoja alueita Lähi-idässä ja pyrkii luomaan pelkoa ja sekasortoa myös Eurooppaan. Tämä ei kuitenkaan saisi johtaa siihen, että kaikkea muslimien tekemää tarkastellaan mahdollisten terrorismikytkentöjen kautta.

Eläminen ”terrorismin varjossa”, jollaiseksi kutsun elämää, jossa joutuu kantamaan vastuuta itselle täysin tuntemattomien ihmisten väkivallanteoista, on monien muslimien arkea. Tämä on myös syy sille, että otin kantaa tähän keskusteluun tässä syrjäseudulla asuvien maahanmuuttajien hyvinvointia tarkastelevassa blogissani. Tutkimustiedon valossa ihmisen identiteetti ja minäkuva muodostuvat vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Ei ole hyväksi joutua jatkuvasti vastakkain ja syytetyksi sellaisten ihmisten teoista, joihin ei itse voi omassa elämässään mitenkään vaikuttaa. Siksi olisi tärkeää pohtia tapoja, joilla ruotsalaispoliitikon toiminnasta tehdään kaikkia muslimeja koskevia päätelmiä. Mustavalkoisten yleistysten tekeminen kärjistää keskustelua ja saa ihmiset varovaisiksi omien näkemystensä esille tuomisessa. Se heikentää uskonnosta käytävän keskustelun laatua ja saa osallistujat jo lähtökohtaisesti varpailleen.

Intersektionaalisuus

Naisasialiitto Unioni on yrittänyt tuoda keskusteluun  sukupuolentutkimuksesta tuttua intersektionaalista ajattelutapaa. Tällöin ei mietitä vain sitä, miltä joku asia näyttää miesten tai naisten näkökulmasta, vaan yritetään tarkastella maailmaa samanaikaisesti monien linssien läpi. Esimerkiksi ajatellaan, että musliminaisilla voi olla erityinen ja myös erityisen arvokas katsantokanta islamilaisuudesta käytävään keskusteluun. Siksi valtavirtaa edustavien on syytä keskittyä kuuntelemaan, mitä heillä on tästä sanottavanaan. Toisaalta intersektionaalinen näkökulma tarkoittaa sitäkin, että ymmärretään, että muslimeiksi identifioivien naistenkaan näkemykset eivät välttämättä ole keskenään yhteneviä, vaan että tämänkin (kuvitteellisen) ryhmän sisältä löytyy monia erilaisia tapoja hahmottaa vaikkapa kättelykysymystä. Intersektionaalisuus on ikään kuin prisma, jonka läpi maailmaa katsotaan. Nähdään se, että kysymyksiin on olemassa lukuisia näkökantoja ja että on viisautta yrittää tulla niistä tietoiseksi.

Toisaalta intersektionaalisen ajattelun tulisi johtaa siihen, että tullaan tietoisiksi myös erilaisten etuoikeuksien risteämisestä. Valkoiset keskiluokkalaisen ruotsalais- tai suomalaisnaisen oikeus tulla kätellyksi ei tästä näkökannasta katsottuna välttämättä muodosta tavoitetta, jonka puolesta feministisen liikkeen tulisi kaikkein kiivaimmin taistella. Intersektionaalisuus antaa välineitä pohtia, kenet yhteiskunnassa ja sen keskusteluissa risteävät erot asettavat kaikkein haavoittuvimpaan asemaan ja kuinka heidän hyväkseen voidaan toimia. Nähdäkseni tämä on ollut yksi Naisasialiitto Unionin tavoitteista tässä keskustelussa, ei islamiin tai muihin uskontoihin kuuluva tasa-arvo-ongelmien vähättely.

Lopuksi

On merkittävä ero siinä, nostaako kätensä ylös tervehdykseen rennosti heilauttamalla vai nostaako sen ylös 45 asteen kulmassa sormet ojennettuina vaiko nyrkkiin puristettuna. Kyse on fyysisesti samanlaisesta teosta, mutta tulkinta muodostuu pienistä yksityiskohdista ja teon motiiveista. Ensimmäinen on arjen teko, jälkimmäisissä tullaan politiikan alueelle.

Siinä, miten muslimi tervehtii, voi olla kyse politiikasta ja uskonnosta, mutta kyse voi olla myös tapakulttuurista ja arkisesta rutiininomaisesta toiminnasta. Vaikka kyse olisi arkisesta teosta, joka tehdään sen kummemmin ajattelematta tai perustelematta, niin tämä ei tee siitä tasa-arvoista. Jotta esimerkiksi kättelyä koskeva keskustelu menisi eteenpäin, on nämä kaksi tekemisen tapaa – poliittinen ja arkinen – kuitenkin syytä erottaa toisistaan.

Kun muslimien kättelemisestä puhutaan arjen kysymyksenä, se rinnastuu muihin uskonnollista tai uskonnollista pohjaa olevaan tapakulttuurin kysymyksiin.  Se ehkä myös auttaa näkemään, että kristillisyyteenkin perustuvassa kulttuurissa on tapoja, joiden tiedämme pohjimmiltaan pitävän yllä sukupuolten välistä erottelua ja naisten alisteista suhdetta miehiin. Silti niistä halutaan pitää kiinni. Tänäkin kesänä lukuisat aikuiset tyttäret kävelevät isänsä käsipuolessa alttarille, jossa isä luovuttaa tyttären tulevalle miehelleen. Miksi näin?

Jos taas kättelemisestä puhutaan politiikkana, näkökulma on toinen. Silloin on kyse siitä, voiko päättäjä perustella tekemisiään tai tekemättä jättämisiään uskonnolla ja henkilökohtaisella Jumala-suhteella? Vastaavaa keskustelua on käyty viime aikoina Suomessa eduskuntaa myöten liittyen muun muassa aborttiin ja tasa-arvoiseen avioliittolakiin.

Kyse ei ole siitä, etteikö islamin uskoon kytkeytyvistä (tasa-)arvokysymyksistä mielestäni tulisi keskustella. Tutkijana haluan nostaa keskusteluun sen, että tätä ei tulisi nähdä erillisenä muusta yhteiskunnallisesta (tasa-)arvokeskustelusta. Kättelykysymys tulisi asettaa samalle viivalle muiden uskontoon liittyvien poliittisten tai tapakulttuuria sivuavien tasa-arvokysymysten kanssa.